Joulu Naurislahden torpassa 1870

Tupa tuoksui puhtaalta. Sohvi Israelintytär Halt oli siivonnut torppaa monta päivää Kustaava-piian kanssa. Puhtaat oljet oli levitetty tuvan lattialle ja himmeli ripustettu kattoon. Kohta voisi rauhoittua jouluun. Sohvi vilkaisi olkansa yli ja varmisti, että vuoden vanha Heikki nukkui puisessa kehdossa. Seitsemänvuotias Maija ja viisivuotias Iita leikkivät ja tarvittaessa tönäisivät Heikille vähän vauhtia, jotta tämä nukkuisi vielä hetken. Sohvi huokaisi. Tytöistä oli jo iso apu ja he huolehtivat vauvasta äidin kiireiden aikana. Tosin tänään tehtiin vain välttämättömät työt. Navettatyöt oli kuitenkin tehtävä, vaikka lehmät olivatkin ummessa tähän aikaan vuodesta. Yhtä lehmää ruokittiin vähän paremmin kuin muita ja yritettiin siten pitää maidossa mahdollisimman pitkään. Mansikista olikin saatu maitoa lapsille syksyn ajan ja vielä tänään Sohvi saisi keitettyä ohrapuuron maitoon. Se olisi oikea joulupuuro.

Yksitoistavuotias Juho ja yhdeksänvuotias Erkki olivat päässeet isä Antin mukana hakemaan kuusta, joka tuotaisiin sisään torppaan. Kuusen kaatamiseen oli lupa tilanomistaja Hämäläiseltä.  Ei torpassa muuten tiedettäisi mitään joulukuusesta, mutta Antin sisko, Johanna Karoliina oli miniänä Hämäläisen talossa ja hän oli kertonut tästä uudesta jouluisesta koristeesta. Kaupunkien taloissa kuuseen kiinnitettiin kuulemma oikeita kynttilöitä. Kynttilöitä ei sentään Naurislahden torpassa kuuseen laitettaisi, mutta Johanna oli antanut veljen lapsille pipareita ja muutaman olkitähden, jotka voisi ripustaa kuusen oksille. Miltähän sellainen kuusi näyttäisi sisällä? Aluksi Sohvi oli vastustellut moista höpötystä, mutta antanut periksi, kun lapset olivat niin innoissaan. Mikä lie herrasväen uusi villitys, tuskin sitä enää seuraavana jouluna olisi.

Parin vuoden takaiset katovuodet olivat vielä aikuisilla hyvin muistissa, niin Sohvillakin. Silloin halla vei viljasadon kahtena vuotena peräkkäin, eikä jouluksikaan pystytty laittamaan mitään erilaista. Kerjäläisiä kulki ovelta ovelle pyytämässä leipäpalaa, mutta mistä olisi annettu, kun ei itselläkään ollut? Joskus piti Sohvinkin jatkaa veteen keitettyä puuroa akanoilla ja laittaa leipäjauhoihin pettua. Naurislahden torpassa selvittiin puutteesta huolimatta, vaikka vanha torppari kuolikin sinä kamalana vuonna tammikuussa ja pikku Riikka elokussa. Muut lapset jäivät onneksi henkiin, vaikka sairastelivatkiin kovasti. Vuoden vanha Riikka sairastui kovaan kuumeeseen ja kuoli tautiin. Ei siinä auttanut mikään, kun ei mitään rohtojakaan ollut. Sohvi pyyhkäisi silmäkulmaansa. Mutta lapsia kuoli ja uusia syntyi, sellaista elämä oli ja siihen piti tottua.

Nyt Sohvi oli kiitollinen, kun pystyi paistamaan perunoista ja porkkanoista tehtyjä laatikoita joulupöytään. Syksyllä teurastettu sika oli suolatynnyrissä ja siitä lohkaistu pala oli uunissa kypsymässä. Joulu tuntui suorastaan ylelliseltä aiempiin verrattuna. Kunhan Antti ja pojat tulisivat kotiin, mentäisiin joulusaunaan ja sen jälkeen syötäisiin jouluruoka. Ruoan jälkeen lapsille olisi vielä yllätys. Kaikki saisivat siirappinekut. Tämä oli hyvä joulu.

Pappani sedän Antti Antinpoika Brandtin Naurislahden torppa sijaitsi Viitasaaren Keihärinkosken Sakarilan kylässä. Tilanomistaja jatkoi kontrahtia Antin kanssa hänen isänsä jälkeen, joten perhe sai jäädä Naurislahteen vanhan torpparin kuoltua. Naurislahden torpan joulu oli moneen muuhun torppaan verrattuna kohtuullisen hyvä. Antilla oli varaa palkata piika ja hänellä oli tarjota töitä myös kahdelle itsellisen perheelle. Myöhemmin Sohvi Haltin perukirjassa kerrotaan, että torpalla oli mm. kaksi hevosta, kuusi lehmää, 14 lammasta ja kaikki maatalouteen tarvittavat työkalut. Mitään ylellisyysesineitä ei ollut. Tuvassa oli kolme pöytää ja kaksi irtotuolia sekä ilmeisesti kiinteät penkit seinävierillä, koska niitä ei erikseen mainita. Muita huonekaluja olivat kaappi, sänky ja kattolamppu. Naurislahden torpasta ei ole kuvia, mutta Finnasta löytyi kuva keskisuomalaisen torpan pihapiiristä. Tällainen se on voinut olla.

Naurislahden torpan joulun myötä toivottelen hyvää ja rauhallista joulua kaikille!

  Antti Brandtin ja Sohvi Haltin lapset.

                    

Torpan pihapiiri Keski-Suomesta. Stoore Gustaf Albert 1900-1914. Finna.

                     

Lähteet: 

SSHY - Viitasaari , Rippikirja, 1866-1875 - Kuva 271 (sukuhistoria.fi)

SSHY - Viitasaari , Lastenkirja, 1866-1875 - Kuva 134 (sukuhistoria.fi)

Viitasaaren tuomiokunnan arkisto (JyMA) - Viitasaaren käräjäkunnan perukirjat 1911-1911, jakso 49: Soffia Halt, Keihärinkoski Naurislahden torppa; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=77716970 / Viitattu 18.12.2021

Joulukuusi – Wikipedia

Hakupalvelu | Arkistot, kirjastot, museot | Finna.fi

Isänmaan puolesta annettu

Jokaisen suomalaisen lähisuvusta löytyy varmasti joku tai useampiakin, jotka antoivat sen suurimman uhrin, henkensä, isänmaan edestä. Nämä tapahtumat ovat kaikille tuttuja ja niitä muistelemme näin itsenäisyyspäivänä, joten en käsittele tässä kirjoituksessa niitä. Tässä blogissa pääosaan pääsevät oman ja puolisoni suvun nuoret miehet, jotka palasivat puupalttoossa rintamalta kotiin.Tiedot olen saanut Kansallisarkistosta tilaamistani sotilaskantakorteista ja digitoiduista sotapäiväkirjoista. Kursorilla kirjoitetut tekstit ovat suoria lainauksia sotapäiväkirjoista.

Ensin vähän tilastoja. Talvisodassa oli kaatuneita tai kadonneita 27 000 ja haavoittuneita 44 000. Jatkosodassa kaatuneita tai kadonneita 63 000 ja haavoittuneita 158 000. Lapin sodassa kaatuneita tai kadonneita oli 1000 ja haavoittuneita 3000. Lukemat vaihtevat hieman eri tilastoissa. (Arno Forsius.)

Veikko Albin Räsänen on mummoni veli. Hän syntyi 28.2.1919 Heinävedellä. Veikko osallistui jatkosodassa Tyrjän taisteluihin kesällä 1941, Laatokan luoteisrannikon sekä Kannaksen taisteluihin elokuussa 1941. Kesällä 1942 hän taisteli Karjalan kannaksella.

Ote jalkaväkirykmentti 7. II pataljoonan sotapäiväkirjasta 16.7.1942:, joka oli Veikon viimeinen päivä.

16.7.1942 klo 1.15 vihollinen lähetti propagandaa JR 49:n lohkolla. Klo 6.30 oma pst. tykki häirintätulta tienristiin. Klo 10.30 vihollisen pien.krh. ampui 9 kr. tk. 5:een ja 6. tk:een, sekä klo 11.40 3” suorasuunt.tykki 3 kr. Pöllön maastoon. Klo 10.00 vihollinen avasi kiivaan kk. tulen Ojasen bunkkerien itäpuolelta haavoittaen esteen edessä raivaustöissä olleita vänr. Piiroista selkään sekä korp. Räsästä ja jääk. Luostarista kuolettavasti. Haavoittuneita noutamaan rientäneet vänr. Terho sekä eräs alik. haavoittuivat.

Veikko haavoittui kiväärinluodista ja kuoli Ohtassa, Karjalan kannaksella joukkosidontapaikalla 16.7.1942. Hän oli kuollessaan 23-vuotias. Seuraavana päivänä alkoi Veikon viimeinen kotimatka Varkauteen, Pirttiniemen sankarihautausmaalle.

Veikko Albin Räsänen 1919 - 1942

Valtter Ossian Vihanto on ukkini veli. Valtter syntyi Lahdessa 7.12.1908. Lokakuussa 1939 hän ehti hakea kuulutukset Ainansa kanssa, mutta vihille he eivät koskaan ehtineet.

Valtter osallistui Talvisotaan 33. pioneerirykmentissä. Laatokan Karjalan Konnunkylässä käytiin mottitaistelua lähes kaksi kuukautta ja Valtter oli mukana taistelussa. Valtterin viimeinen päivä oli 29.1.1940. 

