Orpopojasta isännäksi, Pekka Antinpoika Löppösen tarina

Pekka Antinpoika Löppönen syntyy vanhempiensa iltatähdeksi 17.5.1857. Äiti Anna Stiina Asikainen on jo 48 -vuotias Pekan syntyessä ja isä Antti Heikinpoika Löppönen 50 vuotta. Vanhempia sisaruksia Pekalla on viisi: Heikki s.1830, Maija Loviisa s.1842, Antti Juho s.1845, Alpi s.1849 ja Akustiina s.1852. Perhe asuu Sulkavan Ruokoniemellä, missä isä Antti on torpparina. 

Pieni Pekka jää kokonaan orvoksi 3 vuotiaana, kun äiti Anna Stiina kuolee pistoksiin (styng) 1859. Isä Antti on kuollut vuosi aiemmin koliikkivaivoihin. Todellisia kuolinsyitä voi vain arvailla. Pistokset ovat voineet olla esim. keuhkokuumeeseen tai keuhkopussintulehdukseen liittyviä rintapistoksia. Koliikki on tarkoittanut vatsavaivoja, jotka ovat voineet johtua esim. sappikivistä. Diagnooseja ei osattu tehdä, eikä lääkäreitä välttämättä ollut lähimaillakaan. Papit kirjasivat kuolinsyyn omaisten kertomien oireiden perusteella. 

Orvoksi jääneen Pekan kautta saamme käsityksen 1860-luvun sosiaalihuollosta, sillä satuin löytämään Sulkavan pitäjänkokousten pöytäkirjoista Pekan elatusta koskevan kontrahdin. 

Kontrahdin kunnan kanssa on tehnyt talonpoika Heikki Juhananpoika Hämäläinen Telalahden kylästä. Hän sanoo ottavansa Pekka Antinpoika Löpposen Ruokoniemen kylästä kasvattilapseksi. Hän vahvistaa, että hän kasvattaa isällisellä hyväntahtoisuudella Pekkaa kristillisesti Jumalan sanan tuntemiseen, opettaa hyvään käytökseen sekä ahkeruuteen ja maanviljelyksen harjoittamiseen. Pekka on saava tarpeellisen vaatetuksen sekä ravinnon. Ihan täysin pyyteetöntä ei pojan kasvattaminen kuitenkaan olisi.

Palkaksi Heikki Hämäläinen saa vuosittain 10 hopearuplaa siihen saakka, kunnes Pekka täyttää 10 vuotta ja tästä eteenpäin viisi ruplaa vuosittain siihen saakka, kun hän on 14 vuotias. Sen jälkeen Pekan tulee olla renkinä ilman palkkaa seitsemän vuoden ajan, kunnes saavuttaa yhdenkolmatta (21 v.) iän. Tänä aikana hänen tulisi tehdä sellaista työtä mihin kykenee, saaden kasvattivanhemmiltaan ainoastaan ravinnon ja vaatteet. 

Kasvattilapsen turvaksi oli sovittu, että mikäli Pekka tahtoisi päästä eroon palkattomasta rengin työstä, hän voisi vapautua siitä täytettyään 14 vuotta. Ehtona oli, että joko hän tai joku hänen puolestaan, maksaisi Heikki Hämäläiselle viisi ruplaa jokaisesta vuodesta, jonka Pekan olisi pitänyt olla palveluksessa. 

Jos taas kävisi niin, että Heikki Hämäläinen ei hoitaisi omaa vastuutaan vaan laiminlöisi sovitut velvolloisuudet, olisi Pekka vapaa lähtemään talosta ilman minkäänlaisten lunastusten maksamista.

Kontrahdin todistivat Anders Forsblom ja Adam Reponen. Lopuksi vielä Sulkavan kirkkoherra Clas Molander vahvisti, että kontrahti perustuu 26.6.1859 annettuun köyhäinhoitoasetukseen. 

Miten Pekan tarina jatkui tästä eteenpäin? Siitä, millainen lapsuusaika hänellä oli Hämäläisen talossa, ei valitettavasti ole mitään tietoa. Vaikea sanoa, millainen kasvattilapsen tilanne oli perheessä, jossa oli kaksi omaa tytärtä. Saiko kolmevuotias tarvitsemaansa rakkautta ja hellyyttä vieraassa talossa? Sitä voi vain toivoa. Joka tapauksessa viimeistään 14-vuotiaana hän joutui aloittamaan palkattoman rengin työt. Luulen, että elämä oli varsin raskasta ja ehkä yhteistyö isännän kanssa ei ollut mutkatonta, koska Pekka lähti talosta pois ennen kuin täytti 21 vuotta. Maksoiko hän itse viiden ruplan sakon viimeisestä vuodesta kontrahdin mukaan vai maksoiko sen joku muu? Ehkä maksu saatiin suoritettua Pekan veljen Alpin avustuksella, sillä Pekka lähtee 1877 rengiksi samaan paikkaan, missä Alpi jo on renkinä. Paikka on Karjulanmäellä, Korholan tilalla, missä isäntänä on Israel Nousiainen.

Pekka kiertää ajan tapaan renkinä useissa eri paikoissa ja vaihtaa tilaa vuosittain. Vuonna 1884 Pekka Antinpoika Löppönen ja Maija Liisa Hämäläinen kuulutetaan avioliittoon. Maija Liisa on 39 vuotias ja Pekka 27 vuotias. Iso ikäero ei ole poikkeuksellinen tuohon aikaan. Maija Liisa jäänyt lampuoti Matti Hämäläisen leskeksi ja kahden lapsen yksinhuoltajaksi edellisenä vuonna. 

Pekan näkökulmasta tilanne ei ole lainkaan huono. Sulkavan henkikirjojen mukaan hän isännöi Matti Hämäläisen Telataipaleen Pajamäen tilaa vuodesta 1885 ainakin vuoteen 1904 saakka. Pariskunnalle syntyy vuonna 1885 tytär Alviina. Vuoden 1904 jälkeen Pekka ja Maija Liisa katoavat henkikirjoista. Kuolintietoja en ole onnistunut varmistamaan kummallekaan, joten tietojen etsintä jatkuu edelleen. 

