Miten pitkälle olet päässyt?

Nyt on sukututkimusneuvojakoulutus taputeltu ja todistus plakkarissa, joten ajattelin kirjoittaa vähän sukututkimusharrastuksen sisällöstä. Oikeastaan minun piti kirjoittaa seuraavaksi lammaspaimen Sipi Matinpojasta, mutta Sipin vanhemmat osoittautuivat sen verran mutkikkaaksi selvitettäväksi, että asia vaatii lisätutkimista. Joten saatte odotella Sipin tarinaa vielä hetken.

Kun kertoo jollekin harrastavansa sukututkimusta, niin ensimmäinen kysymys yleensä on, miten pitkälle olet päässyt. Tässä kohtaa sukututkija huokaa syvään, vaikka ymmärtääkin kysymyksen. Huokaus johtuu siitä, että tähän kysymykseen ei ole yksinkertaista vastausta. Usein kysynkin: ”Niin, missä mielessä pitkälle?”

Jokaisella meillä on kaksi vanhempaa ja neljä isovanhempaa. Tähän asti laskutoimitus on helppo. Mutta mennäänpä eteenpäin. Kolmannessa sukupolvessa esivanhempia on jo 8 ja neljännessä 16. Sen jälkeen 32 ja sitten 64 ja seitsemännessä sukupolvessa jo 128. Laskutoimitusta voi jatkaa loputtomiin. Jos jatketaan sitä 18:een sukupolveen, niin esivanhempia on jo yli 260 000. Silloin ollaan 1500-luvulla. Suomen väkiluku oli noin 250 000–300 000 henkilöä.

Hups, miten tämä nyt sitten on mahdollista? Olivatko kaikki 1500-luvulla eläneet suomalaiset esivanhempiani? Ihan näin yksinkertainen asia ei ole. Kaikilla 1500 -luvulla eläneillä ei edes ole jälkeläisiä, koska sairaudet, nälkä ja sodat tappoivat ihmisiä ennen kuin he ehtivät lisääntymään. Tässä kohtaa sukututkimuksessa törmätään käsitteeseen esipolvikato. Tämä tulee vastaan jokaisella tutkijalla, ennemmin tai myöhemmin. Nuo äskeisen kertolaskun tuloksena syntyneet luvut eivät tarkoitakaan sitä, että KAIKKI olisivat eri henkilöitä. Ei, vaan usein jo siellä viidennessä tai viimeistään kuudennessa sukupolvessa törmätään siihen, että samoja esivanhempia onkin useammassa sukuhaarassa. Tämä selittyy puolestaan sillä, Suomessa on ollut varsin paljon sukulaisten välisiä avioliittoja. Tuskin kovin läheisiä sukulaisia, mutta kuitenkin. Välttämättä kaikki eivät edes tienneet olevansa sukulaisia. Joten, kun riittävän kauas tutkitaan sukuja, löytyy meille suomalaisille lähes poikkeuksetta jostain yhteinen esivanhempi. Ainakin meille itäsuomalaista alkuperää oleville.

Joka tapauksessa vastaus kysymykseen, miten pitkälle olet päässyt, on oikeastaan relevantti vain silloin, jos tutkitaan ainoastaan yhtä sukuhaaraa. Harva kuitenkaan tekee näin. Joskus yhden sukuhaaran kohdalla tulee vastaan ylitsepääsemätön este. Esimerkiksi kirkonkirjat ovat voineet tuhoutua tärkeiltä osin tai lähes kokonaan, kuten Lemillä. Tästä syystä en pysty, ainakaan tällä hetkellä, saamaan mitään tietoa mummoni isoäidin, Eeva Ahosen syntymästä ja hänen perheestään. Tutkimus suoran äitilinjan osalta on pysähtynyt tällä kohtaa vuoteen 1832, joka on mainittu Eevan syntymävuodeksi. Suoran isälinjani tutkiminen päättyy vuoteen 1760, joka mainitaan ruotusotilas Pietari Winckin syntymävuodeksi Sulkavan rippikirjoissa. Syntymäpaikaksi on ilmoitettu Venäjä, joten ainakaan tällä hetkellä taitoni eivät riitä selvittämään tarkemmin hänen alkuperäänsä. Vastaavia esimerkkejä löytyy muistakin sukuhaaroista. Tällainen este ei kuitenkaan estä sukututkimuksen tekemistä. Näissä tapauksissa hypätään serkkujen, pikkuserkkujen tai puolisoiden sukuhaaroihin, joten tutkittavaa kyllä riittää.