33. Pioneerirykmentin sotapäiväkirjassa on kirjuri kirjannut päivän tapahtumia klo 20.00. 

Alikers. Vihanto kaatui osastonsa ollessa piikkilankaesteen teossa Hirven lohkolla Koivuselässä. Vihollisen lentotoiminta kohtalaista.

Valtter kuoli selkään osuudesta sirpaleesta tai luodista. Hän oli kuollessaan 32-vuotias. Hänet on haudattu Heinävedelle Petäjäharjun hautausmaalle.

-          

Kuva sieltä jostakin. Valtter toinen vasemmalta.

Warkauden Lehti 17.10.1939

Kalle Bernhard Löppönen on puolisoni setä. Kalle syntyi Sulkavalla 19.4.1918. Hänet määrättiin vakituiseen palvelukseen syyskuussa 1939. Kalle saapui täydennysmiehenä 25.12.1939 jalkaväkirykmenttiin 14, jossa oli pääasiassa varsinaissuomalaisia miehiä. Kallen taistelupaikkoja ei ole merkitty hänen kantakorttiinsa, mutta hän ei ehkä ehtinyt olemaan muualla kuin Muolaan taistelussa. Talvi oli ankara ja lämpötila laski tammikuussa - 40 asteeseen. Muolaa oli talvisodan eturintamaa ja taistelut olivat ankaria. 

Kalle ehti olla täydennysmiehenä kolme viikkoa. Hän kuoli 14.1.1940 Muolaassa ollessaan 22-vuotias. Kalle on haudattu Puumalan vanhan hautausmaan sankarihautaan. 

Kalle heinätöissä Puumalan Latukan tilalla.

                                                 

Kiitos näille sankareille sekä kaikille maatamme puolustaneille. Teidän ansiostanne saamme jälleen viettää vapaan Suomen itsenäisyyspäivää, mutta uhri oli kallis. 

Lähteet: 

Veikko Räsäsen, Valtter Vihannon ja Kalle Löppösen sotilaskantakortit kansallisarkistosta.

Jalkaväkirykmentti 7. II pataljoonan sotapäiväkirja. Kansallisarkiston digitoitu aineisto

33. Pioneerirykmentin sotapäiväkirja. Kansallisarkiston digitoitu aineisto.

www.sotasampo.fi

Lauri Rämö: Muolaan kirkkomaan taisteluista Talvisodan 1939-1940 aikana,

Arno Forsius, Sankarivainajat vuosina 1939-1945. Sankarivainajat vuosina 1939–1945 (saunalahti.fi)

Valokuvat perhealbumeista.

Pietari Winckin sota

Pietari Winck ilmaantuu 1700-luvun lopulla Sulkavan Eerikkalan kylän rippikirjoihin. Sitä ennen hänestä ei tiedetä juuri mitään. Kirkonkirjoissa on synnyinpaikaksi merkitty Venäjä, syntymävuodeksi 1760 ja uskonnoksi kreikkalaiskatolisuus. Siinä kaikki. Missä Venäjällä hänen syntymäkotinsa on tai miten ja milloin hän on päätynyt Suomeen, ei ole tiedossa. Suvusta otettu mieslinjan DNA-testi vahvistaa, että Pietari on todellakin tullut Suomeen muualta. Suvun isälinjan lähimmät osumat tulevat Venäjältä ja Baltiasta. Suomesta ei läheisiä osumia löydy.

Pietarin alkuperäisestä, venäläisestä nimestä ei myöskään ole varmuutta, mutta sanon häntä Pietariksi, koska se johdattaa ajatukset Venäjälle. Pietarin sukunimikään on tuskin oikea, koska ruotusotamiehenä hän on saanut sotilasnimen Winck. Usein ruotusotamiehet ottivat käyttöön oman, alkuperäisen sukunimensä palvelusajan päättymisen jälkeen, mutta Pietari meni Winckinä hautaan saakka. Myös hänen jälkeläisensä jäivät kantamaan tätä nimeä. Sata vuotta Pietarin kuoleman jälkeen vuonna 1910, hänen pojanpojanpoikansa, räätäli Asarias Winck, muutti nimen Vihannoksi.

Muutama sana ruotusotalaitoksesta, jotta ymmärrämme paremmin Pietarin elämää. Ruotusotalaitos oli kuningas Kaarle XI:n 1680-luvulla toimeenpanema sotalaitoksen uudistus. Jalkaväen ylläpitämiseksi maakunnat määrättiin ylläpitämään 1000–1200 miestä, siten että alueen talot jaettiin 2–4 talon muodostamiin ruotuihin, jotka pestasivat ja palkkasivat sotilaan. Vauraammat talot, rusthollit, varustivat rakuunan. Rakuunalla oli hevonen liikkumista varten, joskin hän taisteli jalkaväen kanssa. Jos sotilas kuoli, ruodun velvollisuutena oli järjestää uusi mies tilalle. Ruotu huolehti sotilaan varustuksesta, antoi torpan asuttavaksi ja peltoa viljeltäväksi.

Sulkavan ruodut kuuluivat Juvan komppaniaan, joka puolestaan oli osa Savon jalkaväkirykmenttiä. Eerikkalan kylän Antti Tarvaisen ja Juho Kankkusen sekä Halttulan kylä Antti Parkkisen talot muodostivat ruodun 128. Myöhemmin Eerikkalan talojen osuus kuului kornetti Nykoppille. Tämän ruodun sotamieheksi palkattiin isoisäni isoisän isä Pietari Winck. 

Ruotusotamiehen velvollisuutena oli osallistua vuosittaisiin pääkatselmuksiin. Näissä tarkastettiin rykmentin tila, myönnettiin ero ikääntyneille sotilaille ja merkittiin uudet miehet ruotuun. Näitä pääkatselmusrullia on säilynyt varsin paljon ja näiden avulla on ollut mahdollista seurata myös Pietarin elämää. Niissä on mielenkiintoisia yksityiskohtia muun muassa sotilaan pituudesta. Sotamiehen minimipituudeksi säädettiin vuonna 1777, että sen piti olla 5 jalkaa 9 tuumaa eli 170,7 cm. Myöhemmin vaatimusta pudotettiin kaksi tuumaa, koska oli vaikea löytää riittävästi oikeankokoisia miehiä. Katselmusrullan perusteella tiedämme, että Pietarin pituus oli 5 jalkaa 7 tuumaa eli 165,74 cm. Pietari mainintaan ensimmäisen kerran Pirttimäellä tehdyssä pääkatselmuksessa 1789. Hän tulee palkkamieheksi Kalle Kustaa Piteniuksen tilalle. Aloituspäiväksi on merkitty 20.12.1789.

Sotilaiden vuosittaiset harjoitukset muuttuivat todeksi vuoden 1808 alussa. Ehkä Pietarikin oli Sulkavan kirkossa seitsemäs päivä helmikuuta 1808 kuulemassa, kun yleinen liikekannallepano julistettiin Suomen kirkoissa. Venäjän ja Ruotsin välille syntyi sota Suomen herruudesta Venäjän ja Ranskan 1807 solmiman Tilsitin rauhasopimuksen perusteella.

Suomen heikosti varustettu ruotusota-armeija joutui taistelemaan Kustaa IV Aadolfin puolesta varsin ylivoimaista vihollista vastaan. Tarkkaan en tiedä, mihin taisteluihin Juvan komppania osallistui, joten Suomen sodan historiassa riittää vielä opiskeltavaa. Joka tapauksessa ainakin osa komppaniasta päätyi sotimaan Pohjanmaalle ja Ruotsin puolelle. Tästä voimme olla varmoja, koska Pietarin haavoittumisesta on merkinnät sotilasasiakirjoissa sekä siitä, että hän oli 1809 hoidettavana Ruotsissa Täfren sairaalassa. Se, miten hän oli haavoittunut, ei ole tiedossa. Jos haluat lisätietoja Suomen sodassa haavoittuneista ja kuolleista, on dosentti Rauno Pääkkösellä tähän erinomainen kooste. Linkki on sivun alalaidassa. Itse asiassa on ihme, että haavoittunut yleensä selvisi hengissä, koska suurin osa menehtyi haavakuumeeseen tai johonkin kulkutautiin.

Uumajan katselmuksessa lokakuussa 1809 koottiin tietoja mm. sotilailta puuttuvista varusteista. Sotilaan varusteita olivat mm. kiväärit, pistimet, olkahihnat, päähineet, takit, liivit, housut, reppu ja (juoma)pullo. Pietari oli ilmeisesti kadottanut sodan tiimellyksessä pullonsa, koska tästä on erillinen maininta luettelossa ”miehistä, joilta puuttuu varusteita”.  

Jotenkin liikuttavaa on se, että kyseisessä katselmuksessa on todettu Pietarin ja muutaman muun miehen toivovan eroa armeijasta ja pääsyä kotiin Suomeen. Miksipä hän ei ikävöisi kotiin, jossa odottaa Kaisa ja kuusi lasta. Aika pian Pietarin toive toteutuukin ja ilmeisesti hän on kotona jo alkuvuodesta 1810, koska saman vuoden marraskuussa perheeseen syntyy Antti Jussi.

Sodan seurauksena Suomi liitettiin Venäjään ja samalla myös ruotusotalaitos lakkautettiin. Yleensä sotamies joutui luovuttamaan torppansa seuraajalleen, mutta koska sotaväkeä ei enää tarvittu, Pietari sai jäädä perheineen asumaan Eerikkalan torppaan. Henkikirjan 1815 mukaan hänellä oli yksi lehmä ja neljä kapanalaa (n. 6,2 aaria) maata viljeltävänä. Pietari sai myös pientä eläkettä, jota maksettiin Suomen sodan veteraaneille.