Pekan tarina oli mielestäni kiinnostava. Osuin pitäjänkokouksen kontrahtisopimukseen ihan sattumalta ja se kertoo paljon tuon ajan sosiaalihuollosta. Tässä tehtiin sopimus, missä myös kasvattivanhemmilla oli velvollisuuksia ja sopimus voitiin purkaa, jos niitä ei noudatettu. Ainakin lapsen perustarpeista huolehdittiin. 1860 -luku oli merkityksellistä aikaa, koska köyhäinhoito siirtyi silloin kirkolta kunnille. Tämäkin kontrahti tehtiin pitäjänkokouksessa, mutta sen vahvisti kirkkoherra. Tämä oli myös ensimmäinen tarina puolisoni suvusta. 

Valokuvat Telataipaleen kanavasta on otettu helteisenä heinäkuisena päivänä 2021. Ajelimme mökiltä Rongonsalmen kautta Lohilahden ja Telataipaleen kautta Sulkavalle ja sieltä takaisin mökille. Päivä oli kertakaikkiaan hieno ja pysähdyimme kanavalla ihailemaan maisemia ja ottamaan kuvia. Ehkä myös Pekka ja Maija Liisa ovat joskus ihailleet samoja maisemia meidän kanssamme. 

Telataipaleen kanava 2021.
Kuva: Merja Vihanto

Telataipaleen kanava 2021.
Kuva: Merja Vihanto

Pekka Löppönen isäntänä Telataipaleen Pajamäellä. 
Mikkelin läänin henkikirjat 1904.

Lähteet:

Sulkavan seurakunnan arkisto - Pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjojen liitteet 1773-1860, jakso 131; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5865201314&aineistoId=1230917123 / Viitattu 25.4.2022

Mikkelin läänin henkikirjat - M:167 Henkikirja 1904-1904, jakso 981, sivu 1015: Sulkava: Telataipale 8-11; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5225195515&aineistoId=1738719912 / Viitattu 30.4.2022

Telataipaleen kanava | Saimaa Geopark

Sattumuksia Heinäveden kirkossa

Ajelimme eilen perinteisellä pääsiäisajelulla Valamon luostarissa ja Heinävedellä. Kun lähestyy Heinäveden kirkonkylää Varkaudesta päin, näkyy korkealla mäellä oleva kirkontorni kauaksi. Nyt metsä varjostaa tornia, mutta aiemmin kirkko on varmasti ollut upea näky ja herättänyt kunnioitusta kirkkoväessä. Retken innoittamana aloin katselemaan, mitä tietoja kirkosta löytyisi. Ja löytyihän sieltä. Ensimmäinen, vähän hauskakin tarina löytyi pitäjänkokouksen pöytäkirjasta vuodelta 1861, mutta sanomalehtiuutinen vuodelta 1887 olikin aika hurja. Tässä pieni katsaus molempiin tarinoihin.

Heinäveden seurakunta sai rakentamisluvan uuteen kirkkoon 1831 keisarillisen senaatin hyväksymänä. Monien vaiheiden jälkeen kirkko lopulta valmistui 1841, mutta jo vuoteen 1861 mennessä se oli päässyt pahasti rapistumaan ja sitä korjattiin 3055 ruplan ja 73 hopeakopeekan arvosta.

Kirkon korjaukseen liittyi myös uuden kirkonkellon hankinta, mutta miten se saataisiin nostettua tapuliin? Tätä on pohdittu 31.3.1861 pitäjänkokouksessa. Rakennusmestari Jahnsson oli pyydetty tarkistamaan tilanne ja tämä ilmoitti, ettei kelloa saada paikalleen nykyisten kattotuolien kanssa. Siten päätettiin ottaa muutamia pappilan riihtä varten varattuja hirsiä ja ilmeisesti tapulin korkeutta nostettiin. Lautamies Vänttinen sai luvan palkata rakennusmiehiä 40 kopeekan päiväpalkalla. Pitäjänkokouken pöytäkirjan allekirjoittivat kirkkoväärti Johan Kotilainen, lautamiehet Johan Vänttinen ja David Koikkalainen sekä Petter Ikäheimonen.

Tässä pöytäkirjan tekstiä.

"Sitten kun tämä seurakunta oli hankkinut kirkonkellon Helsingistä, niin kysyttiin, miten tämä saadaan ylös? Allekirjoitettu oli toimittanut rakennusmestari Jahnssonin tänne tätä vasten ja kysyi seurakunnalta, jos hän heidän mielestänsä sopis tähän toimeen. Sitten kun tähän oli suostuttu, niin syynäis Jahnsson tapulin ja ilmoitti, ettei se entisellä korsvärkkien… kanssa tätä uutta kelloa, jonka tähden päätettiin, että lisätä muutamia hirsiä, joita otetaan pappilan riihtä varten kuletettuja hirsiä ja lautamies Vänttinen piti nyt alkamaan tätä työtä tekemän, ottaman timmermanneja, joille maksetaan 40 kopeekkaa päivässä. Rakennusmestari Jahnssonin ja lautamies Vänttisen palkasta päätetään sitten."

Kovin pitkää iloa uudesta kirkosta ja tapulista ei kuitenkaan ollut. Vuonna 1887, heinäkuun 3. päivä alkoi klo 5 iltapäivällä kauhea ukkosen ilma, jolloin sysimustalta taivaalta tiheään salamoi ja raskaasti putosi vettä niinkuin ammeesta kaataen. Seuraava yö oli rauhallinen, mutta taas seuraavana päivänä oli taas ukkonen ja satoi rankasti. Ilma kuitenkin selkeni ja seurakuntalaiset pääsivät jumalanpalvelukseen avaraan, korkealla mäellä sijaitsevaan kirkkoonsa. Aamuvirsi ehdittiin veisata rauhallisissa merkeissä, mutta katkismussaarnan aikana ukkonen jälleen yllätti kirkkoväen. 