Jos siis olisin tehnyt tutkimusta ainoastaan suorista äiti- ja isälinjoista, tuloksia olisi todella vähän. Sukua kuitenkin tutkitaan enemminkin horisontaalisesti kuin vertikaalisesti, jolloin laajuus on ehkä parempi sana kuvaamaan tutkimusta kuin pituus. Sukututkimusohjelma Sukujutut, joka on pääasiallinen työkaluni, kertoo, että minulla on siellä vain noin 4000 profiilia. Se on vielä varsin vähän. Tiedän, että joillakin on kymmeniä tuhansia profiileja, jopa satoja tuhansia. Ohjelmaan niitä kyllä mahtuu. Joten työsarkaa riittää loputtomiin.

Minun tapani tehdä tutkimusta on pysähtyä kuuntelemaan ihmisten tarinoita ja tämä on aika hidas tapa edetä. Aikaa tähän harrastukseen on liian vähän, kun siitä ajasta kilpailee moni muukin tekijä. Tämän vuoksi sukututkimus usein mielletäänkin eläkeläisten harrastukseksi ja ymmärrän oikein hyvin miksi.

Halusin tällä blogikirjoituksella kertoa, että yksinkertaiselta tuntuvaan kysymykseen, ”Miten pitkälle olet päässyt?”, ei ole yksinkertaista vastausta, vaikka ymmärrän kyllä oikein hyvin, miksi näin kysytään. Omiin tutkimuksiini sopisi paremmin kysymys: ”Millaisia tarinoita olet löytänyt?”  Pelkän äiti- tai isälinjan seuraaminen ei siis ole se minun ”juttuni”, vaan sukututkimuksen tarinallisuus, ihmisten elämä arjen keskellä ja heidän kohtalonsa. Kaikki tuhannet esivanhemmat ovat yhtä arvokkaita ja jokaisen tarina on kiinnostava.

Kuvissa erilaisia tapoja esittää esivanhempien tietoja. Kuvat saa skaalattua mobiilissa suuremmiksi.

Ukkini isän, Asarias Winckin esipolvet ja lapset.

Ruotusotilas Pietari Winckin puolisot ja lapset.

Ainan ihmeellinen matka Kiovaan

”Matkaliput ja henkilöllisyystodistukset”. Aina hätkähti, kun konduktööri ilmaantui vaunuun ja pyysi lippuja nähtäväksi. Tätä hän oli pelännyt koko matkan, mutta oli päässyt Pietariin saakka ennen kun niitä kysytiin nyt ensimmäisen kerran. Hän oli matkustanut kaksi päivää yhtäjaksoisesti Kiovasta ensin Moskovaan ja sieltä Pietariin. Kotiin oli enää muutaman tunnin matka, eikä mikään saanut nyt mennä pieleen. Hän oli väsynyt, nälkäinen ja jännittynyt kotiväen tapaamisesta, joita ei ollut nähnyt neljään vuoteen. Aina etsi laukustaan kaksi kallisarvoista paperia, junalipun Suomeen ja todistuksen, joka kertoi hänen olevan rintamalta palaava sairaanhoitaja. Häntä oli neuvottu pysymään rauhallisena, katsomaan silmiin ja vastaamaan kysymyksiin niin hyvällä venäjällä kuin suinkin osasi. Ja osasihan hän. Hän oli ollut viimeiset neljä vuotta Kiovassa venäjää puhuvassa perheessä kotiapulaisena, joten kyllä hän osasi kieltä oikein hyvin.

