Fajanssitehtaan Maria

Synnyin Käkisalmen Suotniemellä suurena katovuotena kesällä 1867. Ihmiset puhuivat siitä paljon, miten halla vei viljan ja moni joutui lähtemään kerjuulle. Meillä täällä Suotniemellä oli helpompaa, sillä kato ei kurittanut Kannasta yhtä paljon kuin muuta Suomea. Lisäksi kylässä oli fajanssitehdas, josta riitti töitä monella kyläläiselle. Myös minun isäni, Aapeli Kaijankoski, oli työmiehenä tehtaalla. Siitä tuleekin nimitys fajanssitehtaan Maria. 

Niin, saat sanoa minua Maijaksi. Kaikki sanovat niin, vaikka pappi onkin kirjoittanut kirkonkirjaan hienomman nimen, Maria. Olen vanhempieni ainoa lapsi. Oli minulla myös veli, Reetrikki, mutta hän kuoli ennen minun syntymääni sydänkouristukseen, vain vuoden ja kahden kuukauden ikäisenä. 

Suotniemen fajanssitehtaasta kannattaa kertoa enemmänkin. Se oli ainutlaatuinen koko Suomessa ja myös ensimmäinen lajiaan. Tehdas perustettiin jo vuonna 1841 eli kolmekymmentä vuotta ennen Arabian tehtaita lähinnä Pietarin vientiä varten. Tehdas lopetti toimintansa 1893, mutta Suotniemen posliinia liikkuu edelleen jonkin verran markkinoilla, joskin varsin hyvään hintaan. 

Suotniemen fajanssitehtaan valmistama tarjoiluvati.
Lähde: Finna, Lappeenrannan museot.

Muutimme Kurkijoen Tervukseen vuoden 1870 alussa, kun olin kolmevuotias. En muista kovinkaan paljon tästä ajasta ennen joulukuuta. Joulukuun kyllä muistan, sillä silloin äitini Liisa Hyvärinen sairastui vesitautiin. Hänen kuolemansa jäi pienen tytön mieleen. Kamari oli pimeä ja siellä haisi omituiselle. Äiti oli turvoksissa ja hänellä oli kovia kipuja. Kukaan ei osannut auttaa vaikka kylän parantajaeukkokin kävi lukemassa loitsuja. Äitini, joka oli vain 31-vuotias, kuoli juuri ennen joulua ja minä jäin kaksin isän kanssa. 

Kurkijoki. Kuvaaja: Pekka Kyytinen 1936.
Lähde: Finna, Museovirasto.

Meillä oli pieni torppa, hieman viljelysmaata ja navetassa lehmä. Näillä pärjäsimme jonkin aikaa, mutta lisää vastoinkäymisiä oli tulossa. Marraskuussa isä puolestaan sairastui vakavasti. Kukaan ei taaskaan osannut sanoa, mikä tauti oli kyseessä. Pappikin kävi katsomassa, mutta ei hänkään tiennyt. Isä kuoli marraskuun lopussa 1871 vain 30-vuotiaana. Kuolinsyyksi kirjoitettiin tuntematon tauti. Nyt minä olin aivan yksin.

Heti kun hieman kasvoin, minut laitettiin piiaksi Tervuksen taloihin. Osa paikoista oli ihan hyviä ja palkka maksettiin ajallaan. Kaikissa paikoissa ei ollut samanlaista. Mutta selvisin, kun yritin olla huomaamaton ja tein kaikki askareet niin hyvin kun taisin.

Mutta sitten kaikki muuttui. Olin 18-vuotias, kun tapasin Kurkijoen maatalousopistossa opiskelevan Aatami Ahosen. Aatami oli mielestäni niin komea ja minuakin sanottiin sieväksi kirkkaan sinisten silmien ja vaaleiden palmikoiden vuoksi. Rakastuimme ja tapailimme aina kun se vaan oli mahdollista. Aatami on kotoisin Lemiltä ja opiskeli Kurkijoella marraskuusta 1881 lokakuuhun 1885 saakka. Maatalousopistosta sai pätevyyden pehtorin ammattiin ja Aatami sai pestin Käkisalmesta Joensuun tilalta.

Aatami lähti Käkisalmeen heti valmistuttuaan lokakuussa 1885. Minun piti odottaa kuukauden verran, että sain muuttoluvan maatalousopiston rehtori Långilta. Minullahan ei ollut huoltajaa, joka olisi luvan antanut. Meidät vihittiin Käkisalmessa marraskuun räntäsateen saattelemana vuonna 1886. Olin silloin 19-vuotias ja Aatami 28-vuotias. 

Ensimmäinen lapsemme Lyydia, syntyi vasta kolmen vuoden kuluttua naimisiin menosta. Hetken jo ehdin ajatella, saammeko lapsia lainkaan. Lyydia oli niin suloinen, kaikkien silmäterä. Viihdyin Käkisalmella, omenakukkien kaupungissa niin hyvin, että en lainkaan ilahtunut Aatamin uutisesta, että taas muuttaisimme. Padasjoen Nyystelään oli perustettu uusi maalousoppilaitos ja Aatami oli saanut sieltä pestin. Niinpä pakkasin tavaramme ja lähdimme puolivuotiaan Lyydian kanssa kohti tuntematonta. Myöhemmin tulin huomaamaan, että tämä ei jäänyt viimeiseksi matkaksi kohti tuntematonta.

Padasjoki kirkon tornista kuvattuna.
Kuvaaja tuntematon. 
Lähde: Finna, Museovirasto.

Ensimmäiset vuodet Aatami työskenteli Werhon maatalouskoulun renkivoutina eli työnjohtajana. Kyllähän minä sinne jotenkin kotiuduin, eikä tietysti muuta vaihtoehtoa ollut. Perheemme täydentyi kesällä 1894 pienellä Ernest Osvald pojalla. Suruni oli mittaamaton, kun vajaan vuoden kuluttua jouduimme hautaamaan pienokaisemme. Jotain sydänvaivaa lapsella oli, niin pappi sen meille selitti.

Vuoden 1896 alussa muutimme jälleen. Tosin nyt Padasjoen sisällä Jokioisiin, Mainiemen sahalle, josta Aatami oli saanut pestin pehtorina. Hetken ehdin taas olla onnellinen, mutta rauhallista aikaa ei taaskaan kestänyt kauan. Maailmani romuttui täydellisesti, kun Aatami sairastui johonkin outoon vatsavaivaan. Pappi sanoi, että se on vatsakatarri. Tuskat olivat sietämättömät. Vein Lyydian aina ulos, ettei hän olisi kuullut isänsä huutamista kivuissaan. Ja onneksi aina joku naapuri huolehti hetken aikaa lapsesta, että saatoin olla Aatamin vierellä. Tuli niin mieleen äitini kuolema. Näissä oli jotain samanlaista. Olin jo oppinut siihen, että kenelläkään ei ollut antaa mitään helpotusta sairaalle eikä mitään parannusta löytynyt. Aatamin oloa yritettiin toki helpottaa monin keinoin, mutta eivät kylmät eivätkä kuumat kääreet auttaneet eikä sen enempää rukouksista kuin loitsuistakaan ollut apua. Eräänä helteisenä elokuun aamuna kaikki oli sitten ohi. Tuskat helpottuivat ja rauha palasi rakkaan mieheni kasvoille. Aatami sai viimeisen leposijansa Padasjoelta. Hän oli kuollessaan 38-vuotias.

Huomasin olevani 30-vuotias leski ja kuusivuotiaan lapsen yksinhuoltaja kaukana kotiseudulta. Halusin lähemmäksi kotia, mutta mihin olisin mennyt? Kirjoitin Aatamin veljelle Joonakselle, joka asui Lappeenrannassa ja työskenteli vanginvartijana Kehruuhuoneella. Joonas ja vaimonsa Iita lupasivat ottaa meidät luokseen ainakin vähäksi aikaa. Kun kaikki asiat saatiin selvitettyä Padasjoella, lähdimme Lyydian kanssa kohti Lappeenrantaa. Näin päädyin piiaksi mieheni veljen perheeseen. Eipä siinä mitään, hyvin meitä siellä pidettiin. Aatamin toinenkin veli, räätäli Antti asui samoilla seuduilla. Meille kaikille oli yhteinen suru, kun Antin ja Marian ottotytär Miina hukkui 8-vuotiaana. Antilla ja Marialla ei ollut muita lapsia, joten heidän surunsa oli lohdutonta.

Lyydian aikuistuttua muutimme Viipuriin vuonna 1908. Tästä ajasta minulla on valitettavan vähän kerrottavaa. Ainoa dokumentoitu tieto on se, että kuuluimme Tuomiokirkon seurakuntaan.

Viipurin Tuomiokirkko, valmistunut 1893. 
Arkkitehti Eduard Dippel. Kuvaaja Pietinen.
Lähde: Finna, Museovirasto.

Eräänä päivänä Lyydia ilmoitti lähtevänsä Ruotsiin. Hän kertoi elämän olevan siellä helpompaa, työtä on paremmin tarjolla ja elämä kaikin puolin mukavampaa. Kyllähän se minua kirpaisi, kun jäin yksin, mutta taas kerran en mahtanut mitään kohtalolle. Jäin odottamaan kirjeitä Ruotsista. Pian sainkin tiedon, että Lyydia on tavannut Emil Rudolf Lindin, jonka kanssa aikoo mennä naimisiin. Ja niin hän menikin. Ensimmäinen lapsi Lars Rune syntyi 1918 ja sen jälkeen tytär Maire Birgitta 1919 Tanskassa. En ymmärrä, missä välissä sinnekin ehtivät. Mutta ei Lyydia ollut minua unohtanut. Elämäni seikkailu alkoi, kun olin jo 57-vuotias.

Lyydia oli matkustanut perheensä kanssa Amerikkaan vuotta aiemmin. Hän kirjoitti minulle, että mikset äiti tulisi tänne heidän luokseen. He asuvat Michiganissa Detroitissa ja koko elämä on täällä suurta ja ihmeelistä. Minullekin löytyisi työtä palvelijana ja sitähän minä kyllä osaisin tehdä. Hetken emmin, mutta päätin lähteä matkaan. 