Pietari kuoli 10.1.1825. Kuolinsyynä on hetsig feber eli ankara kuumetauti. Pietarin tarina on varmaankin varsin tavallinen sotamiehen tarina. Jälleen kerran kuitenkin hämmästelin sitä, miten paljon tietoja tavallisen ruotusotamiehen elämästä on dokumentoitu historiakirjoihin. Pietari ei todellakaan tiennyt, että hänen pojanpojanpojanpojanpojantytär on kiinnostunut hänen elämästään niin paljon, että haluaa myös tulevien sukupolvien tuntevan hänet. Olkoon tämä yksi kunnianosoitus Suomen sotilaille näin itsenäisyyspäivän lähestyessä.

Savon jalkaväkirykmentin ruotusotilaan uniformu

Omia kuvia ruotusotamiehen torpasta Juvalta. Samankaltainen
lienee ollut Pietarinkin torppa.

            

Juvan sotilaan torpan pihassa lenteli upea keisarinviitta.
Ilmeisesti Pietari kävi tervehtimässä minua.

Lähteet:

Holopaisen selvitykset Savon rykmentistä Väinö Holopaisen kotisivut (rajapuro.net)

Luoto, Talvitie, Visuri (2017). Suomen Sota 1808-1809.

Mikkelin läänin henkikirjat - Henkikirja 1815-1815 (M:7), jakso 629, sivu 631: Sulkava: Erikala 3, Hasula 1-2; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=544180 / Viitattu 13.11.2021

Pääkkönen (2008) Suomen sodassa kaatuneet, haavoittuneet ja vammautuneet (1808.fi)

Riksarkivet, Andra finska fältbataljonen. 1809 Besiktnings- och kassationsmönsterrulla. Gammalt signum: KCA 11199. 1809 Mönstringsrulla. Chef: Reinhold Ladau, major. Gammalt signum: KCA 11147. 1809-1810 Namnrulla.

Riksarkivet: Rullor 1724-, Ämnesordnade handlingar, SE/KrA/0450/F I/1 (1809-1810)

Savon ja Savonlinnan läänin jalkaväkirykmentti Luetteloita 1809-1809 (WA576) ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=1970... / Viitattu 13.11.2021

Vuorimies (2011). Ruotusotilaiden tutkiminen

Anna Reetta Erkintytär, suvun ensimmäinen ammatillisen koulutuksen saanut nainen

Vuosi 1819 oli rauhallinen ja oli eletty jo 10 vuotta Suomen suuriruhtinaskunnassa. Tavallisen torpparin elämään tuskin vaikutti se, oliko vallassa Ruotsin kuningas vai Venäjän keisari, ellei ollut sotilas ja joutunut puolustamaan maata milloin kenenkin valtaa pitävän käskystä. Eikä torpparilla edes ollut omaa maata mitä puolustaa. Kaikki olivat kartanoiden maita, joita torpparit viljelivät ja joille he suorittivat taksvärkkiä. Torpparikapina nähtäisiin vasta sata vuotta myöhemmin. 

Mäntsälän pitäjän Hermanni Onkimaan kylässä, pienessä Levelän talon Eriksdalin torpassa, syntyi huhtikuussa 1819 tytär Erkki Antinpojalle ja Anna Juhontyttärelle. Tytär kastettiin Anna Reetaksi ja hän sai kummeikseen Levelän talon isännän ja emännän. Toimivatko nimekkäät kummit Anna Reetan puolesta puhujina myöhemmin, mene ja tiedä. Ehkä näin tapahtui. 

Kirkonkirjat eivät kerro paljonkaan Anna Reetan lapsuudesta. Hänet oli rokotettu isorokkoa vastaan ja  hän pääsi ripille1836. Ilmeisesti Erkki ja Anna olivat aikaansa nähden harvinaisen oppineita, sillä heillä oli täydet osaamismerkinnät rippikirjoissa, mikä ei ollut lainkaan tavallista aikana, jolloin kansakouluasetus annettaisiin vasta 50 vuoden kuluttua. Ei ollut myöskään tavallista, että torpan pojat pääsivät Helsinkiin kouluun, kuten perheen pojat, Juho ja Jooseppi pääsivät. Jostain syystä torppari Erkki Antinpojalla oli mahdollisuuksia ja haluja kouluttaa lapsiaan. Itse hän tosin oli perso väkijuomille. Ainakin häntä oli sakotettu Porvoon käräjillä 1830 juopottelusta yleisillä markkinoilla.

Vanhempien koulutusmyönteisyys koitui Anna Reetan onneksi. Yleensä torpan tytöt lähtivät piioiksi rippikoulun jälkeen ja sen jälkeen naimisiin sopivan sulhasen löydyttyä. Mäntsälän rippikirjoista puuttuu muutama vuosi, juuri se aika, jolloin Anna Reetta olisi ikänsä puolesta piikomassa, joten tämä asia jää arvailun varaan. Joka tapauksessa hänen tiensä oli hieman erilainen.

Kansan opettamisen ja sivistämisen tarve oli ilmeinen 1800-luvulla. Silloin perustettiin useisiin Euroopan maihin kouluja, joissa annettiin käytännöllistä opetusta maanviljelyksestä ja karjanhoidosta. Tämän esimerkin innoittamana myös Suomeen haluttiin vastaavanlainen koulu. Koululle löytyikin sopiva paikka Tammelasta, johon perustettiin 1839 Suomen ensimmäinen koulu kartanon voudeille ja karjakoille. Opetusta annettiin maanviljelyksessä, pellavanvalmistuksessa, hienovillaisten lampaiden hoidossa ja siitoksessa sekä karjanhoidossa. (A.V. Lehtonen)

Finlands Allmennä Tidning 16.3.1844 kirjoittaa (vapaasti suomennettuna): Keisarillinen Suomen Taloudenhoitoseura ilmoittaa, että Suomen maatalousinstituutti Mustialassa ottaa vastaan maatalousopiskelijoiksi miehiä, jotka ovat 18–30 vuoden ikäisiä, lampaanhoidon opiskelijoiksi miehiä iältään 18 – 25 vuotta sekä karjakko-oppilaiksi 20 – 30 vuotiaita naisia. Heille tarjotaan ilmainen opetus ja ylöspito, ilmainen terveydenhoito, joskin tarpeelliset vaatteet tulee hankkia itse. Hakijan itsensä tai hänen huoltajansa tekemä kirjallinen hakemus tulee jättää Taloudenhoitoseuralle. Pääsyvaatimuksena koulutukseen oli todisteellinen nuhteettomuus, raittius sekä hyvä tietämys kristinopissa, täydellinen sisälukutaito, hyvä terveydentila eikä ruumiinvammojakaan saanut olla.

Ehkä Anna-Reetta oli kuullut koulusta tai joku kertoi siitä hänelle. Joka tapauksessa hän haki Mustialan koulun kaksivuotisen karjakko-opetukseen ja myös pääsi sinne. Anna Reetta oli silloin 25-vuotias. Koulun käyneistä karjakoista käytettiin nimitystä dejan. Tämä erotti heidät tavallisista navettapiioista. Dejanin asema oli siten parempi kuin navettapiialla ja hän saattoi toimia jonkinlaisena esimiehenä tai työnjohtajana.

Anna-Reetta käy karjanhoitokoulua vuodet 1844 ja 1845. Näin Anna Reetta on todistettavasti ensimmäinen, ammatillisen koulutuksen saanut nainen suvussa. Koulun jälkeen hänen oli aika lähteä osoittamaan pätevyytensä ammatissaan. Työpaikka aukeaa Hausjärvellä Erkylän kartanossa. Täällä Anna Reetta työskentelee dejanina kaksi vuotta, ennen kuin lähtee Pulkkilaan siskonsa Karoliinan avuksi. Karoliinasta ja hänen perheestään olen kertonut aiemmin Elviiraa ja Nehemiasta koskevassa rokotusblogissa.

Ennen Anna Reetan lähtöä Pulkkilaan tapahtuu Erkylässä jotain, mikä muuttaa Anna Reetan elämän.

Erkylän kartano on 1800-luvun puolessa välissä yksi Suomen merkittävimmistä kartanoista. Päärakennuksen ympärille istutettiin 1850-luvulla laaja, englantilainen puisto. Puutarha siellä oli ennenkin, mutta ehkä laajennusta varten tarvittiin lisäapua, joten yksi puutarhatöihin tulevista oli renki Salomon Matinpoika Inberg. Salomon oli toiminut puutarharenkinä ennenkin, joten hänellä oli taito hallussaan. Jatko onkin kuin Suomi Filmistä. Kartanon karjakko Anna Reetta ja puutarharenki Salomon rakastuvat ja ehkä jo tässä vaiheessa päättävät yhteisestä tulevaisuudestaan. Anna Reetta on vuoden verran siskonsa apuna Pulkkilassa, mutta vuonna 1849 pariskunta muuttaa Porvooseen. Tässä vaiheessa Salomon on jo puutarhamestari. Anna Reetan karjakkotyöt loppuvat ja ensimmäinen lapsi Hulda syntyy 1850. Elämä ei ole kaupungissakaan ruusuilla tanssimista ja hinkuyskä ja tulirokko verottavat perheen lapsilukua. Neljästä lapsesta aikuiseksi selviää vain puutarhamestarin tytär Amanda Josefiina, isoisäni isoäiti. 