"Rupesi kohta sen jälkeen salamoimaan ja ukkonen pauhaamaan kauhealla jylinällä aivan kirkon kohdalla, pamaus kuului heti salaman iskettyä ja silmänräpäyksessä lyö alas kirkontornista nuolia, luultavasti useampia, jotka keskellä ristikäytävää räjähtivät ankaralla pamahduksella yhtyen kirkkaaksi, suureksi tulipalloksi ja kiitivät ulos avonaisesta sakariston akkunasta."

Kirkkoväki oli luonnollisesti kauhistunut ja luuli viimeisen tuomion koittaneen. Salamanuoli oli pyyhkäissyt pappi Mielosen tukkaa ja tämä syöksyi alas saarnastuolista. Väki juoksi ympäri kirkkoa huutaen ja parkuen. Jotkut valittivat jalkaansa, erään otsasta vuosi verta ja useampi makasi tainnoksissa. Talollinen Kettunen heitti henkensä muutaman minuutin päästä. 

Sitten tilanne jo vähän rauhoittui, sillä onneksi väkeä oli vain vähän kirkossa. Hetken kuluttua kuitenkin kuului pihalta huuto "Kirkko palaa, kirkko on tulessa!" Kaikki ehtivät ulos ja katsoivat neuvottomina kirkon paloa. Mitään sammutuskalustoa ei ollut saatavilla. Irtain omaisuus saatiin kuitenkin pelastettua kirkosta uutta, pronssista ja kallisarvoista kynttiläkruunua lukuun ottamatta. 

Vaikka tuli ja kuumuus olivat hirvittäviä, onneksi ilma oli tyyni, joten lähellä oleva tapuli saatiin pelastettua. Kirkon menetys oli kuitenkin suuri ja tuntuva, koska kirkko oli vakuuttamaton, aivan vankka ja uudestaan rakennettu 1840. Jatkossa jumalanpalvelukset pidettäisiin paljaan taivaan alla, kunnes väliaikainen kirkko saataisiin kyhätyksi. 

Lopuksi mainittakoon, että kirkossa vammoja saaneista virkosivat kaikki muut, paitsi äsken mainittu Kettunen.

Arvellaan, että kyseessä oli pallosalama, joka tuli kynttiläkruunun kannatinta pitkin sisälle kirkkoon.

Uusi Suometar 8.7.1887

Heikki Kettusen kuolintieto 3.7.1887. 
Kuolinsyy: ukkosen lyömä

        

Heinäveden uusi kirkko.
Finna; museovirasto, rakennushistorian kuvakokoelma.

Lähteet:

Heinäveden kirkko – Wikipedia

Heinäveden seurakunnan arkisto - II Ca:3 Pitäjänkokousten pöytäkirjat 1845-1864, jakso 206; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6317108136&aineistoId=1203444958 / Viitattu 18.4.2022

Heinäveden seurakunnan arkisto - Kuolleiden ja haudattujen luettelot 1839-1888, jakso 172: 1887; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5824422395&aineistoId=1203243213 / Viitattu 18.4.2022

Uusi Suometar 8.8.1887, nro 154. 

Räätäli Asarias Winckin tarina

Asarias Winck syntyi Heinävedellä, Hasumäen kylässä heinäkuun 4. päivä 1872 suurten nälkävuosien jälkeiseen aikaan. Hänen isänsä, Kustaa Aatu Paavalinpoika Winck oli lähtöisen Sulkavalta ja oli jo aiemmin tarinansa kertoneen ruotusotilas Pietari Winckin pojanpoika. Asariaksen äiti, Miina Laurintytär Ikäheimonen, oli kotoisin Heinäveden Koivumäestä.

Asarias pääsi ripille 18-vuotiaana 29.4.1890. Myöhäinen ripillepääsy ei ollut mitenkään harvinaista. Pojat lähtivät rengiksi usein varsin nuorena ja rippikouluun mentiin silloin, kun se oli mahdollista. Asariaksen rippikoulutovereista suurin osa näyttää olleen samaa ikäluokkaa hänen kanssaan, osa jopa vanhempia.

Vuonna 1893 Asarias on Rantasalmen Rantasalossa räätälinä ja hänellä on siellä opissa Antti Serafianpoika Vihavainen. Rantasalmen kirjoissa hänet on merkitty Pietarissa oleskevaksi vuosina 1893-1897. Tarkempaa syytä Pietarissa oloon ei mainita, mutta ei ollut harvinaista, että kyseisenä aikana mentiin Suomesta harjoittamaan ammattia tai hakemaan lisäoppia Pietariin. Vuosien 1890-1899 Rantasalmen rippikirjoissa on peräti 28 sivua Pietarissa olevia henkilöitä. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että Asarias on lähtiessään 7.10.1893 lainannut papilta kirjan "Sielunhoitoa warten Keisarikunnassa" ja palauttanut sen takaisin 13.2.1897, 

Palattuaan Suomeen Asarias saa muuttokirjan 19.1.1897 ja muuttaa Hollolaan. Hän on Hollolassa vuoden verran, palaa takaisin Heinävedelle 1898 ja sieltä vielä kerran Hollolaan Lahden kauppalaan. Hän asui kauppias Nordgrenin talossa n:o 32. 

Elokuun 10. päivänä 1902 Asarias vihitään maalari Karl Eberhard Lindin tyttären, Eva Marian kanssa. Lindin perhe on asunut aiemmin Hollolassa, mutta muuttaneet myöhemmin Porvooseen. Lienevätkö nuoret kuitenkin ehtineet tavata Hollolassa, siitä minulla ei ole tarkempaa tietoa. Joka tapauksessa muuttaneiden luettelon mukaan neito Eva Maria Lind on muuttanut Porvoosta Hollolaan 4.7.1902.

Asarias perustaa oman räätälinliikkeen Lahteen ja liike näyttää alkuun menestyvän hyvin. Paikallislehdessä on runsaasti ilmoituksia ja mainoksia. Perhe kasvaa Elsi Marialla v. 1903, Yrjö Rudolfilla v. 1904, Ellen Mariella v. 1905, Åke Valfridilla v. 1907, Valtter Ossianilla v. 1908 ja Bror Torstenilla v. 1910. 

