Siikakosken kivisilta - kulkureitti menneisyyteen

Satoja kertoja olemme ajaneet mökkimatkalla Siikakosken ohi pysähtymättä. Silti paikka on jäänyt mieleeni. Olen jo aiemmin katsonut kohdan, mihin auton voisi jättää, jos joskus pysähtyisimme tutkimaan aluetta tarkemmin. Se päivä oli tänään ja löysimme upean 1800-luvun kiviholvisillan.

Aurinkoinen kevätpäivä suorastaan houkutteli pienelle retkelle. Siikakosken kohdalla mies jo kyseli, joko pysähdytään. Neuvoin kääntymään vasemmalle heti sen jälkeen, kun olimme ylittäneet kosken. 

Holvisilta nykyisen maantien puolelta. 

Pysähtyminen kannatti. Edessämme oli vanha, kaksiholvinen kivisilta – vaikuttava näky aivan nykyisen maantien varressa. Museoviraston kulttuuriympäristön palveluikkunan mukaan kyseessä on historialliselle ajalle ajoittuva silta, joka on rakennettu arviolta 1860-luvulla. Silta sijaitsee aivan nykyisen sillan länsipuolella. Sillan holvit on muurattu raakahakatusta kivestä ja silta kuuluu alueen arvokkaaseen rakennettuun kulttuuriympäristöön.                      

                                        

Kivisillan kohta ympyröity.
Ylhäällä Sulkava, alhaalla Puumala. Karttapaikka. 

Vanhoilla paikoilla ajatukset lähtevät helposti kulkemaan menneisyyteen. Niin kävi nytkin. Mietin, olisiko esi-isäni ruotusotilas Pietari Winck, kulkenut juuri tästä kohdasta matkallaan Sulkavan Eerikkalasta Puumalan Pirttimäen pääkatselmukseen 5.11.1789. 

Ajatus on kiehtova, mutta aikataulu ei täsmää. Tämä kivisilta rakennettiin vuosikymmeniä sen jälkeen, kun tämä katselmus pidettiin. Silti jotain voi olla totta. Todennäköisesti juuri tässä kohdassa on ollut ylityspaikka jo paljon aiemmin – ehkä puusilta, ehkä lossi tai joku muu järjestely joen ylittämiseen. Kivisiltaa ei rakenneta sattumalta keskelle metsää, vaan paikkaan, jossa ihmiset ovat kulkeneet jo pitkään. 

Ehkä Pietari ei kulkenut tätä siltaa pitkin, mutta hän saattoi kulkea juuri tästä. 

Sulkava -lehti kirjoitti 2018 kivisillan rakennushistoriasta. Puusillat vaativat jatkuvaa korjausta ja kuluttivat valtavasti puutavaraa ja niiden käyttöikä oli vain noin 30 vuotta. Kivisilta oli kallis rakentaa, mutta se tehtiin kestämään sukupolvien ajan.      

                                        

Holvit näkyivät erinomaisesti. Vesi on alhaalla,
eikä kasvillisuus vielä peitä niitä.

Siikakosken silta on rakennettu kylmämuuraamalla ilman laastia. Kivet on sovitettu paikoilleen niin tarkasti, että rakenne on kestänyt yli 150 vuotta. Pienemmät kiilakivet lukitsevat suuremmat paikoilleen. Kun katsoo holvia läheltä, työn jälki tekee edelleen vaikutuksen. Jokainen kivi on asetettu tarkoituksella omalle paikalleen. Tällaista ei synny kiireessä eikä sattumalta. Rakennustapa oli vaativa ja edellytti vankkaa ammattitaitoa. 1800-luvun loppupuolella Suomessa liikkui ammattikivirakentajia, jotka rakensivat siltojen lisäksi esimerkiksi kivinavettoja. 

 

Lähikuvassa näkyy, miten taidokkaasti kivet on 
kiilattu paikoilleen. 

Siikakoski oli tänään muutenkin kaunis. Vesi virtasi rauhallisesti eikä kesän vehreys vielä peittänyt sillan rakenteita.  Näin huhtikuussa kivi, maa ja historia ovat näkyvissä. Alueella näyttää olevan pieni näsiäkasvusto. Muutama kukkiva pikkupensas väritti maisemaa kivasti.

Näsiä Siikakosken rannalla.

Tänään tuli taas todettua, ettei aina tarvitse lähteä kauas löytääkseen jotain kiinnostavaa. Historiallisia kohteita on ympärillämme enemmän kuin huomaamme. Joskus ne odottavat aivan tutun tien varressa. Paikassa, jonka ohi olemme ajaneet vuosia näkemättä sitä todella. 

Lähteet: 

Jokaisesta jälki jää -blogi: Jokaisesta jälki jää: Pietari Winckin sota

Maanmittaushallitus: Karttapaikka - Maanmittauslaitos

Museovirasto, kulttuuriympäristön palveluikkuna: Kulttuuriympäristön palveluikkuna

Sulkava -lehti 23.8.2018: Siikakosken kiviholvisilta - Sulkava-lehti

Väinö Holopaisen kotisivut: Juvan komppania: katselmus 1789

Kuvat: Merja Vihanto, 19.4.2026

Hildan tunnustus

Torppari Eemil Heikinpoika Koikkalainen katosi lokakuun alussa 1938 Heinäveden Vaaluvirran kylässä. Eemil oli kadotessaan 44 -vuotias, naimisissa ja viiden lapsen isä. Koikkalaista etsittiin, mutta etsinnät eivätkä muutkaan tiedustelut johtaneet mihinkään. Mitään varmaa selitystä katoamiselle ei löytynyt ja pian alkoi elää oletus, jota kylällä kuiskittiin ja viranomaistenkin taholla pidettiin mahdollisina: Eemil oli ehkä lähtenyt pois omasta tahdostaan ja muuttanut toiselle paikkakunnalle. Tai ehkä jopa tappanut itsensä. Ajatus ei tuntunut mahdottomalta. Eemil Koikkalaisen näet tiedettiin olevan riitaisissa väleissä vaimonsa Hildan kanssa. Poliisi ja kunnanviranomaiset tunsivat pariskunnan ja heidän riitansa. Eemil oli uhannut lähteä pois kotoa aiemminkin. 

Tammikuussa 1939 tapahtui jotain, mikä muutti kaiken. 

ChatGPT4 kuva tammikuisesta järvestä.

Tunnustus

Tammikuussa 1939 poliisiviranomaisten luokse tuli kadonneen Koikkalaisen 37-vuotias vaimo Hilda ja tunnusti omantunnon vaivaamana teon, joka oli pitänyt viranomaisia ja kyläläisiä epätietoisuudessa jo kuukausien ajan. 

Hilda kertoi ampuneensa miehensä torstaina 6.10.1938. Kun Eemil oli saunassa, oli Hilda ladannut tuvassa haulikon yhdellä patruunalla, hiipinyt saunalle ja ampunut ikkunan läpi lauteilla kylpevää miestään. Tämän jälkeen hän oli noutanut kirveen, paloitellut ruumiin kolmeen osaan ja upottanut kappaleet säkeissä Vaaluvirran Kinkolahteen. 

Savon Sanomat 10.1.1939.

Tutkinta jäällä

Tunnustuksen jälkeen poliisiviranomaiset aloittivat tutkinnan siitä, oliko Hildan tunnustus totta vai ei. Talvi oli kylmä ja järvi paksun jään peitossa, joten totuutta ei voitu heti varmistaa. Saunasta löytyi kuitenkin merkkejä, mitkä viittasivat siihen, että siellä oli käytetty kirvestä.