Olen niin ylpeä Anna Reetasta ja iloinen, että hänen tarinansa tuli kerrotuksi. Anna Reetta ja hänen kaltaisensa rohkeat naiset ovat tasoittaneet tietä naisten koulutukselle aikana, jolloin se ei suinkaan ollut itsestään selvyys.Valitettavasti en ole vielä onnistunut löytämään tietoa Anna Reetan myöhemmistä vaiheista ja esimerkiksi kuolinaika ja -syy ei ole vielä tiedossa. Jossain vaiheessa ne löytyvät ja täydennän tätä kirjoitusta sen jälkeen.

Lopuksi kerron tarinan, miten Hermanni Onkimaan kylä on saanut nimensä. Kaksi veljestä lähti kalaan Isojärvelle. Hermanni jäi onkimaan Mäntsälän puolelle ja veli meni naapuripitäjän Askolan puolelle. Veli onki puuhaaralla, joten Askolan puolella on kylä Puhar-Onkimaa ja Mäntsälän puolelle jäi Hermanni Onkimaa. (wikipedia)

Lähteet:

V. R. Lehtonen. Alemman maanviljelysopetuksen alkuvaiheista Suomessa.

Finlands Allmennä Tidning 16.3.1844.

Tammelan seurakunnan arkisto - Rippikirja 1840-1846, jakso 261, sivu 250: Mustiala Elementar Läraren Välborne; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=8848591 / Viitattu 9.11.2021

Hausjärven seurakunnan arkisto - Rippikirja  1847-1853, jakso 100, sivu 97: Erkylä; Apola, Pigor; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=8726070 / Viitattu 9.11.2021

Levelän tila, jonka isäntäväki oli Anna Reetan kummeja. Näillä mailla oli Eriksdalin torppa. Lähde: Finna: Levelä, valokuvaajat. Mäntsälän museotoimi.

 

Erkylän kartano, kuva wikipediasta.

Anna Reetta kotonaan Eriksdalin torpassa. Kuva kansallisarkiston digihakemisto.

Tulilahden mysteeri

Ystävykset, sairaanhoitajaoppilas Eine Nyyssönen ja toimistotyöntekijä Riitta Pakkanen, lähtevät kotoaan Jyväskylästä 18.7.1959. Tytöt ovat päättäneet viettää loppukesälomansa pyöräillen ympäri Itä-Suomea. Eine on 21-vuotias ja Riitta 23-vuotias. Tytöt eivät koskaan palanneet retkeltään kotiin. Mitä oikein tapahtui? 

Tytöt pyöräilevät päivittäin varsin pitkiä matkoja. Ensimmäinen yöpymispaikka on Pieksämäellä ja siitä matka jatkuu Rantasalmelle ja Punkaharjun kautta Savonlinnaan. Savonlinnasta tytöt siirtyvät laivalla Joensuuhun ja sieltä taas pyöräillen Kolille. En käy matkaosuuksia tämän tarkemmin läpi, niistä löytyy yllin kyllin tietoa netistä. Keskityn Einen ja Riitan viimeisen illan tapahtumiin sekä siihen, kuka mielestäni ei voinut tehdä murhaa. 

Tytöt ovat lähettäneet jokaisesta yöpymispaikastaan kortin kotiin. Viimeinen kortti kotiväelle on postitettu Kolilta 25.7.1959. Siinä tytöt arvelevat tulevansa kotiin heinäkuun viimeisinä päivinä, koska Riitan pitäisi olla töissä 3.8.1959. Heidän suunnitelmansa oli jatkaa Heinävedeltä Varkauteen ja siitä takaisin kotiin Jyväskylään. Heidän matkansa kuitenkin päättyi Heinävedelle, Tulilahden leirintäalueelle. 

Kolilta tytöt pyöräilevät Polvijärvelle, missä yöpyvät viimeisen yönsä. Illalla he ehtivät käymään tansseissa Polvijärven lavalla. He lähtevät kohti Heinävettä aamulla 27.7.1959. Polvijärveltä on Heinävedelle matkaa nykyisiä autoteitä pitkin lähes 100 km. Matka on mielestäni käsittämättömän pitkä, ottaen huomioon, että tiet olivat pääosin päällystämättömiä, eivätkä pyörät todellakaan olleet sähköavusteisia vaihdepyöriä. 

Tytöt saapuvat Heinävedelle illalla ja suorittavat joitain ostoksia sekä apteekissa että Osuuskaupan baarissa. On jo myöhä, eikä apteekki ole enää auki. Tytöt soittavat apteekin yökelloa ja saavat ostoksensa toimitetuksi. Tästä matka jatkuu kohti Tulilahtea. Leirintäalue on muutaman kilometrin päässä Heinäveden kirkolta Varkauteen päin, Kermajärven rannalla. 

Sievien tyttöjen ilmaantuminen Heinäveden raitille huomataan. Sekatyömies Keijo, 18 v. ja metsäharjoittelija Heikki, 21 v., ovat menossa Kerman kanavalle. Palatessaan kanavalta he lähtevät tyttöjen perään ja huomaavat näiden kääntyvän kohti leirintäaluetta. Pojat päättävät lainata Keijon isän moottorivenettä ja suuntaavat vesitse leirintäalueelle. Pojat auttavat tyttöjä nuotion sytyttämisessä ja tytöt kertovat heille pyörämatkastaan, mutta oikeita nimiään he eivät suostu kertomaan. Pojat tekevät myrskyn kaatamasta koivusta tuokkoset ja kaivertavat nimensä tuokkosten pohjaan. Eivät kuitenkaan oikeita nimiään, eiväthän tytötkään kertoneet omiaan. 

Pientä draamaakin on ilmassa, koska ainakin Keijolla olisi halu lähennellä Eineä romanttisin aikein. Tähän Eine ei kuitenkaan suostu. Lopulta nuoret viettävät hauskaa iltaa yhdessä, nauravat, kujeilevat ja hassuttelevat. Tämän todistaa läheisellä näköalapaikalla oleva pariskunta. He näkevät myös tuntemattoman, yksin liikkuvan miehen lähellä leiripaikkaa. Myös kirkonkylältä on silminnäkijähavainto oudosta mopomiehestä, joka kertoman mukaan olisi seurannut tyttöjä leirintäalueelle päin. 

Pojat poistuvat paikalta ja tytöt käyvät telttaan nukkumaan puolen yön maissa. Aamu ei enää sarasta heille. Murhaaja viiltää puukolla teltan auki, puristaa Eineä kurkusta, lyö häntä reiteen ja puukolla ylävartaloon niin, että pisto osuu keuhkoihin. Riittaa murhaaja iskee päähän ja puukottaa useita kertoja rintakehään. Eine kuolee verenvuotoon ja Riitta pään murskavammoihin. Murhaaja hautaa tytöt, upottaa polkupyörät järveen ja piilottaa tyttöjen tavarat metsään. 

Kun tytöt eivät tule kotiin sovittuna aikana, vanhemmat luonnollisesti huolestuvat. Einen äiti tekee tytöistä katoamisilmoituksen 4. elokuuta. Tyttöjen etsinnät käynnistyvät ja lopulta heidät löydetään suohaudasta 21. elokuuta. Polkupyörät tarttuvat naaraan 4. syyskuuta. Näistä etsinnöistäkään en kerro tässä sen enempää, asiasta löytyy runsaasti tietoa muutenkin. Tapahtumien tiivistäminen yhteen blogikirjoitukseen niin, että kaikki oleellinen tulee kerrottua, on vaikeaa, sillä niin paljon tapahtumasta on saatavissa materiaalia. Oleellisin tieto, kuka on murhaaja, on kuitenkin edelleen selvittämättä. 

Poliisilla on näytön paikka. Muutama vuosi aiemmin murhatun Kyllikki Saaren murhaaja jäi selvittämättä. Paine on kova siihen, että nyt syyllisen pitäisi löytyä. Lukuisten kuulustelujen jälkeen vahvimmat epäilyt kohdistuvat salaperäiseen mopomieheen. Läpimurto näyttää tapahtuvan, kun poliisi pidättää munsalalaisen Runar Holmströmin 6.11.1959. Holmström on pikkurikollinen, joka on aiemmin istunut vankilassa varkauksista ja pikkurötöksistä. Hänen hallustaan löytyy todisteita, joiden arvellaan liittyvän Tulilahden surmiin. Runar on ajellut heinäkuussa mopollaan Heinävedellä ja kertoo myös käyneensä surmayönä leirintäalueella. 

Oikeudenkäynti pidetään Heinävedellä. Runar Holmström on viimeinen Suomessa oikeudenkäyntiin jalkaraudoissa tuotu vanki. Runar ei ehdi koskaan saada tuomiota. Hän hirttää itsensä sellissään, Vaasan lääninvankilassa 8. toukokuuta 1961, jättäen jälkeensä kirjeen, missä vakuuttaa syyttömyyttään. Kukaan muukaan ei saa koskaan tuomiota Einen ja Riitan murhista. 

Minulla on ollut kiinnostus tätä salaperäistä tapahtumaa kohtaan jo pitkään. Ensin ajattelin, että Eine ja Riitta haluavat tarinansa kerrotuksi. Nyt olen kuitenkin päätynyt siihen, että se onkin Runar, joka haluaa äänensä kuuluviin. Sehän sopii minulle, sillä olen sitä mieltä, että Runar Holmström ei voi mitenkään olla murhaaja. Hän oli kyllä pikkurikollinen ja saattoi olla tirkistelijä ja siksi seurasi tyttöjä, mutta siitä ollaan vielä kaukana murhaamisesta. Ensinnäkin Runarilla ei ollut mitään motiivia tyttöjen tappamiseen. Kenenkään kulkijan päähän ei pälkähdä, että käynpä tuosta ohi kulkiessani tappamassa nuo tytöt. Tai ehkä näin voi tapahtua, jos on sarjamurhaaja. Mutta nyt ei olla yhdysvaltalaisessa rikossarjassa, vaan suomalaisessa maalaiskylässä. Joku motiivi on oltava ja Runarilla sitä ei ollut.