Konduktööri otti Ainan paperit ja tutki niitä hetken. ”Kovin olet nuoren näköinen sairaanhoitajaksi” hän totesi. Mutta ennen kuin Aina ehti vastata mitään, junan pilli vihelsi ja juna nytkähti liikkeelle. Konduktööri ojensi paperit takaisin ja riensi eteenpäin. Kädet täristen Aina laittoi paperit takaisin laukkuunsa.

Olen kirjoittanut mummostani Ainasta jo kirjoituksessa ”Rakkaustarina ilman onnellista loppua”, josta voit lukea Ainan ja Uunon tarinan. Minun oli tarkoitus kertoa Ainasta myöhemmässä vaiheessa, mutta nyt tuntuu olevan tähän oikea hetki. Alkuperäinen tarkoitukseni on ollut yrittää etsiä enemmän dokumentteja tarinan tueksi, mutta valitettavasti niitä ei ole kovinkaan paljon saatavissa. Tämä tarina perustuu siihen, mitä mummoni on minulle kertonut ja mitä näistä kertomuksista muistan. Voitte uskoa, miten minua harmittaa, että en ymmärtänyt aikanaan kirjoittaa asioita ylös. Nyt nämä tapahtumat ovat muistini varassa, mutta toivon, että edes nämä jäävät jälkipolville muistoksi rakkaasta Aina-mummosta ja hänen uskomattomista seikkailuistaan.

Aina Juhanantytär Ojala syntyi marraskuussa 1902 Lappeen pitäjässä, Simolan Kälvelän kylässä. Isä oli työmies Juhana Antinpoika Ojala ja äiti Lemin pitäjästä kotoisin oleva Rekina Joonaantytär Ahonen. Elettiin Suomen suuriruhtinaskunnassa ja valtakuntaa hallitsi tsaari Nikolai II.

Ojalan perhe asui pienessä mökissä Ruokosen järven rannalla. Joitakin vuosia sitten ajelimme seudulla ja yritin etsiä mökin paikkaa, mutta eihän sitä enää löytynyt. Minua kuitenkin viehätti järven rantaan menevä hiekkatie ja mielessäni näin pienen tytön juoksentelevan paljasjaloin tietä pitkin. Vähän matkan päässä hiekkatien varressa oli aution näköinen huvila. Mummoni kertomus venäläisestä perheestä, joka vietti kesiään Kälvelässä, nousi mieleeni. Ehkä tämä oli juuri se huvila, jossa mummo oli nuorena tyttönä lapsenpiikana. 1900-luvun alussa on käsittääkseni ollut tavallista, että venäläinen herrasväki vietti kesiään Suomen puolella. Myös Kälvelän kylä sai joka vuosi kesävieraita. Perheen molemmat vanhemmat olivat kiovalaisia lääkäreitä ja Aina pestattiin hoitamaan perheen kahta lasta. 

En tiedä, oliko Aina useampana kesänä lastenhoitajana, mutta ainakin kesällä 1914 hän oli. Aina oli silloin 12 -vuotias. Perhe piti Ainasta ja lapset olivat kiintyneet häneen. Kesän kääntyessä loppupuolelle perheen vanhemmat ehdottivat, että Aina lähtisi heidän mukaansa talveksi Kiovaan. He tulisivat seuraavaksi kesäksi jälleen Suomeen ja Kälvelään. Aina suostui ja sai myös vanhemmiltaan luvan lähteä. Kuinka väärässä he olivatkaan.

Ensimmäinen maailmansota oli syttynyt jo heinäkuussa 1914, mutta ilmeisesti se ei vielä silloin koskettanut Suomea ja Venäjää. Mummon kertoman mukaan sota syttyi hänen ollessaan Kiovassa, mutta ilmeisesti se saavutti Kiovan vasta talven aikana. Sodan aikana ei ollut mahdollista lähteä Suomeen, joten Aina jäi jumiin vieraaseen maahan.