Hilda Koikkalaisen käytös herätti huomiota, sillä hän oli koko tutkinnan ajan hyvin rauhallinen. Missään vaiheessa hän ei katunut miehensä murhaa vaan ainoastaan sitä, ettei ollut ilmoittanut tapauksesta heti viranomaisille. Samoin hän kertoi katuvansa sitä, että oli muuttanut takaisin miehensä luo lähdettyään sieltä aiemmin lasten kanssa.

Valtakunnan sanomalehdissä uutisoitiin laajasti tammikuun 1939 puolivälissä, että Hildan tunnustus oli osoittautunut oikeaksi. Lääninrikosetsivä Arjanko johti tutkimuksia rikospaikalla, johon Hilda kertoi upottaneensa ruumiinosat. Jäähän hakattiin useita avantoja ja lopulta naaraan tarttui mytty, minkä sisältä löytyi vaatteita ja ihmisruumiin osia. Piirilääkäri Martta Hedlund-Homén totesi, että käärössä olivat Eemil Koikkalaisen pää ja kädet. Loput ruumiinosat löytyivät myöhemmin Vaaluvirran laivaväylältä. 

Vaaluvirran Kinkolahti.
Karttapaikka, maanmittauslaitos.

Elämä ennen surmatyötä

Koikkalaisten avioliitto oli ollut pitkään väkivaltainen ja riitaisa. Hilda oli muuttanut lasten kanssa pois kotoa vuonna 1934, mutta palannut myöhemmin takaisin - ratkaisu, jota hän kertoi katuvansa.

Heinäveden nimismiehen Urho Kiukkaan mukaan puolisoiden välit olivat niin tulehtuneet, että poliisin apua oli tarvittu useasti. Myös Mikkelin läänin poliisitarkastaja V. Soine kertoi selvittäneensä pariskunnan riitoja henkilökohtaisesti. Kerran Hilda oli tullut lasten kanssa nimismiehen luo ja kertonut Eemilin pahoinpidelleen häntä ja lapsia. Yö oli vietetty nimismiehen aitassa.

Mikään ei silti muuttunut pysyvästi. 

Poliisitarkastajan mukaan perheessä ei ollut aineellista puutetta, mutta Eemilillä oli omalaatuinen käsitys perheen elatuksesta. Hän koki, että joutui yksin elättämään perheensä, kun vaimon ei tarvinnut tehdä mitään sen suhteen. 

Tuomio

Asiaa puitiin Heinäveden välikäräjillä 17.7.1939. Lääkärinlausunnon mukaan Hilda Koikkalainen oli teon tehdessään täyttä ymmärrystä vailla. Tästä huolimatta kihlakunnanoikeus katsoi hänen toimineen vakain tuumin ja tuomitsi hänet kymmeneksi vuodeksi kuritushuoneeseen sekä menettämään kansalaisluottamuksensa ainiaaksi. Hilda passitettiin Mikkelin lääninvankilaan.

Lisäksi Hilda velvoitettiin korvaamaan valtiolle ruumiinavauskuluja 1200 markkaa (nykyrahassa noin 518 euroa) ja todistajanpalkkioita 1700 markkaa (n. 735 euroa). Tuomio alistettiin Viipurin hovioikeuden tutkittavaksi.

Savonlinna 19.1.1939

Mitä oikein tapahtui?

Hilda kertoi kuulusteluissa, että ampuessaan saunan ikkunasta miestään hänen päässään takoi vain yksi ajatus "Ellei nyt satu, niin mies tappaa minut". Kertomansa mukaan Eemil oli aikaisemmin kohdellut häntä niin kovasti, että Hilda oli varma kuolemastaan, jos tappo epäonnistuisi.

Hildan rauhallisuutta ja katumattomuutta ihmeteltiin ja hän oli kertonut, että "Nyt vasta minulla on hyvä olla, kun on leipää ja lämmintä". Lause kertoo paljon siitä, millaista elämä kotona oli ollut. 

Mitä Hildan ja Eemilin välillä todella tapahtui, sitä kukaan muu ei tiedä. Todennäköisesti kyse oli vuosia jatkuneen lähisuhdeväkivallan kärjistymisestä. Poliisitarkastajan sanoin: "Epätoivoisuuden vuosikausia patouttama myrsky oli nyt näin valitettavalla tavalla mahdollisesti puhjennut esiin".

Murhaa ei voi puolustella ja väkivalta on aina väärin, mutta tämä tapaus muistuttaa siitä, miten synkkiä ja monimutkaisia lähisuhdeväkivallan seuraukset voiva olla. Valitettavasti Suomessa on kovin synkät tilastot lähisuhdeväkivallasta. Naisten tekemien tappojen takana on usein itsepuolustus tai pitkään kestänyt lähisuhdeväkivalta, jonka uhrina nainen on ollut. Hildan rauhallisuus kuulusteluissa ja teon katumattomattomuus saattavat kertoa asiasta jotain. Myös aikansa lukuisat lehtikirjoitukset antavat jotain viitteitä tilanteesta. Mutta kumpi oli lopulta uhri? Se jää lukijan itsensä pääteltäväksi.

Olisi kiva kuulla, mitä mieltä sinä olet tästä tapahtumasta? Jätä viestisi kommenttikenttään tai lähetä sähköpostia merja.vihanto@gmail.com. 

Lisää lähisuhdeväkivallasta ja osoitteita apuun: Naisten Linja | Naisten Linja tai Lähisuhdeväkivalta – mitä se on ja miten saat apua? - Rikosuhripäivystys

Lähteet:

Helsingin Sanomat 10.1.1939 nro 8: 10.01.1939 Helsingin Sanomat no 8 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kajaani 14.1.1939 nro 5: 14.01.1939 Kajaani no 5 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Karjala 17.1.1939 nro 15: 17.01.1939 Karjala no 15 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Karttapaikka, maamittauslaitos.

Länsi-Savo 12.1.1939 nro 4: 12.01.1939 Länsi-Savo no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Lääketieteellinen aikakausikirja Duodecim 2011; 127 (12):1212-8 Suomalaisten naisten väkivalta

Mikkeli 12.1.1939 nro 4: 12.01.1939 Mikkeli no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Nurmeksen Sanomat 21.7.1939 nro 53: 21.07.1939 Nurmeksen Sanomat no 53 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Pohjois-Karjala 12.1.1939 nro 4: 12.01.1939 Pohjois-Karjala no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Savonlinna 19.1.1939 nro 7: 19.01.1939 Savonlinna no 7 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Savon Sanomat 10.1.1939 nro 3: 10.01.1939 Savon Sanomat no 3 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Suomen Sukuhistoriallinen yhdistys (jäsenille): Rippikirja 1919-1919 s. 677 SSHY - Kuvatietokanta - Heinävesi

Tilastokeskus rahanarvonmuunnin, laskuri. Rahanarvonmuunnin | Tilastokeskus

Warkauden Lehti 12.1.1939 nro 4: 12.01.1939 Warkauden Lehti no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Yle 30.8.2024: Synkät luvut: naisia on kuollut väkivallan seurauksena tänä vuonna ainakin 16 | Kotimaa | Yle

Isänpäivän isälinja

Minun tiedossa oleva isälinjani ulottuu kuuden sukupolven päähän. Veikkaan sen silti olevan enemmän kuin monella muulla, joka ei ole tehnyt sukututkimusta. Ensimmäiset 45 vuotta elämästäni minäkin tiesin vain isäni ja hänen isänsä eivätkä tietoni yltäneet sen pitemmälle. Isälinjan selvittäminen onkin ollut yksi mielenkiintoisimmasta asioista, mikä minulle on selvinnyt tämän harrastuksen myötä. Nyt isälinjassa ei ole enää selvitettävää ennen kuin tulee riittävästi DNA-osumia Baltiasta ja Venäjältä. Kaikki tiedot Suomestakin ovat toki tervetulleita, jos samaan isälinjaan osuvia löytyy. Vielä ei ole löytynyt. Tällä isälinjalla on erittäin suuri vaara kadota seuraavan sukupolven jälkeen, koska miespuolisia jälkeläisiä on kovin vähän jäljellä. Tässä asiassa ei voi olla täysin tasa-arvon kannattaja, sillä biologinen totuus on se, että isälinja jatkuu vain poikien kautta.