Tutkitaanpa sitten hieman murhien jälkien peittämistä. Heinäkuun lopussa Heinäveden korkeuksilla aurinko laskee klo 22 ja nousee noin klo 4.20. Tytöt menivät nukkumaan puolen yön maissa, joten seuraaviin tapahtumiin oli aikaa vajaa neljä ja puoli tuntia, jos murhaaja aikoi peittää jälkensä pimeän, tai edes hämärän turvin. Tehtävä ei tulisi olemaan helppo. Murhaajan piti ihan ensimmäiseksi tietää, mistä löytyisi sellainen paikka, johon hauta olisi helppo kaivaa. Sellainen kyllä oli lähistöllä, mutta olisiko paikkakuntaa tuntematon henkilö sen tiennyt? Murhaajan oli myös lähdettävä etsimään lapio kaivamista varten. Leirintäalue on asumatonta, metsäistä aluetta. Ainoa lähistöllä oleva maalaistalo oli noin 0,5 km päässä hautapaikasta. Mikäli tappaja oli Runar, hänellä oli uskomaton onni lähtiessään kävelemään umpimähkään metsään, että osui talon pihalle, jossa oli parahiksi lapio häntä varten. Talon vahtikoirakaan ei haukkunut, vaikka kuulemma aina haukkui tuntemattomia. Oliko tässä jo liikaa sattumia? Ei, eivät ne tähän lopu. 

Tämän jälkeen tappaja palasi Tulilahden pohjukkaan, minkä suopohjaiseen maahan hän kaivoi haudan, johon kaksi aikuista naista mahtuu. Sen jälkeen hän palasi noin 250 metrin päässä olevalle leiripaikalle, josta hän kantoi ensin Riitan hautaan ja palasi takaisin hakemaan Einen. Rannassa on nyt polku, mutta tuolloin luonnollisestikaan ei ollut. Tyttöjä ei voinut raahata kivikkoisessa ja juurakkoisessa maassa, koska tästä olisi jäänyt jälkiä. Heidät oli kannettava. Runar oli 164 cm pitkä, hintelä mies. Molemmat tytöt olivat hänen kanssaan saman mittaisia ja noin 60 kg painavia. Aikamoinen suoritus. Kauankohan tässä meni aikaa? Joko aamu sarastaa? Mutta vielä on paljon tekemättä ja jälkiä hävitettävänä.

Seuraavaksi piti päästä eroon polkupyöristä. Ne tappaja hävitti järveen. Ilmeisesti leirialueen rannassa oli soutuvalmis vene, jolla pyörät vietiin järvelle ja upotettiin Tulilahden syvimpään kohtaan. Oliko Runarilla taas onnea ja hän onnistui sattumalta aamuhämärissä, kyllä, aamun oli jo pakko sarastaa tässä vaiheessa, löytämään lahden syvimmän kohdan? Vai oliko pyörien upottaja sittenkin joku, joka tunsi alueen? 

Kaiken tämän jälkeen tyttöjen leiritavarat, lapio ja poikien tekemät tuokkoset piilotettiin eri paikkoihin. Osa leirialueelle ja osa metsään. Joitakin vaatteita oli tuotu alueelle vielä reilun vuoden jälkeen tapahtumista ja Runar istui silloin vankilassa. Oliko Runar Holmtsrömillä vain huonoa onnea, kun osui paikalle tyttöjen murhailtana? Päteekö tässä tapauksessa lopulta Occamin partaveitsi ja Runarin kohdalla on aivan liikaa sattumia ja selityksiä? Uskon näin olevan. Hänestä saatiin sopiva epäilty taustansa takia. Ehkä oikea murhaaja on jollakin tiedossa ja ehkä näillä ratkaisuilla haluttiin suojella jotain. Tai ehkä poliisilla ei vain ollut aavistustakaan, kuka kaiken takana oli. Itse uskon, että on joku, joka tietää jotakin ja on elänyt elämänsä tämä asia tunnollaan. Jokainen lukija saa tehdä asiasta omat johtopäätöksensä.

Tulilahden kaksoismurhan mysteeri tulee saamaan lähitulevaisuudessa lisähuomiota. Historioitsija Teemu Keskisarja on keräämässä paikallistietoa Heinävedeltä ja odotettavissa on tiedonjanoa kutkuttava kirja Tulilahden tapahtumista (Warkauden Lehti 13.10.2021). 

Lähteistä: Tämä ei ole tieteellinen tutkimus, enkä ole tutkinut kansallisarkiston tai keskusrikospoliisin alkuperäisiä lähteitä. Toissijaisina lähteinä näitä löytyy kymmenistä netissä saatavilla olevista artikkeleista. Tietoa on koottu näistä erilaisista netin artikkeleista ja kirjoituksista. Kuvat 17.10.2021 omia. 

Tulilahden suohauta 17.10.2021

 

Eine ja Riitta

Tulilahti 1959 ja 17.10.2021. Ylempään kuvaan on nuolella merkitty pyörien löytymiskohta.

Suohauta löytymishetkellä 1959 ja 17.10.2021.

Tulilahti (kartta netistä, ei omia merkintöjä)

Marian perintö

 

Tänään ääneen pääsee pappani ensimmäinen serkku Maria Jussintytär Brandt. Maria syntyi Viitasaarella, Keihärinkosken kylässä, Korkealan torpassa heinäkuun seitsemäntenä päivänä 1876. Vanhemmat olivat Jussi Antinpoika Brandt ja Maria Karoliina Lyytinen. Ennen Marian syntymää olivat vanhemmat saatelleet jo kolme pienokaista hautaan. Marian lisäksi elolle selvisi kolme veljeä ja yksi sisko.

Maria pääsi ripille 24.6.1893. Hänen sisälukutaitonsa oli erinomainen, hän tunsi hyvin Raamatun historiaa ja osasi Lutherin katekismuksen selitykset. Maria oli ilmeisestikin hyväoppinen ja teräväpäinen tyttö, mutta tämän enempää koulutusta hänelle ei ollut tarjolla ja piiaksi lähteminen oli torpparin tytön lähes ainoa mahdollisuus ansaita elantonsa.

Rippikoulun jälkeen Maria on piikomassa Keitelepohjassa Lahnalahden talossa. Siellä hän tapaa Lauri Laurinpoika Hassisen s. 1868. Nuoret hakevat kuulutukset kesäkuussa 1895 ja heidät vihitään saman vuoden lokakuussa. Lapset syntyvät nopeaan tahtiin, esikoinen Hilda joulukuussa 1896. Viidestä lapsesta Hilda ja Matti kuolevat molemmat vajaan kahden vuoden iässä. Kuolinsyytä ei tiedetty, joten syyksi on merkitty vain tuntematon sairaus. Henkiin jäävät Alma s. 1898, Viktor s. 1903 ja Olga s. 1906.

Vuonna 1908 Maria oli jälleen raskaana, mutta tästä synnytyksestä hän ei enää selvinnyt. Maria kuoli vain 31 vuoden iässä toinen päivä kesäkuuta 1908 lapsivuoteeseen. Pienokainen Maria eli vielä kaksi kuukautta ja kuoli heinäkuun lopussa heikkouteen.

Yleensä perukirjoitus vainajan jälkeen tehtiin vasta siinä vaiheessa, kun leski halusi mennä uusiin naimisiin. Laurilla ei kuitenkaan ollut naimasuunnitelmia, vaan tyystin toiset haaveet ja siksi perukirjoituskin tehtiin varsin nopeasti, maaliskuun ensimmäisenä päivänä 1909. Tässä todettiin Marian jättäneen jälkeensä lesken Lauri Hassisen, sekä tämän kanssa syntyneet lapset Viktorin, Alman ja Olgan, jotka olivat kaikki alaikäisiä äidin kuollessa.

Perunkirjoituksessa Marian omaisuudeksi kirjattiin: 1 korvo, 1 pata, 1 paistinpannu, 1 kahvipannu, 1 kahvirännäri, 2 paria kahvikuppia, 1 kahvimylly, 1 kirves, 1 lamppu, 1 sänky, 1 sanko, 1 tuoppi ja 2 peruskuokkaa. Irtaimen omaisuuden arvo oli yhteensä 12 markkaa 20 penniä (nykyrahaksi muutettuna noin 50 euroa). Yleensä perukirjoituksissa kirjattiin ylös kaikki vaatteetkin, mutta jostain syystä nyt ei niin tehty. Kovin suuri ja ihmeellinen ei Marian omaisuus siis ollut, mutta aikakaudelle tyypillinen. Jokainen voinee katsella ympärilleen kotona ja todeta, että perukirjoitusten tekeminen tällä tasolla olisi nykyään mahdotonta.

Pesän menot olivat yhteensä 76 markkaa 20 penniä. Näitä olivat hautauskustannukset, velat talollinen Robert Diersille, Kalle Hintikalle, Matti Hietaselle sekä Julius Raatikaiselle. Kun vielä maksettiin vaivaisprosentti ja toimitusmiesten maksu, jäi pesään velkaa 54 markkaa 82 penniä (nykyrahaksi muutettuna noin 227 euroa). Syytä velkojen ottamiselle ei ole, mutta on mahdollista, että velkaa oli jouduttu ottamaan perheeseen yksinkertaisesti selviytymisen vuoksi. Vaivaisprosentti eli köyhäinsadannes oli 1/8 prosenttia kuolinpesän omaisuuden bruttoarvosta ja kunnan oli käytettävä se köyhäinhoitoon.