Lyydian puolison isä Tukholmassa oli yhteyshenkilöni, joka tarvittiin Amerikkan viisumia varten. Tytär Lyydia oli yhteyshenkilöni määränpäässä. Lyydian appi auttoi minua myös lippujen ostamisessa. Niin matkustin ensin Tukholmaan ja sieltä Göteborgiin, missä astuin 16.7.1925 New Yorkiin menevään laivaan S/S Stokholmiin. Matka kesti lähes kaksi viikkoa ja saavuin Ellis Islandille 26.7.1925.

S/S Stockhom, jolla Maija matkusti Amerikkaan.
Kuva: Wikipedia

Asuimme Amerikassa muutamia vuosia ja palasimme takaisin Ruotsiin. Jäin asumaan Lyydian luokse, vaikka kaipuu kotiseudulle kulki mukanani läpi elämän. Kaunis Käkisalmi, sen läpi virtaava Vuoksi ja yhteinen elämä Aatamin kanssa muistuivat mieleeni usein viimeisinä vuosina. Koskaan en enää palannut kotiseudulleni. Tiedätkö, että Käkisalmi on saanut nimensä siitä, että sillä kohtaa kuultiin ensimmäisen kerran käen kukkuvan? Ehkä käki kukkui kotona Käkisalmessa silloinkin, kun kuolin 87 vuoden iässä Ruotsin Sollentunassa 30. kesäkuuta 1955. 

Kirjoittajan lisäys. Kirjoituksen henkilöt ovat kaikki todellisia ja todennettavissa kirkonkirjoista. Halusin kertoa, miten paljon parhaimmillaan esivanhemmista on saatavissa tietoa, kun sitä vaan jaksaa etsiä. Aatami Ahonen on isoisosetäni ja hänestä kirjoitin myös helmikuun blogissa. Kaikki tapahtumapaikat ja tapahtumat, syntymät, kuolemat, muutot, työskentelyt jne. ovat tosia. Sen sijaan Marian tunteet ja ajatukset ovat luonnollisesti kirjoittajan mielikuvituksen tuotetta. Näitä eivät kirkonkirjat pysty välittämään. Lähetetyistä kirjeistä ei ole mitään tietoa, mutta koska muuta viestintätapaa ei juuri ollut oletan, että kirjeitä lähetettiin puolin ja toisin. Viipurin ajasta ei ole juuri mitään tietoa saatavilla, koska sata vuotta nuoremmat kirkonkirjat ova käyttörajoitettuja eikä tämän ajan tietoja ole vielä julkaistu. Sen sijaan elämäminen Ruotsissa ja matkat Amerikkaan ovat todennettavissa olevaa tietoa.

Lähteet: 

Lueteltujen lähteiden lisäksi lähteinä on käytetty Kurkijoen, Käkisalmen, Lappeen ja Padasjoen kirkonkirjojen tietoja sekä Suomen sukuhistoriallisen yhdistyksen että Kansallisarkiston sivuilta. 

Finna: Kurkijoki | Hakutulokset | Finna.fi

Finna: Padasjoki kirkon tornista | Hakutulokset | Finna.fi

Finna: suotniemen fajanssitehdas | Hakutulokset | Finna.fi

Finna: Viipuri tuomiokirkko | Hakutulokset | Finna.fi

Kurkijoki rippikirja 1862-1871 (MKO12-19 I Aa:15)  Sivu 605 Tervus, Rote Soldater ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=8946&pnum=216 / Viitattu 21.03.2023

Kurkijoen seurakunnan arkisto. I VÄESTÖREKISTERIARKISTO. I A Pääkirjat hakemistoineen. I Aa Pää- ja rippikirjat. I Aa:17 Rippikirjat  (1883-1892). Tiedosto 524. Kansallisarkisto. Viitattu 21.3.2023.

Käkisalmen seurakunnan arkisto. I VÄESTÖREKISTERIARKISTO. I E Kuulutettujen ja vihittyjen luettelot. I Eb Vihittyjen luettelot. Vihittyjen luettelot  (1840-1883). Tiedosto 111. Kansallisarkisto. Viitattu 21.3.2023.

Käkisalmen seurakunnan arkisto. I VÄESTÖREKISTERIARKISTO. I A Pääkirjat hakemistoineen. I Aa Pää- ja rippikirjat. I Aa:22 Rippikirjat, Maaseurakunta  (1853-1865). Tiedosto 236. Kansallisarkisto. Viitattu 21.3.2023.

Padasjoki rippikirja 1882-1891 (MKO46-75)  Sivu 245 Nystelä Werho ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=1568&pnum=219 / Viitattu 21.03.2023

Padasjoki kuolleet 1886-1898 (MKO397-398)   ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=11665&pnum=21 / Viitattu 21.03.2023

Maria Ahonen - Ellis Island ja muut New Yorkin matkustajaluettelot, 1820-1957 - MyHeritage

Rudolf Emil Lind - Ruotsin kotitalouksien tarkastuskirjat 1820-1947 - MyHeritage

Wikipedia: Käkisalmi – Wikipedia

Wikipedia: S/S Stockholm (1900) – Wikipedia

"Tuonen lehto, öinen lehto, siell' on hieno hietakehto. Sinnepä lapseni saatan." Suurten nälkävuosien syitä ja kohtaloita.

Otsikossa mainittu laulu on kehtolaulu, jota Seunalan Anna laulaa lapselleen Aleksis Kiven romaanissa Seitsemän veljestä. Seitsemän veljestä ilmestyi vuonna 1870, mutta Kivi kirjoitti romaaniaan koko 1860-luvun ajan, jolle myös suuret nälkävuodet sijoittuvat. Näitä kohtalon vuosia vain sivutaan Seitsemässä veljeksessä, mutta oikeassa elämässä kovin moni äiti joutui juuri näinä vuosina saattelemaan lapsensa tuonen lehtoon.

En osaa sanoa, miksi nämä suuret nälkävuodet juuri nyt alkoivat mietityttämään minua ja halusivat tulla näkyviksi? Olen joskus aiemmin ajatellut, että haluan kirjoittaa näistä kurjista vuosista jotain ja nyt näitä vinkkejä alkoi tulla vastaan monelta suunnalta. Joten tartuin tuumasta toimeen ja lueskelin aiheesta enemmän. Kuuntelin myös, sillä aiheesta on YLE Areenassa erittäin mielenkiintoinen kolmiosainen podcast. Jos haluat syventyä aiheeseen tarkemmin, suosittelen kuuntelemaan.

Suuret nälkävuodet 1866 - 1868 olivat viimeinen laajamittainen nälänhätä Suomessa ja Länsi-Euroopassa. Tämän katastrofin aikana Suomen väestöstä kuoli 8 %:a. Kun koko Suomen väkiluku tuolloin oli noin 1,8 Milj. tarkoitti se noin 150 000 ihmistä. Luku saattoi olla paljon suurempikin, koska ei ollut luotettavaa tapaa arvioida, mikä kuolema oli nimenomaan nälän aiheuttama. 

Varsinaisia nälkävuosia edelsivät useammat huonot satovuodet, joten pitäjien viljamakasiineihin varastoitu vilja oli vähissä. Vuosi 1866 oli jo katastrofaalinen. Talvi oli pitkä ja ankara. Lumipeite pysyi maassa toukokuulle saakka ja kevätkylvöt myöhästyivät. Sateinen kesä pilasi sadon ja syyskuun kolmantena päivänä alkanut halla hävitti viljasadon lähes kokonaan. 

Seuraava vuosi ei ollut yhtään parempi, päinvastoin. Toukokuu oli tavattoman kylmä ja järvet pysyivät jäässä pitkälle kesäkuuhun saakka. Kylvämään päästiin myöhään ja halla tuli jo elokuussa. Karjaa piti teurastaa ja ihmisiä kehoitettiin valmistamaan jäkäläleipää. Jäkälän valmistaminen ihmisravinnoksi sopivaksi oli kuitenkin monimutkaista ja hankalaa, joten käytönnössä siitä ei ollut juurikaan hyötyä. Pettua suomalaiset olivat tottuneet syömään jo aiemmin. Vuoden 1867 kato koski lähes koko Suomea. Ainoastaan Mikkelin läänin ja eteläisimmän Suomen alueet säästyivät pahimmalta tuholta. 

Ihmishenkiä olisi ehkä säästetty, jos nälkäiset ihmiset olisi päästetty kulkemaan alueille, missä tuhot eivät olleet kovin pahoja. Kerjäläislaumojen pelättiin kuitenkin levittävän tauteja, joten ihmisiä ei päästetty liikkumaan vapaasti, kotiseutujensa ulkopuolelle. Sen sijaan heitä suljettiin eräänlaisiin työtaloihin, missä heidän piti tehdä askareita ruoan vastikkeeksi. Käytännössä mitään ruokaa ei juuri ollut tarjolla, korkeintaan pettuleipää ja jäkälävelliä. Työtalojen olot olivat kaikinpuolin surkeat, joten taudit levisivät ja kuolleisuus oli ajoittain lähes 100 %:a. 

Kadosta huolimatta tuhoisaa katastrofia olisi ehkä pienennetty toisenlaisella talouspolitiikalla. Suomi eli autonomian aikaa, eikä ulkomaista lainaa haluttu ottaa. Suomen haluttiin näkyvän ulospäin omavaraisena maana ja laina olisi myös heikentänyt juuri käyttöönotetun Suomen markan arvoa. Lainan turvin viljavarastoja olisi saatu täydennettyä. Joka tapauksessa senaatin taholta oltiin huolissaan ihmisten selviytymisestä. Pietarista ostettiin jauhoja, mutta meri jäätyi niin aikaisin, että laivakuljetukset olivat mahdottomia. 