Lahden Lehti 28.3.1903

Lahden Lehti 8.8.1903

Lahden Lehti 22.10.1904

Vuonna 1905 liikkeen kannattavuus laskee ja se haetaan konkurssiin. Velkojain kokouksista julkaistaan tietoja Suomalaisessa Virallisessa Lehdessä. Perhe muuttaa Kangasalaan 1910 ja samana vuonna Asarias ilmoittaa muuttavansa sukunimensä Vihannoksi. Perhe täydentyy Kangasalassa vielä Volmar Hakonilla v. 1913. Takaisin Heinävedelle perhe muuttaa elokuussa 1919. 

Kuvassa Asarias, Volmar ja Asariaksen äiti Miina Ikäheimonen.
Kuva otettu 1920-luvun alkupuolella Heinävedellä.

Ehkä Asarias teki vielä räätälintöitä Heinävedelläkin, mutta hän etsi myös muita töitä ja hänet valittiinkin 1923 Heinäveden seurakunnan suntioksi. Tätä työtä hän teki vuoteen 1942 saakka, kunnes jäi eläkkeelle.

Savon Sanomat 26.4.1923

Heinäveden historia kertoo seuraavaa. "Suntioksi otettiin vuonna 1923 räätälimestari Asarias Vihanto, joka sai toimen hoitaakseen 1800 markan vuosipalkalla. Kun hän vuonna 1942 anoi seurakunnalta eläkettä vedoten kohta olleensa 20 vuotta seurakunnan palveluksessa, siihen ei suostuttu, mutta sen sijaan suostuttiin maksamaan hänelle kertakaikkisena korvauksena 300 markkaa hänen 70 -vuotispäivänään. " Tilastokeskuksen rahanarvonmuuntimen mukaan vuonna 1923 ansaittu 300 markkaa on vuoden 2021 rahassa 107,52 euroa. 

Ehkä viimeisimpiä kuvia Asariaksesta hevosensa kanssa.
Ajankohta 1940-luvun alkupuolelta.

Asarias Kustaanpoika kuoli 6.9.1943 ja hänet on haudattu Heinäveden Petäjäharjun hautausmaalle.

Asariaksen ja hänen lastensa Valtterin, Elsin ja Volmarin
haudat Heinävedellä.

Lähteet:

Martikainen H. 1989. Heinäveden historia II

Lehtileikkeet Kansallisarkiston digitaalinen aineisto Haku - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Suomen sukuhistoriallinen yhdistys: Heinäveden, Rantasalmen ja Hollolan kirkonkirjat.

Miten pitkälle olet päässyt?

Nyt on sukututkimusneuvojakoulutus taputeltu ja todistus plakkarissa, joten ajattelin kirjoittaa vähän sukututkimusharrastuksen sisällöstä. Oikeastaan minun piti kirjoittaa seuraavaksi lammaspaimen Sipi Matinpojasta, mutta Sipin vanhemmat osoittautuivat sen verran mutkikkaaksi selvitettäväksi, että asia vaatii lisätutkimista. Joten saatte odotella Sipin tarinaa vielä hetken.

Kun kertoo jollekin harrastavansa sukututkimusta, niin ensimmäinen kysymys yleensä on, miten pitkälle olet päässyt. Tässä kohtaa sukututkija huokaa syvään, vaikka ymmärtääkin kysymyksen. Huokaus johtuu siitä, että tähän kysymykseen ei ole yksinkertaista vastausta. Usein kysynkin: ”Niin, missä mielessä pitkälle?”

Jokaisella meillä on kaksi vanhempaa ja neljä isovanhempaa. Tähän asti laskutoimitus on helppo. Mutta mennäänpä eteenpäin. Kolmannessa sukupolvessa esivanhempia on jo 8 ja neljännessä 16. Sen jälkeen 32 ja sitten 64 ja seitsemännessä sukupolvessa jo 128. Laskutoimitusta voi jatkaa loputtomiin. Jos jatketaan sitä 18:een sukupolveen, niin esivanhempia on jo yli 260 000. Silloin ollaan 1500-luvulla. Suomen väkiluku oli noin 250 000–300 000 henkilöä.

Hups, miten tämä nyt sitten on mahdollista? Olivatko kaikki 1500-luvulla eläneet suomalaiset esivanhempiani? Ihan näin yksinkertainen asia ei ole. Kaikilla 1500 -luvulla eläneillä ei edes ole jälkeläisiä, koska sairaudet, nälkä ja sodat tappoivat ihmisiä ennen kuin he ehtivät lisääntymään. Tässä kohtaa sukututkimuksessa törmätään käsitteeseen esipolvikato. Tämä tulee vastaan jokaisella tutkijalla, ennemmin tai myöhemmin. Nuo äskeisen kertolaskun tuloksena syntyneet luvut eivät tarkoitakaan sitä, että KAIKKI olisivat eri henkilöitä. Ei, vaan usein jo siellä viidennessä tai viimeistään kuudennessa sukupolvessa törmätään siihen, että samoja esivanhempia onkin useammassa sukuhaarassa. Tämä selittyy puolestaan sillä, Suomessa on ollut varsin paljon sukulaisten välisiä avioliittoja. Tuskin kovin läheisiä sukulaisia, mutta kuitenkin. Välttämättä kaikki eivät edes tienneet olevansa sukulaisia. Joten, kun riittävän kauas tutkitaan sukuja, löytyy meille suomalaisille lähes poikkeuksetta jostain yhteinen esivanhempi. Ainakin meille itäsuomalaista alkuperää oleville.