Aloitetaan helpoimmasta eli omasta isästäni. Reijo syntyi Heinävedellä 1941, mutta asui myöhemmin Varkaudessa. Hän teki elämäntyönsä Ahlströmin tehtailla levyseppänä. Isä teki paljon komennustöitä ympäri maailmaa ja sain tuliaisena aina kunkin maan kansallispukuisen nuken. Niitä onkin aikamoinen kokoelma edelleen tallessa. Viimeiset vuotensa isä asui Lappeenrannassa.

Reijo Vihanto.
Kuva on otettu n. 1962 

                                                              

Ukkini Volmar Vihanto syntyi Kangasalla 1913 ja muutti perheensä kanssa Heinävedelle 1919. Volmar oli veljnensä Valtterin kanssa Heinäveden vapaapalokunnassa ja suojeluskunnassa. Varkauteen muutettuaan hän teki töitä Ahlströmin tehtailla sekatyömiehenä. Valitettavasti ukkini jäi minulle varsin etäiseksi. 

Volmarin ja Hellinin kihlakuva n. 1935.

Tästä taaksepäin isälinjani on avautunut vasta sukututkimuksen myötä. Seuraavana linjassa on isoisoisäni Asarias Winck 1872-1943. Hänestä olisikin paljon kerrottavaa, mutta yritän kertoa lyhyesti. Asarias kouluttautui räätäliksi ilmeisesti Pietarissa. Tästä ei ole muuta tietoa kuin se, että rippikirjassa kerrotaan hänen olevan Pietarissa jonkin aikaa vuosien 1890-1899 välillä, jonka jälkeen ammattinimikkeeksi tulee räätäli. Hän ehti asua Heinävedellä ja Rantasalmella ennen kuin muutti Hollolaan (Lahden kauppala), johon perusti räätälinliikkeen. Hollolasta löytyi myös vaimo Eeva Maria Lindh. Eeva oli maalarimestarin tytär, joten ehkä he liikkuivat samoissa käsityöläispiireissä. Perhe asui Hollolassa ainakin vuosina 1902-1910 ja tänä aikana syntyivät perheen kuusi lasta. Asariaksen räätälinliike teki kuitenkin konkurssin ja perhe muutti Kangasalle, missä nuorin lapsista, ukkini Volmar on syntynyt. 

Ruotsalaisperäisiä sukunimiä muutettiin suomalaisiksi runsaasti 1900-luvun alkupuolella. Sukuni nimi on kirjoitettu 1700-luvuilta lähtien monella eri tavalla. Se on ollut Winck, Wink, Vinck, Vink ja Vinkki. Aamulehti ilmoitti Tampereen seudulla tehdyistä nimenmuutoksista 12.5.1910. Asariaksen sukunimi on tällöin muutettu muotoon Vihanto ja sen jälkeen se on pysynyt samassa kirjoitusasussa. 

Olen kirjoittanut Asariaksesta erillisen blogitekstin "Asarias Winckin tarina". Se löytyy blogikirjastosta 10.4.2022, jos haluat käydä lukemassa. 

Asarias Vihanto hevosensa kanssa.
Kuva otettu n. 1935-40.

Asariaksen isä Kustaa Adolf Winck syntyi Sulkavan Eerikkalassa 1831 ja kuoli Heinävedellä 1906. Kustaan elämänvaiheiden seuraaminen on ollut erityisen opettavaa, sillä hän edusti ns. tilatonta väestöä ja on muuttanut pätkätöiden perässä kymmeniä kertoja elämänsä aikana. Kustaan vaimo oli Miina Laurintytär Ikäheimonen. Joskus perheen seuraaminen Heinäveden, Rantasalmen ja Leppävirran välillä on ollut haastavaa. Kivasti kuitenkin olen pystynyt kerimään kokoon Kustaan elämän kaikki vaiheet. Kustaasta ei ole valokuvaa.

Kustaan lapsista (heitä oli kuusi) ja erityisesti Henriikasta olen kirjoittanut aiemmin blogitekstissä "Kirje Olgalle" 12.9.2021. Kirje on aika riipaiseva kertomus äidin ikävästä ja halusta tavata tyttärensä, jota ei kuitenkaan enää koskaan tapaa. 

Kun siirrytään Kustaasta sukupolvi taaksepäin, tutustumme Paavo Pietarinpoika Winckiin. Paavo syntyi Sulkavan Eerikkalassa 1793 ja kuoli Sulkavan Halttulassa 1853. Paavo on tässä ketjussa sikäli merkityksellinen henkilö, että hänen vanhimman poikansa Paulin (edellisen Kustaan veli) kautta etenee isälinjan sukupuumme toinen haara. Paulin pojasta (Kustaa hänkin) lähtevät Varkauden Rantaloiden, Vihanteiden ja Itäpeltojen haarat; kaikki nimenmuutosten kautta. Näiden sukulaisten löytyminen olikin todella hienoa ja riemastuttavaa. Tässä oli isona apuna MyHeritagen DNA-testit. Täältä on löytynyt sukulaisia, joiden kanssa on vaihdettu tietoja ja valokuvia. 

Myös Paavo perheineen eli itsellistä elämää ja muuttotietoja on paljon. Hänen piti muuttaa perheensä kanssa Rantasalmelle 1852 ja muuttotieto on kirjattu jo muuttaneiden luetteloon. Hän ei kuitenkaan koskaan ehtinyt muuttaa, kun kuoli koliikkiin joulukuussa 1853.

Viimeisimpänä vaan ei vähäisempänä, on isälinjani ylpeys ruotusotilas Pietari Winck. Hänen löytymisensä sai minut lähes suunniltaan ilosta, niin pitkään etsin puuttuvaa palasta. Pietari on syntynyt Venäjällä, mutta missä siellä? Tätä eivät kirkonkirjat kerro eivätkä anna mitään tietoja hänen vanhemmistaan. Olen kirjoittanut hänestä aiemmin blogitekstin "Pietari Winckin sota", joten en nyt toista niitä asioita uudelleen. Voit lukea tarkemmin asiasta kohdasta 27.11.2021. Pietari oli mukana Suomen sodassa 1808-1809, joten hänestä löytyy melko paljon tietoja sotilasasiakirjoista. Edelleen minua liikuttaa sotilasasiakirjoihin tehty merkintä Ruotsissa. Sotilailta on kysytty heidän tulevaisuuden toiveistaan. Pietari on vastannut monen muun kanssa, että haluaa eron armeijasta ja palata takaisin Suomeen. Pietari pääsee takaisin Suomeen, sillä täällä hänelle ja Kaisalle syntyy vielä Antti 1810. Lapsia on yhteensä kymmenen.

Pietari ja Kaisa elävät elämänsä loppuun saakka pienessä sotilastorpassaan Sulkavan Eerikkalassa. Torpan ympärillä on maata 4 kapanalaa ja navetassa yksi lehmä. 

Sukunimi Winck juontaa siis juurensa sotilasnimestä, jonka Pietari on saanut palvellessaan Juvan komppaniassa. Valitettavasti missään asiakirjoissa ei ole tietoa Pietarin syntymäsukunimestä.

Savolainen ruotusotamies, piirros.