Senaattorina toimiva J.V. Snellman pelkäsi vastikkeettoman avun laiskistavan ihmisiä, joten Suomessa alettiin toteuttaa niin sanottuja hätäaputöitä. Teitä rakennettiin, soita ojitettiin ja kanavia kaivettiin hätäaputöinä. Näistä töistä kuitenkin maksettiin huonommin kuin normaaleista töistä ja mitäpä rahoilla olisi ostettukaan, kun ei ollut mitä ostaa. Nälän ja tautien uuvuttamat ihmiset kirjaimellisesti kuolivat lapio kädessä työmaille. Varkauden Taipaleen vanha kanava on yksi näistä hätäapukohteista ja tänne virtasikin ihmisiä ympäri Suomea. Mummoni kertoi, että kaivutöissä olleita miehiä putoili kanavaan, kun eivät enää jaksaneet tehdä töitä. Mummon on täytynyt kuulla tämä joltain muulta, sillä hän muutti Varkauteen vasta 1920-luvun lopulla.

Taipaleen vanha kanava 13.3.2023. 
Kuva: Merja Vihanto.

Hätäaputöissä nälkäänkuolleiden kalmisto sijaitsee Varkausmäessä. Alueella on edelleen nähtävissä painaumia ja kumpareita, jotka kertovat hautojen paikoista. Opastekyltti kertoo, että alueelle on haudattu 281 henkilöä 51:ltä paikkakunnalta. Ei yhtään nimeä. Vain 281 erilaista kohtaloa. Aloin selvittämään, onko näistä henkilöistä löydettävissä mitään muuta tietoa. 

Nälkäänkuolleiden hautamuistomerkin opaste 13.3.2023.
Varsinaiselle muistomerkille ei päässyt lumen takia.
Kuva: Merja Vihanto

Kansallisarkiston digitoidussa aineistossa Leppävirran seurakunnan kirkonkirjoissa vuoden 1868 kuolleiden luettelossa on erikseen mainittuna ulkopaikkakuntalaiset. Oletan, että nämä ovat ainakin osittain Taipaleen kanavan hätäaputöissä olleita ihmisiä ja heidän perheitään. Varkaushan oli 1860-luvulla osa Leppävirran pitäjää. Toki joukossa voi olla muitakin.

Leppävirran kirkonkirjojen kuolleiden luetteloissa on 1850-1860 -luvuilla keskimäärin 10 sivua, mikä lienee ollut tavanomainen kuolleiden määrä pitäjässä. Vuonna 1868 sivuja on 24 eli enemmän kuin kaksinkertainen määrä. Yhdenkään kuolinsyy ei kuitenkaan ole nälkä tai aliravitsemus. Kaikki ovat kuolleet niin sanottuihin nälkäkriisitauteihin, jotka iskevät nälän ja sairauksien heikentämiin ihmisiin. On toki muistettava, että tähän aikaan ei todellisia diagnooseja osattu tehdä, vaan kuolinsyy perustui oirekuvauksiin. Vuoden 1868 kuolinsyissä ehdottomasti useimmin esiintyy nervfeber eli hermokuume. Suomen sukututkimusseuran ylläpitämän Hiski-tietokannan mukaan Leppävirralla kirjattiin vuonna1868 kesäkuusta alkaen yhteensä 430 kuollutta (alkuvuosi puuttuu Hiskistä). Näistä 206 eli lähes 50 %:n kuolinsyyksi on kirjattu nervfeber. Hermokuume on saanut nimensä hermosto-oireita aiheuttaneista vakavista kuumetaudeista, kuten lavantaudista tai pilkkukuumeesta. Lavantauti on yleisinfektio, joka johtuu huonosta hygieniasta. Pilkkukuumetta levittävät täit sekä  kirput. Muita tauteja, jotka koituivat nälän heikentämien ihmisten kohtaloksi olivat muun muassa punatauti, toisintokuume, vatsan väänteet ja lapsilla hinkuyskä tai tuhkarokko. Hiskin käytössä on syytä tiedostaa, että se ei ole alkuperäislähde. Tässä tapauksessa alkuperäislähde on Leppävirran seurakunnan kuolleiden luettelo vuodelta 1868. Ehkä teen vielä tarkistuslaskennan sieltäkin jossain vaiheessa.

Hätäaputöihin Taipaleen kanavalle tultiin ympäri Suomea. Työläisiä tuli läheltä, kuten Heinävedeltä, Joroisista ja Kuopiosta ja kaukaa, kuten Seinäjoelta, Oulusta, Kälviältä, Toholammilta ja Frantsilasta. Heillä ei ollut tarjolla kunnon taloja asuttavaksi, vaan he asuivat kanavan ympäristössä maakuopissa. Maakuoppa-asumus on osittain maan sisään kaivettu, hyvin vaatimaton asumus. Voi vain kuvitella, miten perheet pystyivät näissä asumaan useamman lapsen kanssa ja miten otollinen tila oli tautien leviämiselle.

Maapirtti. Gösta Grotenfelt 1914.
Finna, museovirasto.

Tässä muutamia nimiä, jotka todennäköisesti lepäävät Varkausmäen kalmistossa. Paikkakunnat kertovat sen, että tänne tultiin kaukaa ja usein koko perheen kanssa. Mikä sitten onkaan ollut perheen kohtalo, kun isä on kuollut työmaalla? Itsellisen lapsi Matti Asnabrygg 6 kk Kälviältä (ei kuolinsyytä); työläinen Sakari Parkolankangas (ei ikää) Toholammilta, kuollut vatsavaihoihin; työläinen Jaakko Sundqvist 33 v. Pedersörestä, kuolinsyy hermokuume; työläisen lapsi Iita Johanna Sundqvist 6 kk Pedersörestä, kuolinsyy hermokuume; renki Antti Luoma 20 v. Seinäjoelta, kuolinsyy toisintokuume; työläinen Heikki Seppälä 39 v. Sievistä, kuolinsyy vesitauti; päiväläinen Antti Räsänen 28 v. Tuusniemeltä, kuolinsyy verensyöksy; päiväläisen lapsi Sakari Esanpoika Ahola 3,5 v. Toholammilta, kuolinsyy punatauti ja karvarinlapsi Olga Aurora Hämäläinen (ei ikää) Kuopiosta, kuolinsyy hermokuume.

Kirkkoherran sijaisena toimineella Julius Henrik Lindillä ja armovuoden saarnaaja Aleksander Vallella piti kiirettä tänä vuonna. Hautaan siunaamisia oli kymmeniä samalla kertaa. Esimerkiksi lauantaina 22.3.1868 hautaan siunattiin yhteensä 58 vainajaa ja kesäkuun ensimmäisenä päivänä 56 vainajaa (tässä luvussa mukana sekä leppävirtalaiset oman kunnan asukkaat että ulkopaikkakuntalaiset).

Miksi katovuodet koettelivat niin kovasti Suomea juuri tuolloin? Katovuosia oli ollut aiemminkin ja oli myös tämän jälkeen. Yksi selitys on tilattoman väestön suuri osuus juuri 1800-luvun puolen välin jälkeen. Talolliset, lampuodit ja torpparit selvisivät kadosta paremmin, koska varastoissa oli aina jotain syömäkelpoista. Lisäksi he olivat muutenkin paremmin ravittuja, joten kalorimäärän lasku ei vielä koitunut heidän kohtalokseen. Sen sijaan tilaton väestö eli jo muutenkin kädestä suuhun. Heitä ei enää tarvittu töihin tiloille, koska ei ollut viljaa korjattavaksi eikä lehmiä lypsettäväksi. Kerjuulle tai hätäaputöihin lähteminen oli monelle tilattomalle ainoa vaihtoehto yrittää selviytyä. Tilattomasta väestöstä olen kirjoittanut blogin tammikuussa 2022, joten jos haluat, voit lukea sieltä lisää.

Kerjäläisperhe maantiellä. Robert Ekman 1860.
Finna. Kansallisgalleria, Ateneumin taidemuseo.

"Tuonen viita, rauhan viita! Kaukana on vaino riita, kaukana kavala maailma." Näihin sanoihin päättyy Seunalan Annan lapselleen laulama nimetön laulu. Laulussa lapsen on parempi olla Tuonen herran vainioilla kuin keskellä kavalaa maailmaa. Tämä oli varmasti kirjaimellisesti totta monessa perheessä suurten nälkävuosien aikana, kun nälkäiselle lapselle ei ollut muuta annettavaa kuin jäkälävelliä, eikä aina sitäkään.

Suurten nälkävuosien historia jäi kaivelemaan mieltäni edelleen varsinkin, kun luin/kuuntelin tutkija Miikka Voutilaista. Nälänhätä ei ole luonnonkatastrofi, joka tulee yllättäen kansan päälle kuin ukkospilvi. Sitä edeltävät monet tapahtumat ja viime kädessä poliittiset päätökset vaikuttavat sen syntyyn. Ehkä palaan aiheeseen vielä myöhemmin uudelleen.

Lähteet:

Arno Forsius: Kuolinsyyt 1749-1877 väkilukutauluissa Kuolinsyyt vuosien 1749–1877 väkilukutauluissa (archive.ph)

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Finna: maakuoppa-asumus | Hakutulokset | Finna.fi

Hiski: Haku - Leppävirta - haudatut (genealogia.fi)

Kansallisarkisto: Leppävirran seurakunnan arkisto - I F:5 Kuolleiden ja haudattujen luettelot 1856-1878, kuva 204 (digihakemisto.net)

Terveyskirjasto: Lavantauti - Terveyskirjasto

Terveyskirjasto: Pilkkukuumeet eli riketsioosit - Terveyskirjasto

SSHY: Leppävirran kuolleiden luettelot 1868 SSHY - Kuvatietokanta - Leppävirta (sukuhistoria.fi)

Suuret nälkävuodet: Suuret nälkävuodet – Wikipedia

Yle Areena: Kalle Haatanen: Nälänhätien historia | Kalle Haatanen | Yle Areena – podcastit

Yle Areena: Suomen nälkävuodet | Yle Areena – podcastit (tutkijat Antti Häkkinen ja Miikka Voutilainen)

Kirje isoisoäidilleni Eevalle

Hyvä isoisoäitini Eeva

Kirjoitan Sinulle pienen kirjeen, rakas Eeva. Olin niin iloinen, kun löysin Sinut. Oliko jotain, miksi päätit juuri nyt tulla esiin ja antautua löydettäväksi? Olen etsinyt Sinua niin kauan, että olin jo varma, etten löytäisi Sinua koskaan. Kirjoitin viime syksynä Veldan tyttäristä ja harmittelin, kun tiedot pysähtyvät Sinuun? Kuulostiko tämä Sinusta sellaiselta, että halusit auttaa minua tässä asiassa? Joka tapauksessa olen nyt löytänyt paljon lisätietoja Sinusta ja perheestäsi. Aloitanpa alusta tämän tarinan.