Joka tapauksessa vastaus kysymykseen, miten pitkälle olet päässyt, on oikeastaan relevantti vain silloin, jos tutkitaan ainoastaan yhtä sukuhaaraa. Harva kuitenkaan tekee näin. Joskus yhden sukuhaaran kohdalla tulee vastaan ylitsepääsemätön este. Esimerkiksi kirkonkirjat ovat voineet tuhoutua tärkeiltä osin tai lähes kokonaan, kuten Lemillä. Tästä syystä en pysty, ainakaan tällä hetkellä, saamaan mitään tietoa mummoni isoäidin, Eeva Ahosen syntymästä ja hänen perheestään. Tutkimus suoran äitilinjan osalta on pysähtynyt tällä kohtaa vuoteen 1832, joka on mainittu Eevan syntymävuodeksi. Suoran isälinjani tutkiminen päättyy vuoteen 1760, joka mainitaan ruotusotilas Pietari Winckin syntymävuodeksi Sulkavan rippikirjoissa. Syntymäpaikaksi on ilmoitettu Venäjä, joten ainakaan tällä hetkellä taitoni eivät riitä selvittämään tarkemmin hänen alkuperäänsä. Vastaavia esimerkkejä löytyy muistakin sukuhaaroista. Tällainen este ei kuitenkaan estä sukututkimuksen tekemistä. Näissä tapauksissa hypätään serkkujen, pikkuserkkujen tai puolisoiden sukuhaaroihin, joten tutkittavaa kyllä riittää.

Jos siis olisin tehnyt tutkimusta ainoastaan suorista äiti- ja isälinjoista, tuloksia olisi todella vähän. Sukua kuitenkin tutkitaan enemminkin horisontaalisesti kuin vertikaalisesti, jolloin laajuus on ehkä parempi sana kuvaamaan tutkimusta kuin pituus. Sukututkimusohjelma Sukujutut, joka on pääasiallinen työkaluni, kertoo, että minulla on siellä vain noin 4000 profiilia. Se on vielä varsin vähän. Tiedän, että joillakin on kymmeniä tuhansia profiileja, jopa satoja tuhansia. Ohjelmaan niitä kyllä mahtuu. Joten työsarkaa riittää loputtomiin.

Minun tapani tehdä tutkimusta on pysähtyä kuuntelemaan ihmisten tarinoita ja tämä on aika hidas tapa edetä. Aikaa tähän harrastukseen on liian vähän, kun siitä ajasta kilpailee moni muukin tekijä. Tämän vuoksi sukututkimus usein mielletäänkin eläkeläisten harrastukseksi ja ymmärrän oikein hyvin miksi.

Halusin tällä blogikirjoituksella kertoa, että yksinkertaiselta tuntuvaan kysymykseen, ”Miten pitkälle olet päässyt?”, ei ole yksinkertaista vastausta, vaikka ymmärrän kyllä oikein hyvin, miksi näin kysytään. Omiin tutkimuksiini sopisi paremmin kysymys: ”Millaisia tarinoita olet löytänyt?”  Pelkän äiti- tai isälinjan seuraaminen ei siis ole se minun ”juttuni”, vaan sukututkimuksen tarinallisuus, ihmisten elämä arjen keskellä ja heidän kohtalonsa. Kaikki tuhannet esivanhemmat ovat yhtä arvokkaita ja jokaisen tarina on kiinnostava.

Kuvissa erilaisia tapoja esittää esivanhempien tietoja. Kuvat saa skaalattua mobiilissa suuremmiksi.

Ukkini isän, Asarias Winckin esipolvet ja lapset.

Ruotusotilas Pietari Winckin puolisot ja lapset.

Ainan ihmeellinen matka Kiovaan

”Matkaliput ja henkilöllisyystodistukset”. Aina hätkähti, kun konduktööri ilmaantui vaunuun ja pyysi lippuja nähtäväksi. Tätä hän oli pelännyt koko matkan, mutta oli päässyt Pietariin saakka ennen kun niitä kysytiin nyt ensimmäisen kerran. Hän oli matkustanut kaksi päivää yhtäjaksoisesti Kiovasta ensin Moskovaan ja sieltä Pietariin. Kotiin oli enää muutaman tunnin matka, eikä mikään saanut nyt mennä pieleen. Hän oli väsynyt, nälkäinen ja jännittynyt kotiväen tapaamisesta, joita ei ollut nähnyt neljään vuoteen. Aina etsi laukustaan kaksi kallisarvoista paperia, junalipun Suomeen ja todistuksen, joka kertoi hänen olevan rintamalta palaava sairaanhoitaja. Häntä oli neuvottu pysymään rauhallisena, katsomaan silmiin ja vastaamaan kysymyksiin niin hyvällä venäjällä kuin suinkin osasi. Ja osasihan hän. Hän oli ollut viimeiset neljä vuotta Kiovassa venäjää puhuvassa perheessä kotiapulaisena, joten kyllä hän osasi kieltä oikein hyvin.

Konduktööri otti Ainan paperit ja tutki niitä hetken. ”Kovin olet nuoren näköinen sairaanhoitajaksi” hän totesi. Mutta ennen kuin Aina ehti vastata mitään, junan pilli vihelsi ja juna nytkähti liikkeelle. Konduktööri ojensi paperit takaisin ja riensi eteenpäin. Kädet täristen Aina laittoi paperit takaisin laukkuunsa.

Olen kirjoittanut mummostani Ainasta jo kirjoituksessa ”Rakkaustarina ilman onnellista loppua”, josta voit lukea Ainan ja Uunon tarinan. Minun oli tarkoitus kertoa Ainasta myöhemmässä vaiheessa, mutta nyt tuntuu olevan tähän oikea hetki. Alkuperäinen tarkoitukseni on ollut yrittää etsiä enemmän dokumentteja tarinan tueksi, mutta valitettavasti niitä ei ole kovinkaan paljon saatavissa. Tämä tarina perustuu siihen, mitä mummoni on minulle kertonut ja mitä näistä kertomuksista muistan. Voitte uskoa, miten minua harmittaa, että en ymmärtänyt aikanaan kirjoittaa asioita ylös. Nyt nämä tapahtumat ovat muistini varassa, mutta toivon, että edes nämä jäävät jälkipolville muistoksi rakkaasta Aina-mummosta ja hänen uskomattomista seikkailuistaan.

Aina Juhanantytär Ojala syntyi marraskuussa 1902 Lappeen pitäjässä, Simolan Kälvelän kylässä. Isä oli työmies Juhana Antinpoika Ojala ja äiti Lemin pitäjästä kotoisin oleva Rekina Joonaantytär Ahonen. Elettiin Suomen suuriruhtinaskunnassa ja valtakuntaa hallitsi tsaari Nikolai II.