Lauri vahvisti toimitusmiehille, että hän ei ole salannut mitään tietoja ja lupasi maksaa velat niin, että lapsille ei jää maksettavaa. Pitikö Lauri lupauksensa, en tiedä, mutta kovin kiireinen hän oli toteuttamaan omat suunnitelmansa.

Lauri ilmeisesti halusi perukirjoituksen tehtäväksi, koska hänellä oli aikomus lähteä Amerikkaan onneaan etsimään. Hänen viiden vuoden passinsa on päivätty jo 22.4.1909. Passiluettelon mukaan Suomeen jäi kolme lasta eli Viktor, Alma ja Olga. Matkustajaluettelon mukaan Lauri lähti Hangosta kohti Quincya 28.4.1909 Arcturus -laivalla. Matka kulki Englannin kautta, josta hän lähti 4.5.1909 Saxonialla valtameren ylitykseen. Matkustajaluetteloon hän on merkinnyt lähiomaisekseen 11 -vuotiaan Alman. Muuten en ole Laurin vaiheita vielä seurannut, mutta ilmeisesti hän jäi sille tielleen, koska 1.1.1963 hänet julistettiin kuolleeksi.

Kenen hoitoon lapset jäivät ja mitä heille tapahtui? Tätä yritän vielä selvittää.

 

Marian irtain omaisuus, pesän menot ja velat.

Vaivaisprosentti eli köyhäinsadannes.

Lähteet: 

Syntymätieto: SSHY - Viitasaari , Syntyneet, 1871-1882 - Kuva 73 (sukuhistoria.fi)

Marian perukirja: Viitasaaren tuomiokunnan arkisto (JyMA) – Viitasaaren käräjäkunnan perukirjat 1909, jakso 15, sivu 15.

Siirtolaisinstituutin passi- ja matkustajaluettelot 1909.

Rahamuseo, rahanarvonmuunnin. 

Jäämistövero – Wikipedia

Kirje Olgalle 1929

 

Henriikka Kustaantytär Winkki, ukkini isän sisko, on myös pyytänyt pitkään, että hänen tarinansa tulisi kerrotuksi jälkipolville. Päätinpä nyt toteuttaa hänen toiveensa.

Henriikka syntyi kesäkuussa 1864 Heinävedellä suurten nälkävuosien kynnyksellä torppari Kustaa Aatu Winkin ja Miina Ikäheimosen kolmanneksi lapseksi. Henriikan lapsuus oli todennäköisesti puutteiden ja huolien varjostamaa. Kaikki perheen lapset syntyivät ja elivät keskellä kurjia nälkävuosia. Nälkävuosina kesä oli lyhyt ja talvi pitkä. Kerrotaan, että lumet ja jäät sulivat vasta toukokuussa. Halla puolestaan tuhosi sadon jo elokuussa ja seuraavan vuoden siemenviljat menetettiin. Kesä 1866 oli myös hyvin runsassateinen, jolloin perunat ja juurekset mätänivät pelloille.

 "Suomen 1860-luvun suuren nälkävuodet ovat (toistaiseksi) viimeinen rauhanajan nälkäkatastrofi koko Länsi-Euroopassa. Lyhyessä ajassa, vuosina 1866 - 1868, alle kaksimiljoonaisesta kansasta kuoli 270000 henkeä. Näistä kuolemista noin 150000 oli "ylimääräisiä", nälän ja nälkäkriisiin liittyneiden kulkutautien aiheuttamia. Pahimpana vuonna 1868 kuoli 137720 ihmistä eli non 8 % väestöstä." Antti Häkkinen, Duodecim. 2021.

Nälkävuosien kamaluus konkretisoituu Heinäveden kuolleiden luetteloissa (Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen digitoidut kirkonkirjat). Kun 1850-luvulla kuolleita on kirjattu vuosittain keskimäärin 4-8 sivullista, niin vuonna 1866 sivuja on jo 15 ja vuonna 1868 ennätykselliset 25 sivua.

Nälkävuodet koettelivat myös Winkin perhettä. Perheen kuudesta lapsesta vanhin, Alpin kuolee 9 -vuotiaana. Tarkka kuolinsyy ei ole tiedossa, mutta kun vuosi on 1867, niin on todennäköistä, että poika on kuollut aliravitsemuksen heikentämänä johonkin kulkutautiin. Henriikan nuorempi sisar Eerika Miina kuolee myös samana vuonna marraskuussa vain 6 kk:n ikäisenä. Kuolinsyyksi on kirjattu näivetystauti, joka johtunee myös siitä, ettei nälän heikentämällä pienokaisella ole ollut selviytymisen mahdollisuuksia.

Henriikka kuitenkin selvisi, kävi rippikoulun ja pääsi ripille 16 -vuotiaana vuonna 1880. Hän oli hyväoppinen ja rippikirjan mukaan hän osannut lukea hyvin ja tuntenut kristinopin perusteet. Aikakaudelle tyypillisesti Henriikka lähti piiaksi heti ripillepääsyn jälkeen. Hän ehti olla piikana ainakin kolmessa eri talossa vuosien 1881 - 1884 välillä, kunnes nuorukainen Jussi Reetrikki Rönkkö alkoi kosiskelemaan Henriikkaa. Nuoripari kihlautui 13.9.1884 ja heidät vihittiin 30.11.1884. Voi olla, että Henriikka oli jo raskaana vihittäessä, koska Olga Maria syntyi jo seuraavan vuoden heinäkuussa. Pariskunta asui Jussin veljen, mökkiläinen Taavetti Rönkön taloudessa, yhdessä veljesten äidin ja heikkolahjaisen siskon kanssa.

Nuorenparin onni ei kuitenkaan kestänyt kauan. Kesällä 1887 Jussi kuoli vain 26 -vuoden ikäisenä mahanpuruihin ja Henriikka jäi leskeksi ja yksinhuoltajaksi 23 -vuotiaana. Kuolinsyyksi on todellakin merkitty mahanpurut, mutta todellinen syy on voinut olla esimerkiksi umpisuolentulehdus. Henriikka jäi Olgan kanssa asumaan Taavetin talouteen, koska mihinpä muualle hän siitä voisi edes lähteä. Kolmen vuoden kulutta nuori leski kuulutettiin uuteen avioliittoon lampuoti Esa Kosusen kanssa ja heidät vihittiin vuonna 1890. Pariskunnalle syntyi tytär Siviä vuonna 1892 ja myöhemmin vielä Tyyne.

Minulla on ollut yllättävä mahdollisuus saada hieman tietoa myös Henriikan myöhemmistä vaiheista. Sukututkimusalusta Genin kautta löytyi henkilö, joka paljastui Henriikan tyttären Olgan jälkeläiseksi ja minun kolmanneksi serkuksi. Häneltä sain kopion kirjeen palasesta, jonka Henriikka on lähettänyt Olgalle 1929.

Henriikka Kosusen os. Winkin kirje tyttärelleen Olgalle. Kirje on saatu Tuomo Mantereelta ja se on kopio Taimi Mantereella, Olgan tyttärentyttärellä, säilyneen kirjeen osasta. Henriikan kirjoitus kursivoituina. 

                      Haapamäissä 11p 1929

                      Päivää Rakas Lapseni Olga.

Nyt tulen tervehtimään tällä paperilapulla ja tulen lausumaan tuhansia kiitoksia kirjeesi etestä, jonka sain suureksi ilokseni ja kun sain tietää, että olet vielä elossa.

Niin kyllähän se Jumala lyö vitsallaan meitä kaikkia lapsiaan itse kutakin parhaansa mukaan vaan niinhän se on, jota Jumala rakastaa sitä myös kuritta.

Olga Maria syntyi siis Henriikan ja Jussi Reetrikki Rönkön avioliitosta vuonna 1885 Heinävedellä. Henriikka jäi yksinhuoltajaksi, kun Jussi kuoli 1887, vain 26 -vuoden ikäisenä.

No niin, en ajatellu, että sinä rakas lapsi olet enää elossa, kun en ole saana mitään tietoa enkä koko joukostasi, ja nyt sanot olevasi taas leskenä ja kysyn, että onko sinulla yhtään lasta, kun et kerro lapsistasi mitään.

Olga oli muuttanut Lahteen ja hänellä oli kirjoittamisen aikaan ainakin viisi lasta; Mirjam, Toini, Solmu, Ester ja Vappu.

No niin nyt kerron elämästäni, että on ollu tervennä kaikki joukko, ja sitä Herran armolahjaa toivon sinulle Lapseni, sillä se on kaikkin parhain lahja, sillä jos ihmisen elämä puuttuu terveyttä, niin se puutuu silloin kaikkea.

Nyt kerron, että ei ole elossa kun Tyyne niminen lapseni. Siviä on kuollut jo maalinkuussa vuoten. Hän on ottamassa meitä taivaassa, jonne hän toivoi pääsevänsä suurten tuskain ja taistoin kautta, sillä hän vakutti meitä kaikkia, että älekää epäikkä, että kyllä hän päsee jumalan valtakuntaan ja sinne pitäisi meitän kaikkien pyrkiä, ennen kun tule myöhä.

Henriikan toinen aviopuoliso oli Esa Kosunen ja heillä oli kaksi tytärtä. Siviä Esantytär syntyi 1897 Heinävedellä ja kuoli 1928 Leppävirralla. Tyyne Lempi Esantytär syntyi 1902 ja kuoli 1931 Leppävirralla.