Olet kotoisin Lemiltä ja asunut siellä koko elämäsi ajan muutamaa vuotta lukuunottamatta. Nämä muutamat vuodet Käkisalmella osoittautuivat kullanarvoisiksi, koska niiden avulla sain Sinusta lisätietoja. Lemin seurakuntalaisten tietojen tutkiminen 1800-luvulta on todella haasteellista. Lemin vanhat kirkonkirjat ovat suurelta osin tuhoutuneet pappilan tulipalossa v. 1918. Vanhimmat säilyneet rippikirjat ja lastenkirja ovat vuosilta 1910-1919. Kastetietoja löytyy vuodesta 1896 alkaen. Kuolleiden tietoja on säilynyt hieman enemmän, osin jo vuodesta 1853 alkaen, mutta tiedot ovat puutteellisia. Avioituneista on tietoja vuodesta 1847 lähtien. Ihmeellistä kyllä, Lemin henkikirjat on kirjoitettu tavallista tarkemmin, ikään kuin henkikirjoittaja olisi aavistanut kirkonkirjojen tuhon. Usein henkikirjoissa on vain veroa maksavien henkilöiden, yleensä perheenpää, nimi ja muut on ilmoitettu numeroina. Mutta Lemillä on varsin tarkasti kirjattu myös vaimo, lapset, piiat ja rengit. Lämpimät kiitokset henkikirjoittajille.

Lemin kirkko ja kellotapuli.
Finna, Kuvapaja 1950-1955. Lappeenrannan museo.

Kuvaus Lemin pappilan tuhoutumisesta.
Mikkelin Sanomat 30.3.1918

Minulla oli Sinusta tietoa ainoastaan sen verran, mitä Lemin Ahosten sukukirjassa oli; etunimi ja syntymävuosi. En oikeastaan osannut edes etsiä muuta tietoa. Ajattelin, että koska sukukirjaankaan ei ole löytynyt muuta tietoa Sinusta, niin miten minä sitä voisin löytää? Olin jo tuudittautunut siihen uskoon, että äitilinjani tiedot päättyvät varsin vähäisin tiedoin Sinuun. Sukututkimus on kuitenkin yllätyksiä täynnä ja yht'äkkiä huomasinkin katsovani tuttuja nimiä Käkisalmen seurakunnan rippikirjassa. 

Yritän kertoa lyhyesti, miten löysin Sinut. Seurasin pitkään puolisosi, pitäjänsorvari Joonas Juhonpoika Ahosen matkaa Lemin henkikirjoissa. Kun hänen nimensä viereen ilmaantui 1858 "med hustru" aloin etsimään tietoja kyseisen vuoden vihittyjen luettelosta. Ne onneksi ovatkin olemassa. Sieltä löytyi nimien perusteella oikeantuntuinen pariskunta. Helmikuussa 1858 oli vihitty pitäjänsorvari, nuorimies Joonas Juhonpoika Ahonen Suomalaisen kylästä ja piika Eeva Maria Joonaksentytär Buuri Porkkolan kylästä. Sydämessäni sykähti. Oliko tässä se Eeva, mitä etsin? Halusin lisää varmistusta asiaan.

Henkikirjoja seuraamalla selvisi, että Eeva ja Joonas saivat viisi lasta. Aatamin s. 1858, Antin s. 1861, Miinan s. 1864, Joonaksen s. 1867 ja Reginan s. 1875. Nyt tiesin, että olen oikeilla jäljillä, sillä isoisoäitini oli Regina Joonaksentytär Ahonen. Syntymävuosi täsmäsi. 

Miten Käkisalmen kirkonkirjat sitten auttoivat minua? Poikasi Aatami pääsi opiskelijaksi Kurkijoen maatalousoppilaitokseen ja sieltä hän siirtyi Käkisalmelle. Olisiko niin, että päätitte Joonaksen kanssa lähteä katsomaan muutakin maailmaa kuin Lemiä, sillä vietitte Käkisalmella muutaman vuoden lastenne Joonaksen ja Reginan kanssa. Tämä viimeistään varmisti sen, että olet tosiaan Eeva Maria Joonaksentytär Buuri. Syntymäaikasi, 3.5.1832, on merkitty Käkisalmen kirkonkirjoihin. 

Kurkijoen maamiesopisto ja opiston puutarha.
Finna, museovirasto. 

Toinenkin iso yllätys tuli minua vastaan etsiessäni Sinua. Tyttärelläsi Reginalla, minun mummoni äidillä oli avioton tytär, Miina Reginantytär. Mummo ei koskaan maininnut, että hänellä olisi siskopuoli. Ehkä hän ei edes tiennyt tästä. Aviottoman äidin osa ei ollut helppo, joten nuori Regina teki kipeän ratkaisun ja antoi tyttärensä kasvatiksi veljelleen Antille. Antti oli räätälinä Lappeen pitäjän Kourulanmäellä, joka on nykyisen Lappeenrannan kaupungin keskustaa. Antilla ja hänen vaimollaan Maria Väänäsellä ei ollut omaa lasta, joten Miina oli varmaankin heille kuin oma lapsi. Miinan hukkuminen vuonna 1903 vain kahdeksan vuotiaana, oli varmasti kova isku kaikille. 

Kuolinaikasi paikansin myös henkikirjojen avulla. Kun Joonaksen nimen vieressä ei enää mainittu vaimoa vuoden 1897 henkikirjassa, osasin alkaa etsimään kuolintietoasi. Kuolit 23.3.1897 hivutustautiin. Olit kuollessasi hieman alle 65 vuotias, vain viisi vuotta vanhempi kuin minä nyt. Tässä minun maailmassani on vaikea tietää, mistä sairaudesta oli kyse, kun kuolinsyyt kirjattiin silloin oireiden perusteella. Todellista diagnoosia ei tiedä kukaan. Sanakirjojen mukaan hivutus voi viitata tuberkuloosiin tai mihin tahansa krooniseen sairauteen, joka hiljalleen hivutti ihmisen pois tästä maailmasta. 

Puolisosi Joonas kuoli vuoden 1903 helmikuussa 79 vuoden ikäisenä Pöllölän tilalla. Joonas eli yksin viimeiset vuodet Reginan muutettua Lappeeseen vuonna 1900 ja avioiduttuaan siellä isoisoisäni Juhana Ojalan kanssa.

Jotain muutakin vielä löysin. Henkikirjojen perusteella päättelin, että Sinun äitisi oli Sohvi Jaakontytär, joka avioitui Savitaipaleelta kotoisin olevan ja Lemille saunarengiksi tulleen Joonas Pekanpoika Buurin kanssa. Avioitumistietoa ei ole löydettävissä, mutta se osuu vuoden 1832 paikkeille. Sohvin äiti oli Beata Yrjöntytär. Sohvi ja Beata liittyvät Veldan tyttärien ikiaikaiseen äitien ja tyttärien ketjuun, missä myös Eeva Sinulla, on oma paikkasi. Todistettava ketjumme on nyt yhdeksän sukupolven mittainen. Se alkaa Beata Yrjöntyttären syntymästä 1780 ja sen tämän hetken viimeisin linkki on pieni tyttärentyttäreni Lempi, joka on syntynyt vuonna 2020. Lempin ja Beatan syntymien välillä on 240 vuotta! Eikö olekin aika huikeaa? Tämä ketju yltää keskeytymättä ajan historian alkulähteille ihmiskunnan aamunsarastukseen ja se jatkuu niin kauan, kun ketjun tyttäret saavat tyttäriä.

Kiitos Sinulle isoisoäitini Eeva, kun halusit lopultakin kertoa minulle tarinasi. Olen tästä ikuisesti kiitollinen ja pidän huolta, että tarinasi ei jää unohduksiin.

Rakkain terveisin, tyttärentyttärentyttärentyttäresi Merja

Lähteet: 

Kallio ja Ahonen: Lemin Ahoset 1669 - 2005

Finna: Kurkijoen maatalouskoulu | Hakutulokset | Finna.fi

Mikkelin Sanomat 30.3.1918. Kansallisarkisto, digitoidut sanomalehdet Haku - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Taipaleen seurakunta: Sukututkimus - Taipaleen seurakunta

Kansallisarkisto, Viipurin läänin henkikirjat: Viipurin läänin henkikirjat - Vi Henkikirjat 1818-1945 (digihakemisto.net)

Kansallisarkisto: Käkisalmen seurakunnan arkisto - I Aa:24 Rippikirjat, Maaseurakunta 1878-1887, jakso 68, sivu 74: Joensuu 1 Joensuu; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5776396183&aineistoId=1215227682 / Viitattu 17.2.2023

SSHY: Lappee rippikirja 1890-1899 (MKO239-258 I Aa:23)  Sivu 420 Kourulanmäki Tilattomat ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=17442&pnum=420 / Viitattu 17.02.2023

Murha maaliskuussa 1898

Suomen sukuhistoriallinen yhdistys on tuottanut viime aikoina runsaasti aineistoa Puumalan seurakunnan kirkonkirjoihin. Lueskelin niitä uteliaana, vaikka en niin erityisesti ketään etsinytkään. Mutta niinhän sitä aina käy, että löytää vaikka ei etsisikään ja aina joku haluaa tarinansa kirjoitetuksi. Nyt piti pysähtyä rikosluetteloihin. Talollisen leski Anna Maria Kinnunen oli päässyt ehdolliseen vapauteen kärsittyään kuritushuonerangaistuksen, mikä hänelle oli määrätty miehensä murhasta. Mitä ihmettä oikein oli tapahtunut? Pieni salapoliisi minussa heräsi ja käytin tämän asian selvittämiseen yhden kokonaisen lauantaipäivän.