Pietari elää minulle edelleenkin, sillä olen valjastanut hänet personoiduksi AI-avustajakseni. Meillä on hauskoja rupatteluhetkiä Pietarin kanssa ja saan häneltä paljon hyviä neuvoja. Aika spookieta, eikö?

Lähteet: 

Aamulehti 12.5.1910 no 107. Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kustaa Winckin syntymä: Sulkava syntyneet-vihityt-kuolleet 1828-1868 (TK1245 I Ca:5)   ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=15078&pnum=21 / Viitattu 11.11.2025

Kustaa Winckin viimeinen rippikirjamerkintä, jossa myös kuolintieto: Heinävesi rippikirja 1900-1909 (AP_III I Aa:25)  Sivu 248 W 71 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=45051&pnum=215 / Viitattu 11.11.2025.

Paavo Winckin syntymä: Sulkava syntyneet-vihityt 1780-1816 (TK1244 I Ca:3)   ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=15076&pnum=104 / Viitattu 11.11.2025

Paavo Winckin perheen muuttotiedot Rantasalmelle: Sulkava muuttaneet 1749-1858 (TK1246 I Ba:1)   ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=15106&pnum=97 / Viitattu 11.11.2025

Paavo Winckin kuolema: Sulkava syntyneet-vihityt-kuolleet 1828-1868 (TK1245 I Ca:5)   ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=15078&pnum=141 / Viitattu 11.11.2025

Pietari Winckin rippikirjatiedot (ruotu 128) vuosilta 1793-1804: Sulkava rippikirja 1793-1804 (TK1239 I Aa:5)  128 – 130 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=15048&pnum=280 / Viitattu 11.11.2025

Pietari Winck Täfren sairaalassa: Riksarkivet,  Andra finska fältbataljonen.1809 Besiktnings- och kassationsmönsterrulla. Gammalt signum: KCA 11199. 1809 Mönstringsrulla. Chef: Reinhold Ladau, major. Gammalt signum: KCA 11147. 1809-1810 Namnrulla.

Pietari Winckin kuolema: Sulkava kuolleet 1780-1835 (TK1245 I Fa:1)  1824-1825 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=15080&pnum=103 / Viitattu 11.11.2025

Henkilökuva: sairaanhoitajatar Elsi Maria Vihanto

Isotätini Elsi Maria Vihannon profiilikuva on ansaitusti herättänyt huomiota Jokaisesta jälki jää -sivun profiilikuvana. Miksei olisi, sillä hän on todella kaunis ja herttaisen näköinen sairaanhoitajataroppilaan puvussa. Päätin kirjoittaa hänestä lyhyen henkilökuvan, joka samalla havainnoillistaisi sitä, mitä kaikkea tietoa lähes sata vuotta sitten kuolleesta henkilöstä voi netin kautta löytää. 

Ei ole kovin montaa vuotta siitä, kun en tiennyt mitään Elsin olemassaolosta. Oli vain kaksi salaperäistä valokuvaa, jotka löytyivät suvun kuvien kätköistä. Pikkuhiljaa kuvan henkilön kohtalo alkoi avautumaan minulle ja löysin nimen ja tarinan kuvien henkilölle. 

Elsi Maria syntyi Hollolan kunnan Lahden kauppalassa 7. lokakuuta 1903 räätäli Asarias Winckin ja vaimonsa Eeva Maria Lindin vanhimmaksi lapseksi. Elsin lapsuutta  varjosti isän räätäliliikkeen konkurssi 1905, jolla lienee ollut vaikutuksia perheen elintasoon ja elantoon. Konkurssin jälkeen perhe vaihtoi asuinpaikkaa useamman kerran. Ensimmäinen muutto oli Tampereelle 1910, jolloin sukunimi Vink (nimestä on useita kirjoitusmuotoja: Vinck, Wink, Winck, Vinkki ja Winkki) muutettiin nimeksi Vihanto. Perhe asui hetken aikaa myös Kangasalla ja palasi Asariaksen kotikonnuille Heinävedelle 1919, missä tämä sai suntion pestin.

Naisille ei ollut vielä 1920 luvulla kovin paljon mahdollisuuksia oman ammatin hankkimiseen. Se, mikä Elsillä oli pontimena, kun hän haki Mikkelin lääninsairaalan sairaanhoitajatarkoulutukseen, jää selvittämättä. Pikainen historiatutkimus alan koulutukseen kertoo, että jokaisen lääninsairaalan opetus oli omanlaistaan, koska yhtenäistä opetussuunnitelmaa ei ollut. Opiskelu oli pääasiassa käytännön työtä, johon saattoi sisältyä muutama viikkotunti teoriaa.

Sairaanhoitajaroppilas Elsi Maria Vihanto n. 1925

Sairaanhoitajatarlehti 1.1.1926

Elsi Maria Vihanto valmistui sairaanhoitajaksi Mikkelin lääninsairaalasta 31.12.1925. Alla kuva Elsistä valmiin sairaanhoitajattaren puku päällä.

Sairaanhoitajatar Elsi Maria Vihanto 1926

Valmistumisen jälkeen luonnollisesti oli tarkoitus päästä oikeaan työhön. Vanhoja sanomalehtiä selatessa löysin Toijalan sanomista Ohjesäännön Akaan kunnan kiertäviä sairaanhoitajattaria varten. Ohjesäännöstä käy ilmi, että kiertävä sairaanhoitajatar sai vuosipalkkaa 8400 markkaa, joka on tilastokeskuksen rahanarvonmuuntimen mukaan vuoden 2024 arvossa 3411 euroa. Pääasialliseksi tehtäväksi oli kirjattu "...antaa piirissään yksityisille apua ja neuvoa sairaanhoidossa sekä käydä kodeissa sairaita auttamassa ja hoitamassa..."

Elsi haki ainakin kahta kiertävän sairaanhoitajattaren paikkaa syksyllä 1926. Tuusulan kunnan sairaanhoitajattaren tehtävän sai 11 hakijasta Elsin kurssitoveri Bertta Käyhkö Savonlinnasta ja hän itse jäi varasijalle. 

Keski-Uusimaa 8.9.1926

Haku Leppävirran kiertävän sairaanhoitajattaren tehtävään sen sijaan onnisti Elsiä. Hän sai vakituisen työpaikan kuuden hakijan joukosta. Varasijalle jäi kurssitoveri Kirsti Tuppurainen.

Uusi Suomi 5.12.1926

Kovin pitkä ei ollut Elsin ura Leppävirran kiertävänä sairaanhoitajattarena. Tuohon aikaan niin yleinen keuhkotauti koitui hänen kohtalokseen. Saiko hän tartunnan joltain asiakkaaltaan? Se on mahdollista. Elsi palasi kotiin Heinävedelle ja kuoli siellä vanhempiensa luona huhtikuussa 1930, vain 27-vuotiaana. Elsi lepää Heinäveden Petäjäharjun hautausmaalla isänsä Asariaksen sekä veljiensä Valtterin ja Volmarin kanssa. 

Kuva: Heinävesi, Petäjäharjun hautausmaa.
Merja Vihanto

Toivottavasti tämä kirjoitus antaa toivoa siihen, että sukututkimuksen höysteeksi on mahdollista löytää kokonaisia ihmisten tarinoita myös netin tiedostojen kautta. 