Mummo kyllä kertoi jotain ajastaan Kiovassa, mutta harmillisesti olen unohtanut paljon asioita. Se on ainoastaan jäänyt mieleeni, että perhe piilotti juutalaisia. Juutalaisten vainoaminen ei siis liity pelkästään toiseen maailmansotaan, vaan heitä on vainottu jo paljon aiemmin. Juutalaisia piilotettiin talon kellarissa, jonka suuluukku oli peitetty matolla ja pöytä laitettu sen päälle. Olen iloinen, että mummoni oli perheessä, joka auttoi juutalaisia parhaansa mukaan.

1900-luvun alun Ukrainan juutalaisten kohtalo lienee useimmille tuttu Viulunsoittaja katolla -musikaalista. Se sijoittuu pieneen, ukrainalaiseen Anatevkan kylään. Kylän juutalaisyhteisö hajotetaan ja myös maitomies Tevjen perhe joutuu pakenemaan. Olin varsin hämmästynyt, kun hoksasin, että musikaalin tapahtumat sijoittuvat kuta kuinkin siihen aikaan, kun mummoni oli lähellä sen kuvitteellisia tapahtumapaikkoja.

Ainan elämän neljä vuotta kului Kiovassa ja lopulta sota loppui. Elettiin vuotta 1918 ja Aina oli silloin 16-vuotias. Suomi oli itsenäistynyt, eikä rajojen ylittäminen ollut enää yksinkertaista. Perhe ei enää lähtenyt Suomeen, mutta Aina piti jotenkin saada palautetuksi kotiinsa. En tiedä miten asia teknisesti tehtiin, mutta lääkäriperheen avustuksella Ainalle laadittiin henkilöllisyyspaperit, joissa hänen sanottiin olevan sairaanhoitaja. Näin hän voisi kysyttäessä sanoa olevansa rintamalta palaava hoitaja, joka oli menossa kotiinsa. On vaikea kuvitella, millaisia seikkailuja Aina koki palatessaan yksin kotiin väärennettyjen papereiden turvin. Matka kuitenkin onnistui ja Aina pääsi Suomeen.

Venäjän kieli säilyi mummon mielessä läpi koko hänen elämänsä. Vielä 1980-luvulla hän kävi venäjän kielen keskustelupiirissä Varkauden kansalaisopistolla.

Tämä tarina Ainan ihmeellisestä seikkailusta Kiovaan ensimmäisen maailmansodan myllerryksessä halusi tulla kirjoitetuksi juuri tänään, 26.2.2022, kun ukrainalaiset jälleen kerran joutuvat aseellisesti puolustamaan omaa maataan ja taistelut Kiovassa kiihtyvät.

Simolan asema, josta todenäköisesti Ainan seikkailu Kiovaan
alkoi 1914 ja johon hän saapui 1918.
Kuva: Finna, Etelä-Karjalan museo, tuntematon kuvaaja.

Mummosta ei ole säilynyt nuoruudenkuvia. Tämä on
yksi varhaisimmista, ehkä 1940-luvulta.
Kuvaaja tuntematon.

Ystävänpäivätervehdys kamarineito Amalia Augusta Charlotta Grenmanilta

Amalia heilautti hameensa helmaa ja kiirehti askeliaan Håkansbölen kartanoon johtavalla tiellä. Hänellä alkoi jo kiire. Armollinen rouva tarvitsi apua valmistautuessaan päivälliselle ja kamarineidon oli silloin parasta olla paikalla. Kreivitär Munsterhjelm oli käskenyt istuttaa tammipuiden taimet reunustamaan hiekkatietä, jota pitkin Amalia nyt kiirehti kartanoon. Tammien latvat heilahtelivat juuri ja juuri Amalian pään kohdalla. Amalian mielessä häivähti ajatus, miltähän kuja näyttäisi sitten, kun tammet olisivat täysikasvuisia. Vielä enemmän hänen sisällään läikähti tunne, jota hän ei ollut vielä ennen tuntenut. Se oli outoa hyrinää, joka mukavasti pyörähteli vatsassa ja rinnan alla. Tunteen takana oli syksyllä kartanoon tullut uusi pehtoori, Myrskylästä kotoisin oleva nuori herra, Carl Lind. Amalia ei olisi saanut lähteä yksin nuoren herran seuraan ilman esiliinaa, mutta hän oli livahtanut salaa ulos kyökin ovesta. Ovella vastaan tulleelle uteliaalle piialle hän oli selittänyt menevänsä katsomaan, joko valkovuokot kukkisivat.