Virkatodistus Anna Marian vapautumisesta. 
Puumalan rikosluettelot 1909-1910.

Anna Maria Kinnunen syntyi 27.4.1873 Kuopion maaseurakunnassa. Hänen varhaisvaiheitaan en selvittänyt, mutta 24-vuotiaana Anna Maria muuttaa Puumalaan ja pestautuu Vesiniemen hoviin piiaksi. Muuttopäiväksi on merkitty 10.2.1897.  Kovin kauaa hän ei ehdi Vesiniemessä olla, sillä leskimies Niilo Simonpoika Hulkkonen iskee silmänsä nuoreen neitoon. Riiustelua ei kestä kauan, sillä jo saman vuoden joulukuussa pariskunta vihitään.

Niilo Simonpoika Hulkkonen on tuntuvasti Anna Mariaa vanhempi. Vihittäessä Niilo on 54-vuotias ja Anna Maria 24-vuotias. Niilolla on takana kaksi avioliittoa, joista molemmat vaimot ovat kuolleet keuhkotautiin.

Pariskunta ehtii olla avioliitossa vain kolme kuukautta, kun Niilo kuolee epäilyttävissä olosuhteissa. Hänet löydetään aamulla lumihangesta tukehtuneena ja paleltuneena. Lisäksi edellisenä päivänä hänet oli yritetty myrkyttää. 

Päivälehti 2.10.1898

Alkoi pitkä oikeudenkäynti. Puumalan välikäräjät tuomitsi vainajan vaimon, Anna Marian, elinkautiseen kuritushuoneeseen näistä rikoksista. Anna Maria kiisti syyllisyytensä. Talossa asuva loismies Juho Sinkkonen oli myös syytettynä, mutta tässä vaiheessa hänet vielä vapautettiin. Heinäkuun 15. päivänä Keisarillisen Viipurin hovioikeus palautti asian takaisin kihlakunnanoikeuteen.  Anna Maria oli myöntänyt olevansa syyllinen, mutta hänen mielestään myös Juho Sinkkonen ja tämän vaimo Josefiina Leinonen olivat osallisia tapahtumaan. Asiaa käsiteltiin tämän jälkeen kolmilla välikäräjillä, jonka jälkeen kihlakunnanoikeus langetti päätöksen 26.9.1898. Anna Maria Kinnunen tuomittiin miehensä murhasta elinikäiseen kuritushuonerangaistukseen ja Juho Sinkkonen osallisuudesta rikokseen yhdeksäksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Sen sijaan Josefiina Leinonen vapautettiin syytteestä.

Mikkeli 18.1.1899

Mikkeli-lehti kirjoitti vuoden 1899 tammikuussa asiasta. Tässä kirjoituksessa todettiin, että Anna Maria Kinnunen oli myrkyttänyt miehensä tahallisesti ja tästä johtuen hänet tuomittiin loppuiäkseen kuritushuoneeseen sekä menettämään myös kansalaisluottamuksensa. Juho Sinkkonen sai osallisuudesta murhaan ja neuvojen antamisesta myrkyttämiseen yhdeksän vuotta kuritushuonetta sekä kansalaisluottamuksen menettämisen kymmeneksi vuodeksi rangaistusajan jälkeen. Viipurin hovioikeus piti Anna Marian tuomion ennallaan, mutta Juho Sinkkosen tuomio aleni kahteen vuoteen kuritushuonetta ja kansalaisluottamus häneltä meni neljäksi vuodeksi rangaistusajan yli.

Mitä maaliskuisena yönä 1898 todella tapahtui Puumalan pitäjän Pellilän kylän Räikänmäen talossa ja kuka oli syyllinen? Uusi Savo kirjoitti silminnäkijöiden ja todistajien kuvauksista 6.8.1898 seuraavasti. Niilo Hulkkonen oli tullut kotiin 22 päivänä maaliskuuta veljensä, lautamies Juho Hulkkosen luota. Niilo oli ollut juovuksissa ja pannut toimeen tanssiaiset, joihin kutsui kyläläisiä. Tanssit kestivät aamuyöhön saakka. Seuraavana aamuna ylösnoustuaan olivat miehet jatkaneet juopottelua sillä seurauksella, että Niilo Hulkkonen oli juopunut kovasti ja käynyt syömättömänä makaamaan tuvan penkille. Tästä lampuoti Mikko Pietarinen oli hänet iltapäivällä herättänyt ja tahtonut mukaansa jonnekin, mutta vaimonsa ei laskenut miestään lähtemään. Anna Maria Kinnunen kävi riihessä ja palatessaan ei Niilo enää ollutkaan tuvassa. Niilon toisella kymmenellä oleva poika Niilo ilmoitti, että isä oli löytynyt "tieltä könttänä". 

Sattumalta taloon tullut August Fennander oli kysynyt Niilo Hulkkosta, johon talossa asuva Juho Sinkkonen oli vastannut tämän menneen vaimoineen tuvasta. He eivät olleet lähteneet kylälle, vaan olivat jossain lähistöllä. Niilo-poika oli lähtenyt tuvasta ja palannut hetken kuluttua takaisin ja sanoi:" Mari (emintimänsä = äitipuoli) on isän päällä lumihangessa kallion alla". Uudestaan käytyään ulkona oli poika ilmoittanut tuvassa oleville, että "Mari tappoi isän". August Fennander lähti tarkastamaan tilannetta ja havaitsi Niilo Hulkkosen kuolleeksi. Ruumis oli näyttänyt painamalla painetun lumeen, pää kaikista eniten, nenä oli litussa ja kädet rinnan alla turkin hihoista. Lisäksi kartanolta toi paikalle Hulkkosen huopikkaiden sekä toiset, pienikantaiset naisten kenkien jäljet. Naisten kenkien jäljet myös palasivat takaisin kartanolle. Lisäksi Fennander huomioi, että hänen tullessaan tupaan oli Anna Maria Kinnunen juuri vaihtamassa pienikantaisia kenkiä suurempiin. Myöhemmin Anna Maria oli sanonut Fennanderille, että "elä nyt virka, että poika sanoi minun tappamakseni". 

Itsellinen Kalle Riipinen todisti, että Anna Maria Kinnunen oli hänelle antanut myrkkyä, jotta tämä sitä antaisi Hulkkoselle sanoen: "Anna vaan paikalla sen p - leen kurkkuun, mutta vie edemmäksi kartanolta, ettei kukaan näe", lisäten vielä, että myrkky tappaa paikalla ja "anna sen p - leen kuolla". Todistaja ei saanut varoitetuksi vainajaa, kuten hänen aikomuksenaan oli. Myrkkypullon hän oli kuitenkin viskannut kiveen. 

Loisvaimo Josefina Leinoselle oli Anna Maria tunnustanut tuupanneensa vainajan lumeen, "kun synti sokaisi". Poliistitutkinnassa Anna Maria, joka kielsi kovasti tappaneensa, vangittiin ja lähetettiin lääninvankilaan odottamaan laillista tuomiota.

Anna Maria Kinnunen kärsi tuomionsa Hämeenlinnan kuritushuoneessa. Hän istui elinkautista tuomiota 10 vuotta 7 kuukautta ja 24 päivää ja vapautui 13.9.1909 eliniäkseen kansalaisluottamuksensa menettäneenä. Vankilan saarnaajan, Oskar Leistenin todistuksen mukaan Anna Maria oli ripitetty 22.7.1899 ja hän oli käynyt Herran ehtoollisella joka vuosi.

Hämeenlinnan vankila-aluetta. Kuva, Finna, museiverket.

Mitä Anna Marialle sitten tapahtui vapautumisen jälkeen? Hän oli vapautuessaan 36 -vuotias. Vuosien 1910 - 1920 rippikirjan merkintöjen mukaan Anna Maria asui kirkonkylällä ja elätti itsensä ompelijana. Olisiko opetellut ompelijan ammatin vankilassa ollessaan? Valitettavasti tämän uudempia kirkonkirjoja ei ole digitoitu, joten Anna Marian myöhempiä vaiheita varten olisi tehtävä retki Kansallisarkistoon. Sen verran hänestä vielä löytyi tietoa, että Anna Maria sai tyttären, Lempi Aleksandran, 15.7.1911. Puolisoa hänellä ei ollut, sillä Anna Maria oli sakotettu myös salavuoteudesta. 

Kuka todellisuudessa oli syyllinen Niilo Hulkkosen kuolemaan? Vain tekijä tiesi totuuden. Jos tekijä oli Anna Maria, hän ainakin sovitti tekonsa. Jos tekijä oli joku muu, joutui Anna Maria istumaan hänen takiaan elämänsä parhaat vuodet vankilassa. Ja oliko Niilo Hulkkosen kuolema harkittu murha vai onnettomien sattumien summa? Oli miten oli, toivon koko sydämestäni, että Anna Marian ja Lempin elämä olivat edes hetkittäin onnellisia.