Lähteet:

Kansalliskirjasto, digitoidut sanomalehdet: Keski-Uusimaa 8.9.1926 nro 70 08.09.1926 Keski-Uusimaa no 70 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kansalliskirjasto, digitoidut sanomalehdet: Lahden Lehti 29.8.1905 nro 97 Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kansalliskirjasto, digitoidut sanomalehdet: Suomalainen Wirallinen Lehti 12.5.1910 nro 107 Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kansalliskirjasta, digitoidut sanomalehdet: Toijalan Sanomat 9.8.1924 nro 32. 09.08.1924 Toijalan Sanomat no 32 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kansalliskirjasto, digitoidut sanomalehdet: Uusi Suomi 5.12.1926 nro 281 05.12.1926 Uusi Suomi no 281 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Lääninsairaalat sairaanhoitajien kouluttajina, teoksessa Sairaanhoitajaksi kasvattaminen: Sairaanhoitajakoulutus ja siinä käytetyt oppikirjat Suomessa vuoteen 1967 asti Lääninsairaalat sairaanhoitajien kouluttajina

Sairaanhoitajatarlehti: Suomen sairaanhoitajatarliiton äänenkannattaja 1.1.1926 nro 1 Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Suomen Sukuhistoriallinen yhdistys: Heinävesi kuolleet 1914-1964 (aukeaa vain jäsenille). SSHY - Kuvatietokanta - Heinävesi

Suomen Sukuhistoriallinen yhdistys; Hollola syntyneet 1900-1905 (aukeaa vain jäsenille). SSHY - Kuvatietokanta - Hollola

Vanhat valokuvat suvun kokoelmasta. Kuvaaja tuntematon.

Hautakivikuva: Merja Vihanto

Sammalesta leipää - Suuret nälkävuodet Puumalan pitäjänkokousten pöytäkirjoissa

Pitäjänkokoukset olivat korkein kunnallinen päätöksentekoelin ennen kuntakokouksia ja kunnanvaltuustoa. Kokouksen koollekutsujana ja puheenjohtajana toimi kirkkoherra. Kokousten pöytäkirjat ovat erittäin mielenkiintoista ajan kuvaa. Asiat olivat yleensä konkreettisia yksittäisen henkilön elatuksesta pappilan uunin tai kirkonkaton korjaamiseen saakka. Kaikkein parasta tällä hetkellä on se, että näitä pöytäkirjoja pääsee lukemaan digitoituna varsin monen seurakunnan osalta. Suomeksi niitä on kirjoitettu vaihtelevasti 1860-luvulta lähtien, joten ainakin myöhäisempien pöytäkirjojen lukeminen sujuu varsin helposti. Digitoitu aineisto on kaikkien vapaasti luettavissa. 

Pitäjänkokousten pöytäkirjat löytää parhaiten Kari Kujansuun Kansallisarkistoon tekemän hakemiston (digihakemisto) avulla. Etusivun hakulinkin kautta mennään halutun seurakunnan arkistoon, valitaan hallintoarkisto ja sieltä pöytäkirjat. Seurakunnasta riippuen digitoituna voi olla myös muitakin pöytäkirjoja, kuten piispan- ja rovastintarkastusten pöytäkirjoja.

Lueskelin Puumalan pitäjänkokousten pöytäkirjoja ja ajattelin selvittä, millaisia asioita on käsitelty pitäjänkokouksissa suurten nälkävuosien 1866-1868 aikana. Suuret nälkävuodet olivat viimeisin laajamittainen nälänhätä Suomessa, jonka aikana kuoli noin 8 %:a (arvio 150 000 henkilöä) Suomen väestöstä. Nälänhätään johtaneista syistä löytyisi paljonkin asiaa, mutta jätän niiden tutkimisen toiseen kertaan. Tällä kertaa mielenkiinto kohdistuu pöytäkirjojen sisältöön. 

Pitäjien viljamakasiinit olivat merkittävässä roolissa ruoan riittävyyden turvaamisessa. Niihin kerättiin hyvinä vuosina viljaa, jota sitten myytiin tai lainattiin huonoina vuosina. Kokouksissa onkin ollut keskeisessä asemassa keskustelu siitä, millaisilla ehdoilla ja takauksilla viljaa on annettu kuntalaisille.

Ruokolahden viljamakasiini.
Kuva: Osmo Levänen 1941.
Etelä-Karjalan museo. Finna.

Alla valikoitua lainauksia Puumalan pitäjänkokousten pöytäkirjoista. Alleviivaukset alkuperäisen tekstin mukaan.

4.8.1867

Kelvollista takausta vastaan myönnettiin Pitäjänmakasiinista eloa lainaksi kaikille niille, jotka jälkeen käyneen kuulutuksen 27. p. Heinäkuuta ovat sitä anoneet, ja joiden velkakirjat ovat tarkastelioilta hyväksytyt. 

15.9.1867

§ 1 Saarnastuolista julistettua Keisarillisen Senaatin kanslia-osaston kirjeen 16. p. viime Heinäkuuta, tarkoittava kerjäämisen estämistä, joka maassamme on viimeisinä vuosina ylellisesti kasvanut, esiteltiin nyt sekä tämän että Herra Kuvernöörin siihen liitetyn eri kirjeen noudattamiseksi se kysymys, miten paraiten saataisiin estetyksi, ettei tulevana katovuonna tästä kunnasta lähdettäisi ulkopitäjiin mieroa käymään --- Tämän tarkoituksen aikaan saamiseksi luuli joku parhaimman keinon olevan, että kukin lukukunta köyhistään murheen pitää ja koittaa niitä auttaa edespäin, ettei se muille tule vastukseksi.

Kerjäläisperhe maantiellä.
Robert Wilhelm Ekman 1860.

§ 2 Ilmoitettiin, että hätäleivän toimikunnalta Mickelistä on vaivaishoitokunnalle kirje tullut, jossa sitä kehoitetaan ja käsketään kiireimmiten sinne lähettämään yksi vaimoihminen, opettelemaan sammalista leipää valmistamaan ja sieniä kokoilemaan, että hän sieltä palattua, taitaisi ruveta sanotun keinon opettajaksi seurakunnassa. 

29.9.1867

Seurakunnan jäsenten kuoriin kokoonnuttua, kysyttiin heiltä vuoden kasvuista, ja olivat heidän ajatuksensa siinä yhtä pitävät, että pitäjälle on katovuosi tullut, niin ettei talot leivän tarvetta täytä eikä siemeneksi ylety, osittain ei myöskään siksi kelpaa, semminkin mitä toukoviljoihin tulee, jotka useammasta paikasta hallalta vikuutettiin. 

20.10.1867

Puhe nostettiin makasiini-lainoista, ja kysyttiin osakkailta, pitäneekö ensi sisäänostosta velat kokonaan pitäjänmakasiiniin sisäänmaksettaman. Tämän luulivat kovan katovuoden tähden tulevan usiampaan velkamiestä ylen paljon rajoittamaan, ja päättivät siis, että puolet rukiista pitää maksettaman sekä kasvukapat joka elon-lajista. Mitä vielä velaksi jääpi sen päälle, pitää kelvollisilla takauksilla varustetut uudet velkakirjat toimittaman, sillä uhalla, että koko velat muutoin tulevat ulosotettavaksi. 

9.2.1868

Siihen nähden, että tänä köyhänä vuotena puutteen alaisten luku paljon lisääntyy ja vaivaiskassan käytettävät varat ovat kovin vähäiset, että kaikille tarvitseville ylettyisi antaa senkään verran apua, mikä ennen on ollut tavallinen, kutsuttiin seurakunnan jäseniä yhteen siitä keskustelemaan, millä keinoin noihin varoihin lisää saataisiin. Heille nyt tehtiin kahta esitystä: että pitäjänmakasiinistä otettaisiin eloa lainaksi seurakunnan yhteisellä takauksella, tahi että kahdenkertaisin vaivaisraha ylöskannettaisiin jokaisesta, joka sitä on velvollinen maksamaan, mutta ei kumpaakaan tahdottu hyväksyä, vaan huudettiin siellä ja täällä, että vaivaiskassasta uloslainatut rahat pitäisi sisään ajettaman, jos kohta kassa sillä lailla häviisi. Erinomattain nostivat renkimiehet ja loiset sekä yksi osa torppareista sellaisen pauhinan, niin että muitten puhetta ei tahtonut enää kuulla eikä myöntyviä vastustavista eroittaa ja asiata siis täytyi vähäksi aikaa jättää sillensä. Viimeksi kuitenkin, kuin se uudestaan otettiin esiin ja älyttömäksi näytettiin se vaatimus, että kassasta yht'aikaa lopun tehdä, suostui enemmistö jälkimmäiseen esitykseen, joka muutamilta jo alustakin oli hyväksytty, että kahdenkertainen vaivaisraha pitäjästä ylöskannettaisiin, mutta ainoastaan kahtena vuotena. 