Kerron, että Siviä sairasti toista vuotta. Kun hän sai halvauksen, niin hän oli varatonna toinen puoli koko ruumista ja häneltä jäi neljä lasta ja nen on oleet minun hoilettamana, ja hän enätti olla kaksi kertaa miehelässä. Ensimäiseltä mieheltä jäi kolme lasta ja nyt hän jätti yhten lapsen ja aviopuolisonsa ja nyt hänen elämänsä on määriksi kerrottu.

Siviän ensimmäinen puoliso Kalle Ville Laakkonen oli syntynyt 1884 Kuopion maaseurakunnassa ja kuoli 1923 Leppävirralla. Heillä oli kolme lasta; Lahja, Taimi ja Helmi. Siviän toinen puoliso oli leppävirtalainen Eemi Markkanen (s. 1947 ja k. 1947). Heillä oli yksi lapsi, Toivo. Näitä lapsia Henriikka hoiti Siviän sairastuttua.              

Ja nyt kerron vähä omasta elämästäni ja olen ilonen sitä, kun muistat rakas Lapseni vielä vanhaa Äitiäsi. Vaikka kyllähän se vuottu äitikin mielen, kun on itsekin äitiksi juutuna ja kun saa paljon kärsiä ja kun tulee tunteman sen vanhemman rakkauten, sillä saahan vanhempi uhrata parhaansa lapsensa etestä ja pyytää rakkaata taivaalliseta isältä heille siunausta ja menestystä.

Kyllä minä olen ajatellut sinä lapseni monta kertaa, että kuinka sinä jaksat siellä suuressa maailmassa ja olisi hauska, jos tapaisimme toisemme täällä maan päällä, niin saisi enemmän kertoa, kun kirjottamalla minä olen jo vanha ja vanhaksihan sitä kaikki joututaan. Vaan vielä olen riski sen tähten, kun olen ollu tervennä ja isä on taas ollu tervennä.

Ja nyt täytyy jättää sinut lapseni Herran haltuun ja muista rakas lapseni Jumalaa ja vanhempiasi ja ole anteeksiantavaisen sillä antaahan… (kirjeen loppuosa puuttuu)

Henriikka kuoli Leppävirran Näätänmaan kylässä 21.9.1931, vain kahdeksan päivää tyttärensä Tyyne Turusen jälkeen. Tyynen tytär on kertonut, että hänen äitinsä ja mumminsa eli Tyyne ja Henriikka haudattiin samana päivänä. Arkkuja kannettiin parikymmentä kilometriä metsäpolkuja pitkin Turpeensalmen lossille asti, kun ei ollut tietä eikä laivalla päässyt sinä päivänä syysmyrskyn takia.

Henriikan, Esan ja Tyynen haudat ovat Leppävirran Näätänmaan hautausmaalla.

Esa Kosusen ja Henriikka Winkin hautakivi Näätänmaan hautausmaalla.

Henriikan ja Esan tyttären Tyynen sekä hänen tyttärensä Elsin hautakivi, myös Näätänmaalla.

Lähteet: 

Suomen 1860-luvun nälkäkatastrofi - syitä ja seurauksia. Antti Häkkinen. Duodecim 2012. Suomen 1860-luvun nälkäkatastrofi - syitä ja seurauksia (duodecimlehti.fi)

Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen digitoidut kirkonkirjat SSHY - Suomen Sukuhistoriallinen Yhdistys ry.

 

 

 

 

Sukututkimuksen suola eli kuinka löysin Otto Kallenpoika Kähärän osa II

Jatkan Otto Kallenpoika Kähärän tarinaa. Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen aika, 1920 -luku, houkutteli tuhansia ihmisiä Suomesta paremman elämän toivossa valtameren taakse. Vaaralliselle matkalle lähtivät uskaliaimmat ja yritteliäimmät ihmiset. Kotona Suomessa elämä oli usein vaatimatonta, jopa köyhää. Amerikkaan aiemmin menneet sukulaiset lähettivät hienoja valokuvia itsestään ja kertoivat hienosta elämästä. Ei siis ihme, että nuoren miehen mielessä siinsivät rikkaudet ja helpompi elämä.

”Sieltä tulee myös suuria, komeita valokuvia. Suomalainen työmies on niitten mukaan siellä pyhäpukeissaan pulska, komea herra; ja piikasemme varsinkin ovat hienoiksi muuttuneet; niillä on otsatukat, kureliivit, hansikkaat ja silkkihameet, kuin kaupungin ryökkinöillä konsanaan. Tähän sitten verrataan omaa, yksinkertaista, puolivillaista pukuaan, kuinka paljon kumminkin täällä moukempia ollaan!” (Jouni Korkiasaari).

Matka Viitasaarelta Kanadaan ei ollut helppo eikä nopea. Ensin on pitänyt tienata matkarahat joko työllä tai lainaa ottamalla. Matkalipun hinta Suomesta New Yorkiin oli 1920-luvulla noin 300 markkaa. Keskimääräinen työmiehen päiväpalkka on ollut vuonna 1927 noin 4,40 markkaa eli noin 1200 markkaa vuodessa. (Satakunnan museo) Matkarahan kerääminen oli iso työ.

Todennäköisesti Otto matkusti junalla Hankoon, missä oli siirtolaishotelli laivaa odottaville. Siellä tehtiin myös lääkärintarkastus, jonka hinta oli noin 10 markkaa (Jouni Korkiasaari). Hangosta matka jatkui jollakin Suomen höyrylaivayhtiön laivalla Göteborgiin, missä Otto astui 28.11.1927 S.S. Gripsholmiin. Kymmenen päivän kuluttua, 8.12.1927 hän oli New Yorkissa, missä myös tehtiin lääkärintarkastus. Sen mukaan Otolla ei ollut tuberkuloosia eikä hän ollut fyysisesti viallinen.

Jo seuraavana päivänä 9.12.1927 Otto on hakenut maahanmuuttotodistuksen Kanadan siirtolaispalvelusta. Todistuksen mukaan hän on naimaton nuori mies, joka on tulossa maataloustöihin Kanadaan. Rahaa Otolla on ollut 25 dollaria. Maahantulijalla oli oltava osoite, mihin hän on menossa ja henkilö, joka hänet ottaa vastaan. Otto on mennyt ystävänsä Jaakko Liimataisen luokse. Osoite on mielenkiintoinen, sillä se on 314 Bay Street, Porth Arthur, Ontario. Tässä osoitteessa on Finnish Labour Temple, joka oli silloin suomalaissiirtolaisten kokoontumistila. Se on toiminnassa tänäkin päivänä, nyt tosin kanadansuomalaisena kulttuurikeskuksena, museona ja suomalaisena ravintolana.

Tämän jälkeen Otosta ei tiedetä paljonkaan vuoteen 1936 saakka. Hänen viimeisin asuinpaikkansa Thunder Bayn suomalaisalueella oli Kivikoski, missä hän oli maataloustöissä. Kuolintodistuksesta selviää, että hän oli ollut Kanadassa 9 vuotta, mutta silloisessa asuinpaikassaan 6 vuotta. Missä Otto oli matkannut 3 vuoden ajan, sitä en ainakaan vielä tässä vaiheessa tiedä. Mutta kun tämä tiedon saanti on ajoittain niin ihmeellistä, niin kukapa tietää, vaikka tämäkin joskus selviäisi.

Oletettavasti Otto on hakeutunut sairaalahoitoon kuumeen ja vatsakipujen vuoksi. Häntä on hoidettu St. Josephin sairaalassa Thunder Bayssa. Valitettavasti hoito ei tehonnut ja Otto kuoli 15.8.1936. Kuolinsyynä oli maksa abskessi (paise), jonka seurauksena hän sai keuhkokuumeen. Hän oli kuollessaan vain 31 -vuotias. Otto haudattiin Riversiden hautausmaalle 17.8.1936.

Ontario Genealogy -ryhmästä eräs, parhaillaan Thunder Bayssa oleva, henkilö lupautui etsimään Oton hautakiveä. Minulle ei ollut suuri yllätys, ettei sitä löytynyt. Hänellä ei ollut perhettä ja hän oli varaton, joten kukapa hautakivestä olisi huolehtinut. Oton hautapaikka tiedetään kuitenkin varsin hyvin, vaikka muistomerkkiä ei olekaan. Hautausmaalla on mäntyjen reunustama alue, Potter´s Field, johon haudattiin varattomia henkilöitä kyseisenä aikana. Nyt minulla on myös kuvia tästä alueesta, kiitos Ontario Genealogy -ryhmän.

Tämän lähemmäksi Otto Kallenpoika Kähärän tarinaa en tässä vaiheessa pääse. Mutta olen iloinen, että olen voinut kertoa hänen läheisimmälle sukulaiselle, veljen tyttären pojalle edes nämä tiedot. Jotenkin minusta tuntuu, että Ottokin kiittää hänen tarinansa kertomisesta ja siitä, että näin monen vuoden jälkeen hänet vielä muistetaan. Otto halusi, että hänet löydetään. En mahda mitään, että tätä kirjoittaessa on vähän roskia silmissä.

Viittaukset, Jouni Korkiasaari, Suomen siirtolaisinstituutti

Finnish Labour Temple, johon Otto saapui 1927.

Riverside cemetary, Thunder Bay

Potter’s Field on tuo mäntyjen ympäröimä alue. Siellä on Oton hauta.