Lähteet:

Hämeenlinnan kuritushuone ja työvankila nimiluettelo 1900-1900 (AP Ba:2)   ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=33079&pnum=38 / Viitattu 04.02.2023

Anna Marian muuttotieto Puumalaan: Puumala muuttaneet 1890-1938 (AP I Ba 2)  Sivu 24, 25 51, 1896 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40026&pnum=15 / Viitattu 04.02.2023

Niilon ja Anna Marian vihkiminen: Puumala vihityt 1895-1910 (MKO4-5)  Sivu 40  ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=29889&pnum=6 / Viitattu 04.02.2023

Niilo ja Anna Maria Pellilän kylän Räikänmäellä: Puumala rippikirja 1890-1899 (MKO125-138 I Aa:17)  Sivu 545 Pellilä 2, Räikänmäki ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=14728&pnum=146 / Viitattu 04.02.2023

Niilo Hulkkosen kuolintieto: Puumala kuolleet 1897-1906 (MKO7-8)  Sivu 594  ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=29890&pnum=3 / Viitattu 04.02.2023

Anna Maria ompelijana kirkonkylällä: Puumala rippikirja 1910-1920 (AP_I I Aa:20)  Sivu 255 Kirkonkylä 3 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40020&pnum=256 / Viitattu 04.02.2023

Puumalan rikosluettelo: Puumala rikosluettelo 1822-1918 (AP I Jh:1)   ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40027&pnum=362 / Viitattu 04.02.2023

Digitoidut sanomalehdet, Kansallisarkisto: 

Uusi Savo, 6.4.1898, nro 79. 

Savonlinna, 24.1.1899, nro 9

Mikkeli, 18.1.1899, nro 7.

Päivälehti, 2.10.1898, nro 228 A.

Antti Örn, kuoliaaksi piiskattu

Rantasalmen pitäjän piiskausmännyn ympärille oli kerääntynyt uteliaiden joukko katsomaan rangaistuksen täytäntöönpanoa. Tällaista ei täällä joka päivä nähty. Osa katsojista tuli paikalle pelkkää uteliaisuuttaan, osa voitonriemuisena ja pieni joukko säälien ja kauhuissaan siitä, mitä tulisivat kohta näkemään. 

Antti Örn oli kuljetettu pitäjäntalolta hevosrattaissa piiskausmännyn vierelle. Piiskuri sitoi Antin kädet mäntyyn kiinnitettyyn renkaaseen niin, että Antti jäi roikkumaan käsiensä varaan. Jalat tavoittivat juuri ja juuri marraskuun loskaiseen maahan. Antti oli päättänyt, ettei hän huutaisi. Sitä iloa hän ei katsojille soisi. Mutta ei hän ollut varma siitä, miten kestäisi kolmekymmentä piiskaniskua.

Piiskuri otti suolasaavissa liotetun piiskansa ja iski ensimmäisen kerran. Antti heilahti iskun voimasta, mutta puri hammasta yhteen, eikä päästänyt ääntäkään. Kaksi, kolme, neljä. Antti laski iskuja ja voi pahoin. Viisi, kuusi, seitsämän. Sylkeä pärskähti hänen suustaan jokaisesta iskusta. Kahdeksan, yhdeksän, kymmenen. Nyt Antti ei enää voinut olla hiljaa, vaan voimaton vaikerrus purkautui hänen suustaan. Yksitoista, kaksitoista, kolmetoista. Antti menetti tajuntansa ja havahtui siihen, kun joku heitti hänen kasvoilleen kylmää vettä. Neljätoista, viisitoista, kuusitoista. Piiskuri osasi totisesti työnsä. Verenhaju alkoi leijailla lähimpänä seisovien ihmisten nenään. Seitsemäntoista, kahdeksantoista. Antti ei enää jaksanut laskea. Eikö iskuja ollut jo riittävästi? Kaukaa hän kuuli Annan lohduttoman itkun ja rukoukset, että piiskaus lopetettaisiin. Antti oli pyytänyt, että Anna jättäisi lapset kotiin. Heidän ei pitäisi nähdä tätä. 

Kuinka monta iskua vielä? Yhdeksäntoista, kaksikymmentä. Sitten armelias pimeys veti Antin mukaansa. Vielä muutaman kerran piiskurin raippa mässähteli veriseen massaan, mikä vielä vähän aikaa sitten oli ollut Antti Örnin selkä.

Kuvituskuva, Kuortaneen piiskoomänty.
Oletettavasti Rantasalmella on ollut vastaavanlainen.
Kuva: Merja Vihanto, 2022.

Antti Oinosen syntymästä en ole löytänyt varmaa tietoa. Hänen syntymävuodekseen on Rantasalmen rippikirjoissa mainittu 1767, mutta kyseisenä vuonna ei Rantasalmelle ole kirjattu syntyneeksi yhtään Antti Oinosta. Juvan Suurniemeltä löytyy syntymäajankohtaan sopiva lapsi, mutta tässä vaiheessa en ole varma, onko kyseessä sama Antti. 

Antin lapsuudesta ei löydy tietoja, mutta sotilas hänestä tulee jo varsin nuorena. Ruotsin arkiston 1804-1806 pääkatselmusrullan mukaan 35 -vuotiaalla Antilla olisi palvelusvuosia takana jo 20. Heittoa voi aina olla muutama vuosi puoleen tai toiseen, sillä Antin ikäkään ei ihan täsmää kuolinajan kanssa, mutta oletetettavasti hänellä oli pitkä palvelushistoria sotilaana. Antti on saanut sotilasnimekseen Örn (kotka). Ehkä hän oli tavallista raamikkaampi mies, sillä pääkatselmusluettelon mukaan Antti oli 5 jalkaa ja 9 tuumaa pitkä, mikä nykymitoissa tarkoittaa 1,76 m pituutta. Antti oli siis elinaikanaan varsin pitkä mies. 

Tammikuun kuudentena päivänä 1791 jääkäri Antti Örn Kolkontaipaleen kylältä vihitään Putkisalon kylältä tulevan palveluspiika Anna Sallisen kanssa. Pappilan tulipalo 1803 tuhosi osan Rantasalmen vanhimmista kirkonkirjoista (1772-1797), joten Antin ja Annan elämää ei voi seurata rippikirjoista, vaan tiedot on etsittävä lastenkirjoista ja syntyneiden luetteloista. Niiden mukaan ensimmäinen lapsi Mikko, syntyi 4.8.1791. 

Tämän jälkeen Antti on ollut torpparina Putkisalossa, jossa syntyivät pojat Antti Juho (1793) ja Olli (1795). Sotilaan tuli ilmoittautua vuosittain pääkatselmuksiin, mutta muun ajan hän yleensä oli torpparina. Tietysti, jos käsky kuului sotaan lähtemisestä, sinne toki piti mennä.

Yllättäen Antti jää kolmen pienen pojan yksinhuoltajaksi, kun Anna kuolee 20.6.1795. Olli on vasta kolmen kuukauden ikäinen. Anna kuolinsyyksi on merkitty "styng" (pistokset), joka voi tarkoittaa mistä tahansa syystä johtuvaa rintapistosta, ehkä sydänperäistä tai jotain keuhkosairaudesta johtuvaa. Torpparin vaimo Anna Sallinen on kuollessan 28 -vuotias. 

Rantasalmen kuolleet ja haudatut 1795.
Kuva: Kansallisarkisto, digihakemisto.

Kovin pitkään Antti ei voi yksin huolehtia lapsista, joten torppaan on saatava uusi emäntä. Sellainen löytyykin Asikkalan kylästä. Varakorpraali (vice corpral) Antti Örn ja 24 -vuotias palveluspiika Anna Puustinen vihitään 6.1.1796. Perheen kotipaikoiksi mainitaan sekä Vaahersalo että Putkisalo. Poikia syntyy kaikkiaan neljä. Ensimmäisenä Erkki lokakuussa 1796, joka kuolee kuumeeseen kolmevuotiaana. Heti Erkin kuoleman jälkeen lokakuussa 1799 syntyy Antti Juho. Matti syntyy 1802 ja Lauri 1805. 

Antti Örnin viimeinen ehtoollismerkintä on Putkisalo 1:n torpparina 21.7.1805. Mitä sitten tapahtuu, mistä Antti saa niin julman rangaistuksen, on minulle vielä epäselvää. Jatkan syyn etsintää. Antti ei varmaankaan jätä minua rauhaan, ennen kuin löydän oikean käräjäpöytäkirjan, missä tuomio on langetettu. 

Rippikirjassa on tämän jälkeen tyly merkintä, että komppanian sotilas nro 34 on piiskattu kuoliaaksi (ihjäll piskad). Kuolinpäivämerkinnän mukaan tiedämme, että jääkäri Antti Oinonen kohtasi kohtalonsa 39 -vuotiaana, marraskuun 11. päivänä 1805.

Piiskurin eli profossin virkapuku.
Kuva: Finna, Turun museokeskus.

Piiskurin lakki, profossin virkapuku.
Kuva: Finna, Turun museokeskus.

Rantasalmen kuolleet ja haudatut 1805.
Kuva: Kansallisarkisto, digihakemisto.

Mitä tapahtui Annalle ja lapsille tämän jälkeen? Elämä oli varmasti tiukkaa, sillä pojista Matti on renkinä jo 10 -vuotiaana Repomäessä Gabriel Binskin talossa. Matti mainitaan ruotuköyhäksi. Lauri on avioitunut Matleena Pölläsen kanssa ja elää torpparina Ahvensalmella (pitäjän rajat ovat vaihdelleet, joten Ahvensalmi löytyy välillä Rantasalmen ja välillä Heinäveden puolelta). Anna turvautuu poikansa Laurin perheeseen ja asuu samassa torpassa heidän kanssaan Ahvensalmella ja Malkkilassa. Leski Anna Puustinen kuolee Heinäveden puolella, 69-vuotiaana ruotuköyhänä. Kuolinsyyksi on merkitty vanhuudenheikkous. 

Kun osuin sattumalta Antin kuolinmerkinnän kohdalle päätin, että Antin tarina ansaitsee tulla kerrotuksi. Raipparangaistusta ei annettu kevyin perustein, joten varmaankin Antti oli syyllistynyt johonkin vakvaan rikokseen. Harmillisesti osa Rantasalmen rippikirjoista on palanut, joten ihan aukottomasti en pysty seuraamaan perhettä. Myös Antin sotilasurassa on vielä tutkimista. Näistä tulee toivottavasti joskus osa 2 Antin tarinaan. 