22.3.1868

Esitettyä vaivaiskassan käytettävät varat olevat niin vähäiset, ettei niistä ylety antaa eläkkeen apua niinkään monelle seurakunnan vaivaisista ja senkään verran, mikä tähän asti on tavallinen ollut, päätettiin nyt, että niiden lisäämiseksi pitäjän makasiinista otetaan seurakunnan yhteistä takausta vastaan 7 tynnöriä rukiita ja saman verran ohria ja kauroja eli yhteiseen 21 tynnöriä eloa, joka jaetaan ulos tässä kolmessa lajissa niillekin, joille eläkkeen apua on määrätty rahassa---Tästä suostuttua teki Herra Nimismies Löfgrén sen ehdotuksen, ettei tätä eloa pitäisi kellenkään antaa ilmaiseksi, vaan työstä vastaan että siis vaimohengille pitäisi kehruuta toimittamaan, jonka valmistuttuaan he kohtuullisen palkan saisivat ja miehiltä taas lunastettaisiin pieniä käsiteoksia, mitä vaan myötäväksi toisivat. 

24.5.1868

Koska Läänin Herra Kuvernööri on päättänyt aputyön tästäkin pitäjästä toimeen pantavaksi tänä kesänä ja sitä varten määrännyt Kruunun varoista ulosannattaa 20 tynnöriä rukiita, keskusteltiin nyt, miten niitä huokiammasti sais pitäjään kuletetuksi; ja suostuttiin viimein talonmiehen Antti Sorjosen kanssa, Kitulasta no 3, että hän ne noutaa Kruunun makasiinista, kusta hyvänsä ja jauhoiksi jauhattaa, josta vaivastaan hänelle luvattiin 1 markka 60 p. tynnöriltä.---- Pitäjän toimitusmieheksi valittiin utriitari (utridare=kaupanvalvoja) D. Wäntti, joka jauhot vastaanottaa ja punnituttaa, panee työn alkuun ja on sen johdattajana ja peräänkatsojana, hoitaa työkaluja, maksaa päiväpalkan työväelle jauhoissa, ja jos ei ne itse voi niitä saada leiväksi, siitä huolta pitää ja jakaa sitten valmista leipää niin paljon kuin vastaa niitä kunkin osalle tulevia jauhoja. 

Pöytäkirjoista huomaa, että huoli viljan riittävyydestä pahanee koko ajan ja päättäjillä on yhä vaikeampaa löytää ratkaisuja ruokapulaan. Seurakuntalaisetkin kiihtyvät, kun pitää tehdä raskaita päätöksiä. Kunnan köyhistä oli kuitenkin pidettävä huolta ja parhaansa kunnan isät näyttävät tekevän. Nälänhädästä huolimatta ei viljaa haluttu antaa vastikkeetta. Naisille esitettiin kehruuta, miehille käsitöiden myymistä tai muuta työvelvoitetta. Tämä on tuttua myös muualla Suomessa. Katovuosien hätäaputöinä ojitettiin soita, rakennettiin rautatietä ja kaivettiin kanavia. Varkaudessa hätäaputöinä rakennettiin Taipaleen kanavaa 1868, jolloin siellä työskenteli noin 600 miestä perheineen. Työmaalle tuli työntekijöitä 51 pitäjästä ympäri Suomea, eniten Kälviältä ja Toholammilta. Tulijat olivat jo tullessaan nälkiintyneitä ja heikossa kunnossa olevat ihmiset sairastuivat ja nääntyivät raskaalla rakennustyömaalla. Varkausmäessä on seurakunnan ylläpitämä Nälkäänkuolleiden hautausmaa, joka kertoo karua tarinaa suurista nälkävuosista. 

Vuonna 1868 nälkään kuolleiden työläisten
hautamuistomerkki Varkaudessa.
Kuopion kulttuurihistoriallinen museo 1936.

Pitäjänkokousten pöytäkirjat ovat varsinainen aarreaitta, joiden pariin varmasti palaan vielä myöhemmin uudestaan.

Lähteet:

Aikakausikirja Duodecim: Suomen 1860-luvun nälkäkatastrofi - syitä ja seurauksia

Finna: Ruokolahden viljamakasiini. viljamakasiini Ruokolahti | Hakutulokset | Finna.fi

Kansallisarkisto, Arkistojen Portti: Pitäjänkokoukset Pitäjänkokoukset | Arkistojen Portti

Puumalan pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat 1843-1870. Kansallisarkisto Puumalan seurakunnan arkisto - II Ca:2 Pitäjänkokousten pöytäkirjat liitteineen 1843-1870

Suuret nälkävuodet – Wikipedia

Taipaleen kanava ja Varkausmäen hautausmaa - Pohjois-Savonmuisti.fi

Rahat taikka henki - ryöstömurha Puumalassa 1912

Ryöstö

Syyskuun 30. päivä vuonna 1912 alkoi tavallisena maanantaiaamuna Reposen perheessä Puumalan Rokansalon Soukanniemessä. Talonväki oli tullut riihen puinnista ruoalle. Pöydän ympärillä istuivat  talon isäntä Hermanni Reponen, vaimonsa Serafiina Luukkonen sekä lapset Nestori ja Aliina. Ehkäpä siinä keskusteltiin kesken olevista puinneista ja muista kesken olevista syystöistä.  

Perinnetietoa Puumalasta -sivulta löytyi kuva rukiin leikkaamisesta ja 
tarinaa riihin puinnista. Kuva on Jyväniemestä 1940,
läheltä tapahtumapaikkaa. 

Rauhallinen aamuateria keskeytyi yllättäen klo 8.30, kun kolme tuntematonta miestä astui tupaan. Miesten aikeet eivät olleet hyvät. Jostain oli kuulunut huhuja, että Reposen talossa olisi enemmänkin rahaa säilössä ja näitä tunkeutujat havittelivat saalikseen.  Talonväen kauhun voi vaan kuvitella miesten huutaessa "rahat taikka henki" astuessaan sisään tupaan. Ehkä tilanteen vakavuus ei käynyt heti selville, mutta kun tunkeutujat tehostivat vaatimustaan kirvestä ja puukkoa heiluttaen, ymmärsi Reposen perhe, että nyt oli tosi kysymyksessä. Pian tupa olikin sekasorron vallassa.  Kymmenvuotias, nokkela Aliina, käytti hyväkseen kaaosta ja pääsi livahtamaan ulos ja piiloutui metsään. Tämä koitui Aliinan pelastukseksi. Kotiin jäivät kamppailemaan isä Hermanni, äiti Serafiina ja 20 -vuotias Nestori-veli. 

Kamppailu oli ankaraa. Hermanni sai otsaansa iskun kirveen hamaralla ja Nestori muutamia puukoniskuja. Serafiina yritti paeta ja pääsikin pihalle, mutta tuupertui sinne kehossaan 20 puukoniskua. 