Ojalan perhe asui pienessä mökissä Ruokosen järven rannalla. Joitakin vuosia sitten ajelimme seudulla ja yritin etsiä mökin paikkaa, mutta eihän sitä enää löytynyt. Minua kuitenkin viehätti järven rantaan menevä hiekkatie ja mielessäni näin pienen tytön juoksentelevan paljasjaloin tietä pitkin. Vähän matkan päässä hiekkatien varressa oli aution näköinen huvila. Mummoni kertomus venäläisestä perheestä, joka vietti kesiään Kälvelässä, nousi mieleeni. Ehkä tämä oli juuri se huvila, jossa mummo oli nuorena tyttönä lapsenpiikana. 1900-luvun alussa on käsittääkseni ollut tavallista, että venäläinen herrasväki vietti kesiään Suomen puolella. Myös Kälvelän kylä sai joka vuosi kesävieraita. Perheen molemmat vanhemmat olivat kiovalaisia lääkäreitä ja Aina pestattiin hoitamaan perheen kahta lasta. 

En tiedä, oliko Aina useampana kesänä lastenhoitajana, mutta ainakin kesällä 1914 hän oli. Aina oli silloin 12 -vuotias. Perhe piti Ainasta ja lapset olivat kiintyneet häneen. Kesän kääntyessä loppupuolelle perheen vanhemmat ehdottivat, että Aina lähtisi heidän mukaansa talveksi Kiovaan. He tulisivat seuraavaksi kesäksi jälleen Suomeen ja Kälvelään. Aina suostui ja sai myös vanhemmiltaan luvan lähteä. Kuinka väärässä he olivatkaan.

Ensimmäinen maailmansota oli syttynyt jo heinäkuussa 1914, mutta ilmeisesti se ei vielä silloin koskettanut Suomea ja Venäjää. Mummon kertoman mukaan sota syttyi hänen ollessaan Kiovassa, mutta ilmeisesti se saavutti Kiovan vasta talven aikana. Sodan aikana ei ollut mahdollista lähteä Suomeen, joten Aina jäi jumiin vieraaseen maahan.

Mummo kyllä kertoi jotain ajastaan Kiovassa, mutta harmillisesti olen unohtanut paljon asioita. Se on ainoastaan jäänyt mieleeni, että perhe piilotti juutalaisia. Juutalaisten vainoaminen ei siis liity pelkästään toiseen maailmansotaan, vaan heitä on vainottu jo paljon aiemmin. Juutalaisia piilotettiin talon kellarissa, jonka suuluukku oli peitetty matolla ja pöytä laitettu sen päälle. Olen iloinen, että mummoni oli perheessä, joka auttoi juutalaisia parhaansa mukaan.

1900-luvun alun Ukrainan juutalaisten kohtalo lienee useimmille tuttu Viulunsoittaja katolla -musikaalista. Se sijoittuu pieneen, ukrainalaiseen Anatevkan kylään. Kylän juutalaisyhteisö hajotetaan ja myös maitomies Tevjen perhe joutuu pakenemaan. Olin varsin hämmästynyt, kun hoksasin, että musikaalin tapahtumat sijoittuvat kuta kuinkin siihen aikaan, kun mummoni oli lähellä sen kuvitteellisia tapahtumapaikkoja.

Ainan elämän neljä vuotta kului Kiovassa ja lopulta sota loppui. Elettiin vuotta 1918 ja Aina oli silloin 16-vuotias. Suomi oli itsenäistynyt, eikä rajojen ylittäminen ollut enää yksinkertaista. Perhe ei enää lähtenyt Suomeen, mutta Aina piti jotenkin saada palautetuksi kotiinsa. En tiedä miten asia teknisesti tehtiin, mutta lääkäriperheen avustuksella Ainalle laadittiin henkilöllisyyspaperit, joissa hänen sanottiin olevan sairaanhoitaja. Näin hän voisi kysyttäessä sanoa olevansa rintamalta palaava hoitaja, joka oli menossa kotiinsa. On vaikea kuvitella, millaisia seikkailuja Aina koki palatessaan yksin kotiin väärennettyjen papereiden turvin. Matka kuitenkin onnistui ja Aina pääsi Suomeen.

Venäjän kieli säilyi mummon mielessä läpi koko hänen elämänsä. Vielä 1980-luvulla hän kävi venäjän kielen keskustelupiirissä Varkauden kansalaisopistolla.

Tämä tarina Ainan ihmeellisestä seikkailusta Kiovaan ensimmäisen maailmansodan myllerryksessä halusi tulla kirjoitetuksi juuri tänään, 26.2.2022, kun ukrainalaiset jälleen kerran joutuvat aseellisesti puolustamaan omaa maataan ja taistelut Kiovassa kiihtyvät.

Simolan asema, josta todenäköisesti Ainan seikkailu Kiovaan
alkoi 1914 ja johon hän saapui 1918.
Kuva: Finna, Etelä-Karjalan museo, tuntematon kuvaaja.

Mummosta ei ole säilynyt nuoruudenkuvia. Tämä on
yksi varhaisimmista, ehkä 1940-luvulta.
Kuvaaja tuntematon.

Ystävänpäivätervehdys kamarineito Amalia Augusta Charlotta Grenmanilta

Amalia heilautti hameensa helmaa ja kiirehti askeliaan Håkansbölen kartanoon johtavalla tiellä. Hänellä alkoi jo kiire. Armollinen rouva tarvitsi apua valmistautuessaan päivälliselle ja kamarineidon oli silloin parasta olla paikalla. Kreivitär Munsterhjelm oli käskenyt istuttaa tammipuiden taimet reunustamaan hiekkatietä, jota pitkin Amalia nyt kiirehti kartanoon. Tammien latvat heilahtelivat juuri ja juuri Amalian pään kohdalla. Amalian mielessä häivähti ajatus, miltähän kuja näyttäisi sitten, kun tammet olisivat täysikasvuisia. Vielä enemmän hänen sisällään läikähti tunne, jota hän ei ollut vielä ennen tuntenut. Se oli outoa hyrinää, joka mukavasti pyörähteli vatsassa ja rinnan alla. Tunteen takana oli syksyllä kartanoon tullut uusi pehtoori, Myrskylästä kotoisin oleva nuori herra, Carl Lind. Amalia ei olisi saanut lähteä yksin nuoren herran seuraan ilman esiliinaa, mutta hän oli livahtanut salaa ulos kyökin ovesta. Ovella vastaan tulleelle uteliaalle piialle hän oli selittänyt menevänsä katsomaan, joko valkovuokot kukkisivat.