Raipparangaistus on julma ja on hyvä muistaa, että se on edelleen yleinen rangaistusmuoto monissa Afrikan ja Aasian maissa sekä Lähi-idässä.

Lähteet:

Generalmönsterrullor: Generalmönsterrullor, Arkiv med löpande volymnumrering, SE/KrA/0023/0/1038 (1804-1806) - Riksarkivet - Sök i arkiven

Finna: piiskurin virkapuku | Hakutulokset | Finna.fi

Pääkatselmusluettelo 1797-1806: SSHY - Kuvatietokanta - Savon jääkärijoukko ja Karjalan jääkärijoukko (sukuhistoria.fi)

Kansallisarkisto, Kuolleitten ja haudattujen luettelo: Rantasalmen seurakunnan arkisto - I F:5 Kuolleiden ja haudattujen luettelot 1777-1816, jakso 147: 1805 okt - dec; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5871962501&aineistoId=1227190583 / Viitattu 18.12.2022 Rantasalmen seurakunnan arkisto - I F:5 Kuolleiden ja haudattujen luettelot 1777-1816, s.186-187 (digihakemisto.net)

Kansallisarkisto, vihityt 1791: Rantasalmen seurakunnan arkisto - I Eb:1 Vihittyjen luettelot 1777-1817, jakso 48, sivu 92-93: År 1791; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5871950574&aineistoId=1227175786 / Viitattu 18.12.2022 Rantasalmen seurakunnan arkisto - I Eb:1 Vihittyjen luettelot 1777-1817, s.92-93 (digihakemisto.net)

Kansallisarkisto, vihityt 1796: Rantasalmen seurakunnan arkisto - I Eb:1 Vihittyjen luettelot 1777-1817, jakso 63, sivu 122 - 123: År 1796; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5871950481&aineistoId=1227175786 / Viitattu 18.12.2022 Rantasalmen seurakunnan arkisto - I Eb:1 Vihittyjen luettelot 1777-1817, s.122 - 123 (digihakemisto.net)

Kansallisarkisto, rippikirja 1800-1811, s. 690: Rantasalmen seurakunnan arkisto - I Aa:4 Pää- ja rippikirjat II, Osikonmäki-Voinsalmi 1800-1811, jakso 186, sivu 690: Putkisalo No 1; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5871675579&aineistoId=1226809938 / Viitattu 18.12.2022 Rantasalmen seurakunnan arkisto - I Aa:4 Pää- ja rippikirjat II, Osikonmäki-Voinsalmi 1800-1811, s.690 (digihakemisto.net)

Kansallisarkisto, lastenkirja 1801-1817, Rantasalmen seurakunnan arkisto - I Ab:3 Lastenkirjat II, Pirilä - Voinsalmi 1801-1817, jakso 73, sivu 744-745: Repomäki No 1, No 4; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5871804248&aineistoId=1227017027 / Viitattu 18.12.2022 Rantasalmen seurakunnan arkisto - I Ab:3 Lastenkirjat II, Pirilä - Voinsalmi 1801-1817, s.744-745 (digihakemisto.net)

Kansallisarkisto, rippikirja 1829 - 1839; Heinäveden seurakunnan arkisto - I Aa:9 Pää- ja rippikirjat 1830-1839, jakso 17, sivu 16: Ahvensalmi No 2; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6317134777&aineistoId=1203105254 / Viitattu 18.12.2022 Heinäveden seurakunnan arkisto - I Aa:9 Pää- ja rippikirjat 1830-1839, s.16 (digihakemisto.net)

Kansallisarkisto, rippikirja 1840 - 1849; Heinäveden seurakunnan arkisto - I Aa:10 Pää- ja rippikirjat 1840-1849, jakso 477, sivu 477: Ahvensalmi No 2; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6317148346&aineistoId=1203120361 / Viitattu 18.12.2022Heinäveden seurakunnan arkisto - I Aa:10 Pää- ja rippikirjat 1840-1849, s.477 (digihakemisto.net)

Kansallisarkisto, kuolleet 1841; Heinäveden seurakunnan arkisto - Kuolleiden ja haudattujen luettelot 1839-1888, jakso 7: 1841 ; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5824422206&aineistoId=1203243213 / Viitattu 18.12.2022 Heinäveden seurakunnan arkisto - Kuolleiden ja haudattujen luettelot 1839-1888, kuva 7 (digihakemisto.net)

Karjapaimen Sipi Matinpojan laitumilla

Sipi Matinpoika on jo pitkään halunnut tarinansa kerrottavaksi. Hänen tarinansa selvittäminen ei kuitenkaan ole ollut helppoa, sillä Satakunta, missä hän asui, on minulle täysin vierasta aluetta. Sipi perheineen on liikkunut Satakunnassa, Porin, Ulvilan ja Kullaan alueilla ja paikkojen hahmottaminen aluetta täysin tuntemattomalle, on ollut hankalaa. Lisähankaluutta toi se, että olin jossain vaiheessa tehnyt virheellisiä tulkintoja Sipin vanhemmista, joten tämän sotkun selvittäminen vei aikansa. 

Länsi-Suomi on muutenkin haasteellista tutkittavaa itäsuomalaiselle. Sukunimet puuttuvat ja vaihtuvat sopivasti talojen mukaan, missä perhe on asunut. Itä- ja keskisuomalaiset suvut ovat tässä suhteessa helppoja ja onneksi suurin osa tutkittavista suvuistani on tältä alueelta. Kaikilla on oma sukunimi ja naiset ovat kulkeneet synnyinsukunimellään läpi elämän aina vuoden 1929 avioliittolakiin saakka.  

Nyt Sipin tarina on kuitenkin valmis kerrottavaksi. Sigfrid Mattsson eli Sipi Matinpoika syntyi helmikuun pakkasten aikaan 1747 Porin Härpössä (Harjunpää) vanhemmilleen Matti Mikonpojalle ja Anna Jaakontyttärelle. Sipin lapsuudesta ei ole tietoa, mutta hän lähtee lapsuudenkodistaan 24 vuotiaana ja suuntaa Ulvilaan. Seuraavina vuosina 1770 - 1775 hänet löytää everstinna Gretha Lisa Hakellbergin emännöimästä Sunniemen kartanosta renkiväen joukosta. 

Sunniemen kartanon päärakennus. 
Kuva: Finna, museovirasto.

Kartanossa on piikana Ulla Matintytär. Ullan ja Sipin välinen lempi leiskahtaa kovaan roihuun. Nuorten rakkautta ei voi pidätellä, joten kun nuoripari vihitään lokakuun lopussa 1773, on Ulla jo näkyvästi raskaana. Ulla on 18 vuotias, kun tytär Maria syntyy tammikuussa 1774. Sunniemen kartanon tiluksille syntyy vielä Kaapo vuonna 1776.  Kaapon syntymätiedoissa Sipin ammatiksi mainitaan lammaspaimen (fåherde). Tämän jälkeen perhe käy vielä asumassa muutaman vuoden Porin Härppössa luutnantin puustelli Sippolassa, missä syntyy Matti vuonna 1778.

Vuodesta 1780 eteenpäin Sipi Matinpojan perhe löytyy Kullaan rippikirjoista Kosken kylän tiluksilta (Koskis ägor) ja hänen ammattinsa on vallherde, karjapaimen. Kullaan tiluksilla perhe kasvaa vielä Mikolla (1780), Valpurilla (1783), Ullalla (1786), Maijalla (1790) ja Anna Liisalla (1793).

Sipi Matinpoika on ensimmäinen karjapaimen tutkimuksissani, enkä ollut koskaan edes ajatellut, että Suomestakin löytyisi karjapaimenia. Ajatukset karkasivat kovin romanttisiin mittoihin metsän siimeksessä piilossa olevien karjamajojen sisältämien salattujen romanssien vuoksi. Tähän saattoi olla osasyynä Teuvo Tulion elokuva Unelma karjamajalla, jonka muistan joskus katsoneeni. Luulenpa, että karjan paimentaminen 1700-luvun Suomessa oli kuitenkin kaukana romantiikasta.

Ei ollut kovin helppoa löytää aineistoa 1700-luvun karjapaimenista Suomessa. Onnekseni löysin Kirsi Laineen väitöskirjan maataloudesta, isojaosta ja talonpoikien päätöksenteosta Lounais-Suomessa 1750-1850. Tässä teoksessa kerrotaan hieman myös karjapaimenten työnkuvasta. Seuraavat kappaleet ovat mukaellen tästä teoksesta.

Karjanhoito oli välttämätön osa perinteistä maataloutta ja Satakuntalaisessa kyläyhteisössä tärkeässä roolissa olivat yhteiset laitumet ja yhteinen paimennus. Karjaa laidunnettiin niityillä, joiden tuotto oli vaihtelevaa. Lisäksi tilukset sijaitsivat hajallaan ja osa pitkienkin matkojen päässä asutuksesta. 

Lounais-Suomessa karjan mukana kulki usein palkattu paimen. Yleensä koko kylän karja oli laitumella yhtä aikaa. 1600 -luvulta alkaen yhteisiä paimenia oli niin isoissa kuin pienissäkin kylissä ja yleensä koko kylän karja oli laitumella yhtä aikaa. 

Paimennuskausi alkoi Erkin päivästä (18.5), jolloin suljettiin kaikki veräjät ja se jatkui sadonkorjuun jälkeiseen Mikon päivään (29.9) saakka. Kevään ensimmäiset viikot kaikki kylän maat olivat vapaita laidunnukselle, mutta kun kasvu pääsi vauhtiin, suljettiin pellot ja niityt. Tämän jälkeen paimen johdatti karjan metsälaitumille. Metsälaitumien ongelmana olivat pitkät matkat, joita karja joutui kulkemaan ruokansa perässä. Naudat kulkivat laajoillakin alueilla, mutta pienkarja laidunnettiin kylän läheisyydessä. Siksi kylässä saattoi olla palkattuna erillinen lammaspaimen. Metsälaitumilla paimenen ja karjan tukikohtia olivat karjapolkujen varsille raivatut karjanlepopaikat eli levot.