He olivat tavanneet metsän reunassa, suurten kuusten varjossa, piilossa katseilta. Mutta nyt Amalian piti jo juosta kartanoon.

Moni ehkä toivoo sukututkimuksen alkuvaiheissa, että löytäisi kartanonherroja, aatelisia, pappissukuja tai edes joitakin parempaan säätyyn kuuluneita. Joku on kuulemma joskus lopettanutkin harrastuksen, kun eteen on tullut loisia, äpärälapsia ja viinanpoltosta sakotettuja torppareita. Itselläkin taisi olla salaisena haaveena, että löytäisin salaperäisen, rikkaan sukulaisen, kuten Rauha S. Virtasen Seljan tyttöjen Margarita. Pieni toivonkipinä liittyi suvussa kulkeneeseen suulliseen tietoon, että yksi esi-isämme olisi 1500-luvulla elänyt Savonlinnan käskynhaltija Kustaa Fincke. Näin ei kuitenkaan ole. Yhdestäkään sukuhaarasta ei löydy mitään viitteitä siihen, että jäljet johtaisivat Finckejen suuntaan. Erehdys lienee lähtenyt jo aiemmin kirjoittamastani sulkavalaisesta ruotusotilaasta Pietari Winckistä. Fincke ja Winck ovat jossain vaiheessa menneet joltain tutkijalta sekaisin. Siihen on tyytyminen, ettei herrasväkeä riitä Suomessa jokaiseen sukuun.

Pienen kosketuksen säätyläisten elämään saan kuitenkin ukkini isoisän äidin, Amalia Augusta Charlotta Grenmanin kautta. Amalia oli kamarineitona Håkansbölen (Hakunila) kartanossa 1840-1850 -luvuilla. Tämän lähemmäksi kartanoromantiikkaa tuskin pääsen, ainakaan suoraan takenevissa sukupolvissa. Kamarineito kuulostaa hienolta, mutta todennäköisesti kamarineidon asema ei ole ollut kovinkaan erilainen kuin muidenkaan sisäpiikojen. Ehkä hänellä oli enemmän kreivittären tai hänen tyttäriensä palvelemista, ei niinkään siivousta tai keittiötöitä. Tässä Amalian tarina.

Håkansbölen päärakennus 1800-luvulla.
Oikealla tammien reunustama kuja, jota pitkin Amaliakin
lienee kulkenut monet kerrat.
Kuva: Finna; Vantaan kaupunginmuseo.

Håkansbölen tammikuja on istutettu juuri silloin, kun Amalia on ollut kartanossa kamarineitona. Hän on kävellyt tätä tietä pitkin ja haaveillut kartanon uudesta pehtoorista, Carl Lindistä. Tunteet olivat molemminpuolisia, sillä tilanhoitaja Carl ja kamarineito Amalia vihittiin kesäkuun 6. päivä 1852. Nuori rakkaus ei ollut jaksanut odottaa vihkimistä, sillä ensimmäinen lapsi, Lovisa Charlotta syntyi jo marraskuussa 1852.  Aluksi nuori perhe asettui todennäköisesti asumaan uuteen pehtorin taloon. Pariskunnalle syntyi vielä kaksi lasta Helsingissä, Augusta vuonna 1855 ja Karl Alfred Knut vuonna 1861. Tämän jälkeen perhe muutti Myrskylään, Carlin synnyinseuduille 1862. He asettuivat Myrskylän Stor Paloisiin, missä Carl jatkoi tilanhoitajan töitä. Carl ja Amalia saivat vielä pojan v. 1863, Karl Eberhardin, josta tuli myöhemmin isoisäni isoisä.