Sukututkimuksen suola eli kuinka löysin Otto Kallenpoika Kähärän osa I

Ei taida olla kovin montaa suomalaista sukua, josta ei joku uskalikko ole lähtenyt kokeilemaan onneaan valtameren taakse. Eniten siirtolaisia lähti Pohjanmaalta, mutta jonkin verran myös muualta Suomesta. Omat sukujuureni ovat pääasiassa Itä-Suomessa ja Keski-Suomessa, mutta muutama lähtijä löytyy myös meidän joukoista. Kerron yhden lähtijän ihmeellisen tarinan. Ihmeellisen siksi, että vielä hetki sitten en tiennyt hänestä kuin nimen, syntymä- ja kuolinajan, mutta tänä päivänä tiedän jo paljon. Ystäväni sanoin, Otto halusi tulla löydetyksi ja halusi, että hänen tarinansa kerrotaan. Olen aina ajatellut, että ihminen kuolee lopullisesti vasta sitten, kun kukaan ei häntä muista. Olen iloinen, että nyt voin tarjota muistettavaksi myös Oton tarinan.

Otto Kallenpoika Kähärä syntyi maaliskuussa 1905 Viitasaaren Kyminkoskella Kalle Heikki Kähärän ja Iita Maria Laukkasen 5/6 lapseksi. Minulla oli tiedossa, että Otto oli lähtenyt siirtolaiseksi Amerikan kautta Kanadaan 1927 ja kuollut siellä 1930-luvulla Port Arthurissa (nyk. Thunder Bay) Ontariossa. Ellis Islandin matkustajaluettelosta olin löytänyt hänen nimensä ja tiedon, että hän oli lähtenyt matkaan Göteborgin kautta 28.11.1927 ja saapunut New Yorkiin 8.12.1927. Matkakirjassa on myös tieto, että oli 5 jalkaa 9 tuumaa pitkä (n. 1,75 cm) ja hänellä on ollut vaaleat hiukset ja ruskeat silmät. Tähän päättyivät tiedot Otosta ja ehkä vähän unohdinkin koko asian.

Kaikki muuttui muutama viikko sitten. Tietoni ovat Genissä ja eräs henkilö otti sitä kautta yhteyttä. Totesimme olevamme varsin läheistä sukua toisillemme. Hän kyseli, olisiko minulla tutkimuksissani mitään tietoja hänen äitinsä sedästä, joka lähti ja katosi Kanadaan. Perhe oli saanut tiedon Oton kuolemasta, mutta siitä mitä hänelle oli tapahtunut, ei kukaan tiennyt mitään. Lupasin yrittää etsiä tietoja, vaikka ajattelin, että tuskin pystyn löytämään mitään.

Kävin uudelleen läpi Ellis Islandin matkustusluettelon olisiko siellä jotain vihjettä, mikä olisi jäänyt huomaamatta. Kävin läpi kaikki mahdolliset hakukoneet, hautatietokannat ja sanomalehdet löytääkseni jotain tietoa. Mutta ei mitään tietoja. Otto oli todellakin hävinnyt Kanadaan.

Oton virallinen kuolintieto löytyi lopulta ulkoasianministeriön kirjeistä Suomen sukuhistoriallisen yhdistyksen digitoidusta aineistosta. Kirjeen oli lähettänyt Montrealin pääkonsulinvirasto 15.6.1939 Helsinkiin ulkoasianministeriöön. Otto oli kuollut jo 1936, joten jostain syystä tieto kulki 3 vuotta Kanadasta Suomeen. Viesti oli varsin koruton.

”Port Arthurissa, Ontarion maakunnassa Kanadassa, kuoli elokuun 15 p:nä, 1936, Jaques´essa, Ont. asunut Otto Kähärä noin 31 vuoden ikäisenä. Vainajan kotipaikaksi on ilmoitettu Viitasaari, Kymenkoski, jossa hänellä on isä ja äiti. Kanadaan vainaja on tullut vuonna 1927. Vainaja oli naimaton eikä jättänyt mitään jäämistöä. Sukuselvitystä ei tarvita, eikä myöskään valtakirjaa.”

Ulkoasianministeriöstä viesti on lähetetty Viitasaaren seurakunnan kirkkoherranvirastoon 29.6.1939. Viestin alkuosa on varsin sama kuin Kanadasta tullut tieto. Ulkoasianministeriö pyytää lisäksi merkittäväksi asianmukaisesti kirkonkirjoihin Otto Kähärän kuolema. Lisäksi ministeriö pyytää kirkkoherranvirastoa ilmoittamaan asiasta vainajan omaisille Suomessa.

Tämä oli ainoa tieto, mikä perheellä oli Otosta. He tiesivät hänen kuolleen, mutta eivät sitä, mitä hänelle oli tapahtunut. Tiedän, että häntä kaivattiin kotona ja olisi kovasti kaivattu tietoja, mitä hänelle tapahtui.

Mahdollisten lisätietojen saamiseksi liityin Facebookin Ontario Genealogy -ryhmään. Kaksi tuntia siitä, kun jäsenyyteni oli hyväksytty tähän ryhmään, oli minulla Oton maahanmuuttotodistus Kanadaan, kuolintodistus ja vapaaehtoinen henkilö, joka lupasi käydä etsimässä hautakiveä.

Tarina jatkuu toisessa osassa.

Otto Kallenpoika Kähärä

M.S. Gripsholm, laiva jolla Otto matkusti Göteborgista New Yorkiin

Miten Kyllikki Saaren murha liittyy sukuuni?

17-vuotias Kyllikki Saari lähti 17.5.1953 polkupyörällä kotiin hartaustilaisuudesta Isojoen Kortteenkylältä ystävänsä Maijun kanssa. Tytöt erosivat Kauhajoen tien risteyksessä noin klo 22.30. Kyllikki ei koskaan saapunut kotiin. Kahden päivän kuluttua käynnistettiin suuretsinnät Isojoella. Kyllikkiä etsittiin koko kesä, mutta mitään vihiä hänen katoamisestaan ei löytynyt. Seuraavana syksynä löydettiin ensin Kyllikin polkupyörä syrjäiseltä suolta ja myöhemmin suohauta, josta Kyllikki löytyi. Suohauta oli varsin lähellä Kyllikin katoamispaikkaa ja edelleen on arvoitus, miksi kukaan ei osunut paikalle aiemmin keväällä suuretsinnöissä. Kyllikin kuolemaa verhoaa edelleen monta mysteeriä. Teon motiivia on vain pystytty arvailemaan, eikä tekijää koskaan saatu kiinni. Epäiltyjä löytyi niin kyläläisistä, ohikulkijoista kuin Kyllikin rippipapistakin.

Mutta mistä se yhteys sukuuni tulee? Kyllikki Saaren etsinnät laajenivat syksyllä 1953 Kuortaneen Kaarankajärvelle. Kuortane on pieni kunta noin 150 km Isojoelta koilliseen päin. Paikallinen maanviljelijä Aarne Autio ilmoitti kuulleensa järveltä naisen avunhuutoja, miesten puhetta ja kaksi pistoolinlaukausta Kyllikki Saaren katoamista seuraavan päivän aamuna. Muutkin alueen asukkaan ilmoittivat kuulleensa laukaukset ja nähneensä jotain poikkeavaa kyseisenä aamuna. 

Kuortaneella toimeen tarttui nimismies Åke Valfrid Asariaanpoika Vihanto. Teemu Keskisarja kirjoittaa nimismiehestä uusimmassa, Kyllikki Saarta koskevassa teoksessa. "Nimismies Vihanto arvosti Autiota: Hiljainen poikamies eikä hän puhele paljoa eikä näin ollen myös paljoa valehtele." Kaarankajärven tutkintaa ei voitu ohittaa ja nokkela nimismies Vihanto ryhtyi organiseeraamaan, kirjoittaa Keskisarja. Åke Vihanto järjesti Kaarankajärven naaraukset ja sadat vapaaehtoiset osallistuivat etsintöihin. Ainoa mitä löydettiin, oli pistoolinhylsy. "Miten se liittyi mihinkään, jäi ikuisesti selvittämättä, kuten koko Kaarankajärven mysteeri", toteaa Keskisarja kirjassaan.

Åke Vihanto, ukkini veli, syntyi 1907 Lahdessa räätäli Asarias Winkin (myöh. Vihanto) ja Eva Maria Lindin neljänneksi lapseksi. Perhe muutti 1919 Heinävedelle, Asariaksen syntymäkuntaan. Heinävedellä Asarias teki elämäntyönsä seurakunnan suntiona. Åke kirjoitti ylioppilaaksi 1927 Kuopiosta ja suoritti alemman oikeustutkinnon Helsingin yliopistossa 1937. Åke toimi nimismiehenä ainakin Kuortaneella ja Vaasassa. Hän toimi lääninasessorina Vaasassa ja asui siellä myös viimeiset vuotensa. Åke Vihanto kuoli 1971.

Historioitsija Teemu Keskisarja on perehtynyt perusteellisesti Kyllikki Saaren murhan tutkinta-aineistoon, joten hän pystyy kuvailemaan tapahtumia elävästi ja yksityiskohtaisesti. Lukija elää tilannetta vaihe vaiheelta ja jää odottamaan murhaajan paljastumista. Valitettavasti Keskisarjakaan ei suoraan paljasta murhaajaa, varmaankin siitä syystä, ettei hänestä ole täyttä varmuutta. Ketään ei tuomittu, koska todisteita ei ollut riittävästi. Tutkinta-aineiston perusteella Keskisarja tekee kuitenkin  päätelmiä, joihin on vaikea olla uskomatta, niin loogisia ne ovat. Mutta enpä paljasta kirjasta tämän enempää, se kannattaa ehdottomasti lukea itse. 

Ylimmässä kuvassa Teemu Keskisarjan teos Kyllikki Saari - mysteerin ihmisten historia. Keskellä Åke Vihannon ylioppilaskuva ja alimmassa kuvassa on nimismies Vihanto poliisipäällystön univormussa.