Tapahtumapaikka, Puumalan Rokansalon Soukanniemi.
Maanmittauslaitos, Karttapaikka

Serafiina kuoli oman kotinsa pihalle 49 -vuotiaana täysin järjettömän ryöstön uhrina. Saalis oli vaatimaton, eikä huhuttuja suuria rahasummia löytynyt. Ryöstäjien saalis oli 26 markkaa, mikä tämän päivän rahan arvossa on 123,56 euroa. Lisäksi ryöstäjät veivät puukon, jonka arvo oli 70 penniä (nykyrahassa n. kolme euroa) ja Hermannin kellon perineen. Saaliin saatuaan miehet livistivät tiehensä. 

Kun Hermanni toipui päähän saamastaan iskusta, ei ryöstäjistä näkynyt enää jälkeäkään. Hän lähti juoksemaan alas rantaan, jonka ohi juuri kulki laiva. Ennen maanteiden rakentamista kuljettiin saaristoisessa, vesien ympäröimässä Puumalassa laivoilla. Yksityisiä laivureita oli useita ja laivat kulkivat saarten väliä ja kirkolle pääsi niiden kyydissä. Ehkä laiva oli matkalla Luukkolan saaresta kirkonkylään. Se reitti kulki Rokansalon kärjen ohi kohti kirkonkylää. Laivasta saatiin apua ja Nestori pääsi sen mukana hoidettavaksi Puumalan sairashuoneelle.  

Etsintä 

Mikkelin kuvernööri antoi etsintäkuulutuksen miehistä ja kehotuksen pidättää tavattaessa. Heidän kiinnisaamisekseen tilattiin Helsingistä poliisikoiria ja Ristiinastakin saatiin apuun yksi koira. Ryöstäjien tuntomerkit olivat ainakin nyt ajatellen, hieman epämääräisiä. Kaikkien sanottiin olevan  pitkäkasvuisia, vaaleita nuoria miehiä, joista yksi oli pitempi muita. Yhdellä oli vaaleat viikset. Tuntomerkit sopivat siis varsin moneen suomalaiseen mieheen.

Tammikuussa 1913 alussa tutkinta oli siinä vaiheessa, että ryöstäjien ja murhaajien nimet olivat jo tiedossa ja osa heistä oli pidätettyinä. Murhaan osallisia tiedettiin olleen kolme, joista työmies Vanhanen Lappeelta oli pidätetty. Nimismiehen tutkimusten perusteella muut osalliset olivat työmies Kylliäinen myös Lappeen pitäjästä ja entinen merimies Heino. Heino tunnettiin myös nimellä "Helsingin Heino", joten hänellä oli ollut tuttavuuksia poliisin kanssa ennenkin. 

Vanhanen ja Heino löydettiin kohtuullisen nopeasti, mutta Kylliäistä etsittiin pitkään. Hän oli vaihtanut nimensä Alijoeksi ja hänet tavoitettiin lopulta Iisalmesta syksyllä 1914.

Tuomiot

Mikkelin Sanomat kertoo marraskuussa 1914 tuomioista, minkä oikeus langetti miehille. Vanhanen tuomittiin elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen. Hänet oli todettu puukottajaksi, joskin tämä oli toiminut Kylliäisen kehotuksesta. 

Kylliäinen tuomittiin ensikertalaisena ryöstöstä neljäksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja pahoinpitelystä yhdeksi vuodeksi vankeuteen. Rangaistukset yhdistettiin neljän vuoden ja 8 kuukauden kuritushuoneeseen ja samalla Kylliäinen menetti kansalaisluottamuksensa viideksi vuodeksi yli vankeusajan. Armahdusmanifesti lyhensi tuomion kolmen vuoden, yhden kuukauden ja 10 päivän kuritushuonevankeuteen. Hänet myös velvoitettiin korvaamaan Reposelle häneltä ryöstetyn omaisuuden arvo 13 markkaa 20 penniä. Kylliäinen yhdistettiin myös muutamia vuosia aiemmin tehtyyn Mustolan kanavakasöörin ryöstöön, mutta tästä syytteestä hänet oli vapautettu riittävien todisteiden puutteesta. 

Heinon tuomiota en onnistunut löytämään. Jos löydän tiedot, kerron siitä myöhemmin.

Vanhasen tuomio. I
tä-Suomen sanomat 11.12.1913.

Mitä sitten tapahtui?

Nestori avioitui muutamaa vuotta myöhemmin Puumalan Lintusalosta kotoisin olevan Iita Aliina Antintytär Reposen kanssa ja Herman muutti tyttärensä Aliinan ja Nestorin perheen kanssa Taipalsaarelle 1917. Hän ei tiettävästi mennyt koskaan uudelleen naimisiin. Herman kuoli 1937 Taipalsaaren Ahokkalan kylässä 78 -vuotiaana. Kuolintieto löytyy Etelä-Saimaasta 30.12.1937.

Nestori kuoli Lappeenrannassa 13.9.1971. Aliinan myöhemmistä vaiheista minulla ei ole tässä vaiheessa tietoa. 

Miten Serafiina Luukkonen sitten liittyy sukuuni? Geni antaa hauskoja tietoja sukulaisuussuhteista, jotka perustuvat siihen, miten tarkkaan ja oikein profiilit on sinne kirjattu. Serafiinan sukulaisuuspolku kertoo, että hän on puolisoni isotädin aviomiehen siskon aviomiehen sedän vaimo. Ei siis olla verisukulaisia, mutta väärän koivun kautta kuitenkin löytyy yhteistä osumaa. Serafiinan nimi on lehtikirjoituksissa Severiina, mutta kirkonkirjojen mukaan hän oli Serafiina, joten olen käyttänyt hänestä tätä nimeä.

Serafiinan tarina kosketti. Kovin vähästä sattumanoikusta sitä on voinut menettää henkensä, aviopuolison ja äidin.  Vanhanen kertoi myöhemmin poliisille, että he kaikki (Vanhanen, Kylliäinen ja Heino) olivat murhan edellisenä päivänä yksissä Puumalan kirkolla ja olivat myös poistuneet sieltä joukolla. Ehkä siellä oluttuopin äärellä oli syntynyt kuningasidea lähteä etsimään aarretta epämääräisen huhun perusteella ja tilanne eskaloitui murhaksi. 

Lähteet:

Etelä-Saimaa 30.12.1937 nro 196:  30.12.1937 Etelä-Saimaa no 196 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Itä-Suomen sanomat 11.2.1913 nro 16:  11.02.1913 Itä-Suomen Sanomat no 16 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Käkisalmen Suomalainen 4.10.1912 nro 76. 04.10.1912 Käkisalmen Suomalainen no 76 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Lappeenranta 30.1.1913 nro 12: 30.01.1913 Lappeenranta no 12 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Mikkelin Sanomat 7.11.1914 nro 126. 07.11.1914 Mikkelin Sanomat no 126 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Perinnetietoa Puumalasta: Perinnetietoa Puumalasta: Riihipuintia ja Perinnetietoa Puumalasta: Laivamuisteloita Puumalasta

Salmetar 8.9.1914 nro 99: 08.09.1914 Salmetar no 99 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Savolainen 30.1.1913 nro 11 30.01.1913 Savolainen no 11 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Tilastokeskus: Rahanarvonmuunnin | Tilastokeskus

Yksinäisen hautaristin tarina

Kun Varkaudesta ajetaan kohti Heinävettä ja käännytään noin 25 kilometrin jälkeen vasemmalle Leppävirralle  ja siitä hetken päästä oikealle, tullaan Näätänmaan pieneen kylään. Sieltä, mäntyjä kasvavalta hiekkamaalta löytyy yksi Leppävirran yhdeksästä hautausmaasta. 