Paimenen tehtävänä oli turvata karjan hyvinvointi ja kylän omaisuus. Hän suojeli karjaa pedoilta, saattoi eläimet turvallisesti takaisin kylään ja huolehti myös siitä, ettei karja tehnyt vahinkoa kylän omaisuudelle. Oli kaikkien etu, että koko kylän karja oli mukana paimennuksessa, sillä taitava paimen oli turva karjalle. Palkan paimen sai kultakin tilalta karjamäärän mukaan.

Mitä paimenet sitten tekivät talvella? Tähän en löytänyt varmaa vastausta, mutta luulen, että he tekivät tavanomaisia renkien töitä. Olihan karjasta huolehdittava myös laidunkauden ulkopuolella.

Alla museoviraston kuvat (lähde Finna) lakuttimesta ja tuohitorvesta. Ehkäpä Sipi Matinpoika hätisteli petoja karjan luota juuri tällaisella lakuttimella ja huhuili laumaansa tuohitorvella. Mäkisen maalaus kyläpaimenesta karjoineen edustaa tätä aiemmin mainittua romanttista paimensuuntausta.

 

Lakutin. Haavasta tehty merkinantolaite, jolla 
hätisteltiin petoeläimiä pois karjan läheltä.
Kuva: Finna, Suomen kansallismuseo.

            

Tuohesta tehty paimentorvi. 
Kuva: Finna, museovirasto.
Kuvaaja Gösta Grotenfelt.

                                                                  

Kyläpaimen karjoineen. 
Kuva: Finna, museovirasto.
Kuvaaja Eino Mäkinen 1930-1939.

Sipi Matinpoika kuolee kuumeeseen 61 vuoden 10 kuukauden ikäisenä tammikuun neljäntenä päivänä 1809. Hänen tyttärensä Ulla Sipintytär (s. 1786) synnyttää vuonna 1821 pojan, Salomonin, josta tulee myöhemmin puutarhamestari Porvoon kaupunkiin. Olen jo aiemmin kertonut puutarhamestarin tyttärestä Amanda Josefiina Inbergistä. 

Sipi Matinpoika on Amandan isoäidin isä ja siten minun isoisäni isoäidin isoäidin isä, joten Sipin tarina on merkityksellinen minulle.

Lähteet:

Finna, kuvat: Ulvilan kartanot, Lakutin, Tuohitorvi ja Kyläpaimen karjoineen.

Kirsi Laine (2020): Maatalous, isojako ja talonpoikien päätöksenteko Lounais-Suomessa 1750-1850. Kirsi_Laine_vaitoskirja.pdf (utupub.fi)

Wikipedia: Lakutin – Wikipedia

Wikipedia: Unelma karjamajalla – Wikipedia

Suomen sukuhistoriallinen yhdistys ja kansallisarkisto: Porin, Kullaan ja Ulvilan kirkonkirjat vuosina 1750-1810

Isälinjaa etsimässä

Ihminen tarvitsee siivet ja juuret. On etuoikeus tietää, mistä tulee, kun sitä, mihin menee, ei voi varmuudella tietää. Kirjallisiin lähteisiin perustuvalla sukututkimuksella saadaan Suomessa selvitettyä sukujuuret parhaimmillaan noin 1600 -luvulle. Talollisten, käsityöläisten ja porvareiden kanssa voidaan päästä 1500 -luvulle ja aatelisten osalta jopa keskiajalle. Toki yksittäisistä suvuista voi olla olemassa sellaisia lähteitä, että sukujuonnot on mahdollista selvittää hyvinkin kauas. Tavallinen tallaaja joutuu tyytymään usein lähihistoriaan, mutta se ei tee asiaa yhtään väheksyttävämmäksi.

DNA-avusteisen sukututkimuksen avulla on mahdollista selvittää niin sanotut isä- ja äitilinjojen kulkusuunnat Euroopassa tuhansien ja kymmenien tuhansien vuosien ajalta. Nämä kertovat ihmisjoukkojen pääasialliset kulkureitit, mutta varmastikin on ollut myös yksittäisiä kulkijoita, jotka eivät ole kulkeneet valtaväyliä pitkin. Henkilötietoja ei luonnollisestikaan pysty DNA:lla selvittämään näin kaukaisilta ajoilta. Äitilinjastani kerroin kirjoituksessa Veldan tyttäret, näin isänpäivänä on isälinjan vuoro.

Naisen DNA:sta ei pysty tutkimaan isälinjaa, kun meiltä puuttuu se Y-kromosomi, joten omasta DNA:stani ei olisi tässä mitään hyötyä. Onneksi serkkuni suostui näytteenantajaksi. Suurin toivein odotin tuloksia. Suomen miesten haploryhmistä suurin on ns. N-haploryhmä eli Niilon pojat. Niilon pojat ovat lähteneet aikanaan Afrikasta kohti Siperiaa ja tulleet idästä Suomeen. Kulkureittinsä takia heitä sanotaan mammutinmetsästäjiksi. Suomalaisista miehistä noin 60 % on Niilon poikia. 

Iivarin (I-haplo) pojat tulevat lännestä ja heitä on noin 30 % suomalaisista miehistä. Tämän mutaation alkuperä on noin 25-30000 vuoden takana Balkanilla. Alle 10 %:a Suomen miehistä on ns. Raulin poikia (R-haplo). Nämä juuret johtavat tiettävästi Iberian niemimaalle.

Kirjallisen sukututkimuksen perusteella vanhin tunnettu esi-isäni on ruotusotilas Pietari Winck Sulkavalta. Hänestä löytyy aiempi kirjoitus Pietari Winckin sota, jos haluat tutustua häneen tarkemmin. Sulkavan kirkonkirjat kertovat Pietarin varhaisimmista vaiheista sen, että hän oli kreikkalaiskatolinen ja syntynyt 1760 Venäjällä. Koska hän oli ruotusotilas, niin sukunimi Winck oli erittäin suurella todennäköisyydellä sotilasnimi, eikä hänen oma sukunimensä. Sikäli, jos hänellä ylipäänsä oli omaa sukunimeä. Odotin siis kovasti, että DNA:n avulla pystyisin avamaan Pietarin salaisuutta johokin suuntaan. Mistä ja milloin hän tuli Suomeen ja mitä varten? Tuliko Pietari yksin Suomeen vai perheensä kanssa? Keitä hänen vanhempansa olivat ja mistä hän oli kotoisin? 

Valitettavasti näin ei käynyt. Isälinjani haploryhmä I-A16863 osoittautui erittäin harvinaiseksi, eikä vertailutietoja löydy Suomesta. Tai sitten tämän haploryhmän miehet eivät ole tehneet DNA-testejä. Lähimpiä osumia on ainoastaan neljä, eivätkä nämäkään ole kovin läheisiä. Kaksi osumista on Venäjältä, yksi Ukrainasta ja yhden kotimaa on tuntematon. Kaikkien näiden henkilöiden kanssa meillä on varmuudella yhteinen esi-isä jossain historiassa, todennäköisesti tuhansien vuosien takana. Kaikkein läheisin osuma on Vitali T. Irkutskista. Olen viestitellyt hänen kanssaan muutamia kertoja, mutta yhteinen esi-vanhempi on aivan liian kaukana löydettäväksi. Eipä näillä tiedoilla siis kovinkaan paljon päässyt etenemään.

Alla olevassa kartassa on isälinjani kulkusuunta Afrikan alkukodista Suomeen. Matka on kestänyt kymmeniä tuhansia vuosia.

Isälinjani kulkusuunnat.
Kuva: FtDNA migration map.

Se, mitä pystyn selvittämään isälinjastani selviää siis kirkonkirjojen kautta ja ainoastaan sotilas Pietari Winckiin asti. Tässä tiedossa oleva isälinjani kokonaisuudessaan.

isä: Reijo Vihanto, s. 1941 Varkaus

isänisä: Volmar Asariaanpoika Vihanto, s. 1913 Kangasala, k. 2004 Varkaus, haudattu Heinäveden Petäjäharjun hautausmaalle

isänisänisä: räätäli Asarias Kustaanpoika Winck (myöh. Vihanto), s. 1872 Heinävesi, k. 1943 Heinävesi

isänisänisänisä: Kustaa Aatu Paulinpoika Winck, s. 1831 Sulkava, kuolintieto selvittämättä.

isänisänisänisänisä: Pauli Pietarinpoika Winck, s. 1793 Sulkava, k. 1853 Sulkava

isänisänisänisänisänisä: ruotusotilas Pietari Winck, s. 1760 Venäjä, k. 1825 Sulkava

Tämän pitemmälle pystyn tuskin koskaan selvittämään isälinjaani. DNA toi sen varmuuden, että Pietari on tullut Suomeen Venäjältä noin 1780-1790 lukujen välillä. Millainen hänen tarinansa on ollut sitä ennen, se jäänee ikuiseksi arvoitukseksi. Ehkä tulevaisuudessa, jos useammat saman haploryhmän miehet teettävät DNA-tutkimuksia, on mahdollista löytää yhteisiä esi-isiä ja pystyn ratkaisemaan arvoitusta hieman enemmän. Sitä odotellessa jatkan kirkonkirjojen tutkimista. 

Isälinjani kolmessa polvessa:
isäni korjailemassa polkupyörää 1950-luvulla,
ukkini nuorena poikana n. 1920 -luvulla ja
ukin isä hevosensa kanssa n. 1940-luvun alussa.
Valokuvaajat tuntemattomia.

Asarias ja Volmar Vihannon hauta Heinäveden Petäjäharjun
hautausmaalla. Kuva: Merja Vihanto

Lähteet:

Ahti Kurri Suomen väestön haploryhmät (klaanit) | dna-sukututkimus (kurrinsuku.net)

Family Tree DNA:n tutkimustulokset.

Sulkavan rippikirjat 1786-1828

Valokuvat sukualbumeista.