He olivat tavanneet metsän reunassa, suurten kuusten varjossa, piilossa katseilta. Mutta nyt Amalian piti jo juosta kartanoon.

Moni ehkä toivoo sukututkimuksen alkuvaiheissa, että löytäisi kartanonherroja, aatelisia, pappissukuja tai edes joitakin parempaan säätyyn kuuluneita. Joku on kuulemma joskus lopettanutkin harrastuksen, kun eteen on tullut loisia, äpärälapsia ja viinanpoltosta sakotettuja torppareita. Itselläkin taisi olla salaisena haaveena, että löytäisin salaperäisen, rikkaan sukulaisen, kuten Rauha S. Virtasen Seljan tyttöjen Margarita. Pieni toivonkipinä liittyi suvussa kulkeneeseen suulliseen tietoon, että yksi esi-isämme olisi 1500-luvulla elänyt Savonlinnan käskynhaltija Kustaa Fincke. Näin ei kuitenkaan ole. Yhdestäkään sukuhaarasta ei löydy mitään viitteitä siihen, että jäljet johtaisivat Finckejen suuntaan. Erehdys lienee lähtenyt jo aiemmin kirjoittamastani sulkavalaisesta ruotusotilaasta Pietari Winckistä. Fincke ja Winck ovat jossain vaiheessa menneet joltain tutkijalta sekaisin. Siihen on tyytyminen, ettei herrasväkeä riitä Suomessa jokaiseen sukuun.

Pienen kosketuksen säätyläisten elämään saan kuitenkin ukkini isoisän äidin, Amalia Augusta Charlotta Grenmanin kautta. Amalia oli kamarineitona Håkansbölen (Hakunila) kartanossa 1840-1850 -luvuilla. Tämän lähemmäksi kartanoromantiikkaa tuskin pääsen, ainakaan suoraan takenevissa sukupolvissa. Kamarineito kuulostaa hienolta, mutta todennäköisesti kamarineidon asema ei ole ollut kovinkaan erilainen kuin muidenkaan sisäpiikojen. Ehkä hänellä oli enemmän kreivittären tai hänen tyttäriensä palvelemista, ei niinkään siivousta tai keittiötöitä. Tässä Amalian tarina.

Håkansbölen päärakennus 1800-luvulla.
Oikealla tammien reunustama kuja, jota pitkin Amaliakin
lienee kulkenut monet kerrat.
Kuva: Finna; Vantaan kaupunginmuseo.

Håkansbölen tammikuja on istutettu juuri silloin, kun Amalia on ollut kartanossa kamarineitona. Hän on kävellyt tätä tietä pitkin ja haaveillut kartanon uudesta pehtoorista, Carl Lindistä. Tunteet olivat molemminpuolisia, sillä tilanhoitaja Carl ja kamarineito Amalia vihittiin kesäkuun 6. päivä 1852. Nuori rakkaus ei ollut jaksanut odottaa vihkimistä, sillä ensimmäinen lapsi, Lovisa Charlotta syntyi jo marraskuussa 1852.  Aluksi nuori perhe asettui todennäköisesti asumaan uuteen pehtorin taloon. Pariskunnalle syntyi vielä kaksi lasta Helsingissä, Augusta vuonna 1855 ja Karl Alfred Knut vuonna 1861. Tämän jälkeen perhe muutti Myrskylään, Carlin synnyinseuduille 1862. He asettuivat Myrskylän Stor Paloisiin, missä Carl jatkoi tilanhoitajan töitä. Carl ja Amalia saivat vielä pojan v. 1863, Karl Eberhardin, josta tuli myöhemmin isoisäni isoisä.

Carlin ja Amalian vihkitieto Helsingin pitäjän seurakunnan
vihittyjen luettelosta 1852 (SSHY:n julkiset sivut).

Håkansbölen kartanon pehtorin talo. Ehkä juuri tässä 
talossa Amalia ja Carl aloittivat yhteisen elämänsä.
Kuva: Finna; Vantaan kaupunginmuseo.

Kovin kauan Carlin ja Amalian onni ei kuitenkaan kestänyt. Carl kuoli vain 39-vuotiaana 11.3.1864 aivotulehdukseen. Amalia jäi leskeksi ja neljän lapsen yksinhuoltajaksi 36-vuotiaana. Lapsista nuorin, Karl Eberhard oli vasta puolen vuoden ikäinen. Amalia ei voinut jäädä asumaan tilanhoitajalle tarkoitettuun asuntoon lastensa kanssa, vaan heidät löytää myöhemmin Myrskylän rippikirjoista itsellisten joukosta.

Muutakin surua mahtui Amalian elämään. Augusta tytär perheineen asui myös Myrskylässä kuten Amaliakin, joten oletettavasti he pitivät jokseenkin tiivistä yhteyttä toisiinsa. Taudit eivät säästäneet tätäkään perhettä, vaan Augustan poika, Frans Vilhelmi, kuoli elokuussa1882 vain 4-vuotiaana vatsakramppeihin. Augusta itse sairastui lavantautiin keväällä 1884 ja kuoli siihen toukokuussa. Pieni Hilma Alina oli silloin vain neljän kuukauden ikäinen. Hilma Alina eli vain kaksi kuukautta äidin kuoleman jälkeen. Kuolinsyyksi on merkitty ensin kurkkumätä, joka on myöhemmin vaihdettu tulirokoksi. 

On vaikea ajatella, mitä Amalian mielessä liikkui, kun hän saattoi hautaan ensin puolisonsa  ja sen jälkeen tyttärensä ja tämän lapset. Toki kuolema oli tähän aikaan paljon enemmän läsnä ihmisten elämässä kuin nyt, mutta varmasti rakkaita on surtu silloinkin.