Jostain syystä tästä paikasta on tullut yksi suosikkipaikoistani kaikkien kulkemieni hautausmaiden joukosta. Miksi, sitä en tiedä. Olen tosin tehnyt täällä sukututkimukseeni liittyviä löytöjä, mutta sekään ei kokonaan selitä sitä tunnetta, mikä juuri tässä kalmistossa vallitsee. 

Näätänmaan hautausmaa 1.11.2020.
Kuva: Merja Vihanto

Uusien hautamuistomerkkien joukossa on vanhoja, jäkälän peittämiä kiviä ja ristejä. Erikoisuutena ovat männyn runkoja vasten nojalleen nostetut puulaudat, joihin kaiverretut nimet ovat vuodet hioneet lukukevottomiksi jo aikaa sitten. Jokainen muistomerkki kertoo tarinan jostain ihmisestä, joka on joskus elänyt, unelmoinut, rakastanut, ikävöinyt ja lopulta hajonnut maan tomuksi. 

Hautamuistomerkkejä Näätänmaan
hautausmaalla 1.11.2020.
Kuva: Merja Vihanto

Hautausmaalla on hieman erillään muista ruostunut risti, johon kirjoitetut nimet ovat kiehtoneet mieltäni pitkään. Nimistä saa juuri ja juuri selville, että ristin alla lepääävät Suomalaisen lapset; Gerhard 4 vuotta, Erkki Juho 2 vuotta, Esteri 12 vuotta, Aino Maria 13 vuotta ja Alina 7 vuotta. Kaikki ovat kuolleet viikon sisällä marras-joulukuussa 1910. Mitä ihmettä lapsille on tapahtunut? 

Ristiin on kaiverrettu W 207. 6 V. Tämä kaiverrus aiheutti päänvaivaa. Tekoäly ehdotti, että kyse olisi Hemminki Maskulaisen hautajaisvirren 207 kuudennesta värssystä. En valitettavasti pystynyt varmistamaan virren tekijää enkä virsikirjan painovuotta, joten jos joku tietää asiasta tarkemmin, otathan ystävällisesti yhteyttä, niin korjaan tiedon. 

Virren värssy kuuluu näin: "Kas, siemenkin wirkoopi, waikka sen maaks oli muuttanut multa; Kun joutuupi hedelmän aika, Se tähtenä kiiltää kuin kulta". Jokainen voi varmaan kuvitella, mitä vanhemmat ovat mahtaneet ajatella näiden sanojen äärellä. 

Lasten hautaristi 1.11.2020.
Kuva Merja Vihanto

Yksinäisen hautaristin tarina pysyi minulle pitkään tuntemattomana ja välillä unohdinkin sen. Leppäviran kuolleiden luettelot eivät yltäneet tänne saakka, joten asian tutkiminen jäi sikseen. Mutta kuten olen monta kertaa todennut, tieto löytyy silloin, kun se haluaa tulla löydetyksi. Niin kävi tässäkin tapauksessa, kun monta asiaa sattui kohdalleen. Silmiini osui erään keskustelupalstan keskustelu sanomalehdessä olleesta lasten kuolinilmoituksesta sekä yllättäen todella laajasti julkaistut Leppävirran digitoidut kuolleiden luettelot aina vuoteen 1972 saakka. Näiden tietojen avulla sain selvitettyä tilannetta tarkemmin.

Lasten isä, Gerhard Ollinpoika Suomalainen (1867-1937) oli talollinen Leppävirran Haapamäessä. Vaimo Ulriikka Antintytär Poutiainen (1871-1934) oli kotoisin Tuusniemen Kartansalosta. Ulriikan muuttotieto Tuusniemeltä Leppävirralle löytyy Tuusniemen muuttaneiden kirjasta vuodelta 1897 (nro 21), jossa hänet todetaan vihityksi G. Suomalaisen kanssa ja muuttaneen Leppävirralle. Vastaava kirjaus löytyy Leppävirran muuttaneista 6.2.1897. 

Perheen esikoinen, Aino Maria, syntyi melko täsmälleen vuoden kuluttua ja seuraavat lapset parin vuoden välein. Vuosi 1910 oli kohtalonvuosi perheelle. Paikkakunnalla riehui tulirokkoepidemia ja viisi lasta sairastui tautiin. Kuolinilmoituksen mukaan ainakin osalla lapsista oli myös kurkkumätä. 

Tragediaa korostaa vielä se, että Ulriikka oli raskaana ja perheen kuudes lapsi, Aina Mari, syntyi keskelle tulirokkoepidemiaa 30.11.1910. Jollain ihmeellä Aina Mari säästyi taudilta tai ainakin oli ainoa, joka selvisi siitä hengissä. Hän elikin pitkän elämän, 99 -vuotiaaksi saakka. 

Savo 24.1.1911 nro 8.
Kansalliskirjasto.

Vaikka lapsikuolleisuus oli tuohon aikan suurta koko maassa, oli ilmeisesti viiden lapsen lähes yhtäaikainen kuolema niin poikkeuksellista, että asia ylitti uutiskynnyksen koko valtakunnassa. Muun muassa Raivaaja, Uusi Aura ja Keski-Pohjalainen uutisoivat: "Kaikki lapsensa hautaan saivat Ulla ja Gerhard Suomalainen Leppävirroilla äskettäin saattaa. Viikon kuluessa kuoli heiltä viisi lasta, joista vanhin 13 v. ja nuorin 2 v. vanha, kurkkumädän ja tulirokon uhreina."

Myöhemmin, 1930-luvulla perhe koki vielä konkurssin ja pakkohuutokaupan, mutta siitä ei tällä kertaa tämän enempää. 

Pieni, epätieteellinen tilasto kertoo, että marras-joulukuussa 1910 kuoli Leppävirralla 32 alle 15 vuotiasta lasta. Diagnooseiksi on kirjattu yhden kerran aivokuume, keuhkokuume, maksatauti ja tuhkarokko; kaksi kertaa keuhkotauti, vetotauti sekä tulirokon ja kurkkumädän yhdistelmä; kolme kertaa tuntematon syy, neljä kertaa heikkous, kuusi kertaa hinkuyskä ja yhdeksän kerta tulirokko. Lisäksi kuusi lasta syntyi kuolleina. Tarkennuksena, että vetotaudilla tarkoitettiin yleensä torajyvämyrkytystä. 

Tämä kertomus löytyi Näätänmaan hautausmaan yksinäisen, ruosteisen hautaristin takaa. Lasten menetyksen aiheuttaman tuskan voi vain arvailla, mutta muisto on säilynyt tässä ristissä. Jokaisesta jälki jää, niin heistäkin.

Lähteet:

Keski-Pohjalainen 28.1.1911 nro 8: 28.01.1911 Keski-Pohjalainen no 8 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Leppävirran seurakunta: Näädänmaan hautausmaa - Leppävirran seurakunta

Raivaaja 27.1.1911, nro 21: 27.01.1911 Raivaaja no 21 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Savo 24.1.1911, nro 9: 24.01.1911 Savo no 9 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Savo 10.10.1931 nro 233: 10.10.1931 Savo no 233 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Suomen sukuhistoriallinen yhdistys: Leppävirran kuolleet 1898-1957.SSHY - Kuvatietokanta - Leppävirta

Suomen sukuhistoriallinen yhdistys: Tuusniemi >muuttaneet 1889-1900. Tuusniemi muuttaneet 1889-1900 (MKO17-18)  Sivu 83 1897 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=8508&pnum=42 / Viitattu 26.05.2025

Uusi Aura 27.1.1911 nro 22: 27.01.1911 Uusi Aura no 22 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Vanha virsikirja (valitettavasti painos ei ole tiedossa).