Amalia ei koskaan enää avioitunut uudestaan. Hän muutti tyttärensä Lovisan luokse Hollolaan, joskin viralliseksi kotipaikaksi jäi edelleen Myrskylä. Amalia kuoli sydänvaivoihin 70-vuotiaana 21.10.1898 Hollolan Lahden kauppalassa, mutta hänet haudattiin Myrskylään, kotiseudun multaan.

Kun alkaa selvittämään jonkun henkilön tarinaa, vastaan tulee monia muitakin, jotka haluavat saada äänensä kuuluviin. Mitä kertoo Amalian tytär Lovisa Charlotta, joka avioitui maalarimestari Matti Heinosen kanssa? Entä mikä tarina on Augustan tyttärellä Hannalla, joka meni naimisiin 21 -vuotiaana itseään 38 vuotta vanhemman rusthollari Kustaa Greijulan kanssa?  Nämä tarinat kuulette myöhemmin.

Håkansbölen kartanon tammikuja. Todennäköisesti
juuri tätä kujaa pitkin Amalia on kulkenut kartanoon ja miettinyt,
miltä puut näyttäisivät täysikasvuisina.
Kuva: Pekka J. Heiskanen, Finna, Vantaan kaupunginmuseo 

Lähteet: 

SSHY (julkiset sivut), Helsingin pitäjän seurakunnan vihityt 1852.

Kansallisarkiston rippikirjat, syntyneiden luettelot, kuolleet ja haudatut: Orimattila, Myrskylä, Helsingin pitäjä ja Hollola/Lahti.

Finna: Vantaan kaupunginmuseon Finna-palvelussa julkaistuja kuvia voi käyttää vapaasti. Kuvan käyttäjällä on vastuu mm. tekijänoikeuksista ja yksityisyyden suojan kunnioittamisessa. Esimerkiksi henkilökuvien käyttö markkinoinnissa ja/tai mainonnassa on kiellettu ilman kuvassa olevan henkilön suostumista. Kuvan yhteydessä on mainittava Vantaan kaupunginmuseo ja kuvaaja (jos tiedossa).

Sivistys Vantaa: Kartanon historia (sivistysvantaa.fi)

Piiskoomänty

Oletko koskaan pohtinut, mistä tulee sanonta: Rikas maksaa rahastaan, köyhä selkänahastaan? Tuttu sanonta, jolle löytyy ihan looginen selitys. Joskaan ei kovin miellyttävä.

Kun kiertelimme reilu viikko sitten autolla ympäri Kuortaneenjärveä, johdatti kurssikaverini Anne minut katsomaan Salmen kylän piiskoomäntyä. Piiskoomänty on vanha raipparangaistusten toimeenpanopaikka. Vanha käräjätupa, missä pidettiin kihlakunnan käräjiä, on edelleen piiskoomännyn vieressä. Yleensä raippatuomio annettiin välittömästi käräjillä tapahtuneen tuomioluvun jälkeen "Jumalan ja Ruotsin lain mukaan". Miehet saivat 40 ja naiset 30 raipaniskua. 

Piiskoomänty seisoo surullisena tien vieressä ja kertoo omanlaistansa tarinaa Suomen historiasta. Kovin paljon ei tarvitse käyttää mielikuvitustaan, että voi kuulla kaiken sen itkun ja valituksen, mitä tämä mänty on aikojen saatossa nähnyt. Jos luet tätä mobiililaitteella, voit halutessasi suurentaa sinisellä taustalla olevaa raipparangaistuksen yksityiskohtaisempaa kuvausta. Se on sen verran karu, että en kirjoita sitä tähän suoraan.

Kuortaneen piiskoomänty Salmen kylällä,
taustalla käräjätupa. 
Kuva: Merja Vihanto

Piiskoomännyn tarina opastaulussa.
Kuva: Merja Vihanto

Raipparangaistukset olivat julkisia, joten piiskuupuutkin, jotka yleensä olivat mäntyjä, olivat julkisilla paikoilla. Näitä on ollut kaikissa kunnissa. Rautalammen piiskauspetäjä on entisen kunnantalon takapihalla, Ruokolahdella kirkon lähettyvillä. Kuortaneella ja Joutsenossa piiskauspuu löytyy tien varrelta. Pielaveden piiskauspetäjässä on kolmen metrin korkeudella rautarengas, johon rangaistava sidottiin. Suomessa toteutettiin raipparangaistuksia 1600 - 1800 -luvulla. Tiettävästi viimeinen raipparangaistus toteutettiin Lappeenrannassa 1887 karjavarkaudesta. Suomessa raipparangaistus poistettiin käytöstä vuoden 1889 rikoslain tultua voimaan. 

Miten tämä piiskaaminen sitten liittyi Suomessa rikkaisiin ja köyhiin? Rikkaat pystyivät maksamaan saamansa sakkorangaistukset rahalla, mutta köyhillä ei siihen ollut varaa. Sakkorangaistuksen vaihtoehtona toteutettiin sitten raipparangaistus, jolloin köyhä pääsi kirjaimellisesti selkänahastaan. Usein myös hengestään. 

Salmen kylän Piiskoomännyn juurelta lähtivät myös Kuortaneen miehet Vapaussotaan 1918. Tästä merkkinä on kivi, johon on kiinnitetty muistolaatta. Laatassa lukee:  "Tältä paikalta lähtivät Kuortaneen miehet Vapaussotaan 27.1.1918. Verkkaan vapauden oras itää, vuosisadan roudan sulaa pitää, hurmeen lämmöstä kyynelten. Muistomerkin pystyttivät v. 1996 kuortanelaiset."

Vapaussotaan lähteneiden muistomerkki.
Kuva: Merja Vihanto

Lähteet: 

Maaseudun Tulevaisuus 12.12.2020: Tiesitkö näistä entisajan rankaisuhistorian jäänteistä? Aarre: Suomessa monilla paikkakunnilla on niin sanottuja piiskuupetäjiä - Metsä - Maaseudun Tulevaisuus

Kuortaneen kunnan sivut: Piiskoomänty | Kuortane