Carlin ja Amalian vihkitieto Helsingin pitäjän seurakunnan
vihittyjen luettelosta 1852 (SSHY:n julkiset sivut).

Håkansbölen kartanon pehtorin talo. Ehkä juuri tässä 
talossa Amalia ja Carl aloittivat yhteisen elämänsä.
Kuva: Finna; Vantaan kaupunginmuseo.

Kovin kauan Carlin ja Amalian onni ei kuitenkaan kestänyt. Carl kuoli vain 39-vuotiaana 11.3.1864 aivotulehdukseen. Amalia jäi leskeksi ja neljän lapsen yksinhuoltajaksi 36-vuotiaana. Lapsista nuorin, Karl Eberhard oli vasta puolen vuoden ikäinen. Amalia ei voinut jäädä asumaan tilanhoitajalle tarkoitettuun asuntoon lastensa kanssa, vaan heidät löytää myöhemmin Myrskylän rippikirjoista itsellisten joukosta.

Muutakin surua mahtui Amalian elämään. Augusta tytär perheineen asui myös Myrskylässä kuten Amaliakin, joten oletettavasti he pitivät jokseenkin tiivistä yhteyttä toisiinsa. Taudit eivät säästäneet tätäkään perhettä, vaan Augustan poika, Frans Vilhelmi, kuoli elokuussa1882 vain 4-vuotiaana vatsakramppeihin. Augusta itse sairastui lavantautiin keväällä 1884 ja kuoli siihen toukokuussa. Pieni Hilma Alina oli silloin vain neljän kuukauden ikäinen. Hilma Alina eli vain kaksi kuukautta äidin kuoleman jälkeen. Kuolinsyyksi on merkitty ensin kurkkumätä, joka on myöhemmin vaihdettu tulirokoksi. 

On vaikea ajatella, mitä Amalian mielessä liikkui, kun hän saattoi hautaan ensin puolisonsa  ja sen jälkeen tyttärensä ja tämän lapset. Toki kuolema oli tähän aikaan paljon enemmän läsnä ihmisten elämässä kuin nyt, mutta varmasti rakkaita on surtu silloinkin.

Amalia ei koskaan enää avioitunut uudestaan. Hän muutti tyttärensä Lovisan luokse Hollolaan, joskin viralliseksi kotipaikaksi jäi edelleen Myrskylä. Amalia kuoli sydänvaivoihin 70-vuotiaana 21.10.1898 Hollolan Lahden kauppalassa, mutta hänet haudattiin Myrskylään, kotiseudun multaan.

Kun alkaa selvittämään jonkun henkilön tarinaa, vastaan tulee monia muitakin, jotka haluavat saada äänensä kuuluviin. Mitä kertoo Amalian tytär Lovisa Charlotta, joka avioitui maalarimestari Matti Heinosen kanssa? Entä mikä tarina on Augustan tyttärellä Hannalla, joka meni naimisiin 21 -vuotiaana itseään 38 vuotta vanhemman rusthollari Kustaa Greijulan kanssa?  Nämä tarinat kuulette myöhemmin.

Håkansbölen kartanon tammikuja. Todennäköisesti
juuri tätä kujaa pitkin Amalia on kulkenut kartanoon ja miettinyt,
miltä puut näyttäisivät täysikasvuisina.
Kuva: Pekka J. Heiskanen, Finna, Vantaan kaupunginmuseo 

Lähteet: 

SSHY (julkiset sivut), Helsingin pitäjän seurakunnan vihityt 1852.

Kansallisarkiston rippikirjat, syntyneiden luettelot, kuolleet ja haudatut: Orimattila, Myrskylä, Helsingin pitäjä ja Hollola/Lahti.

Finna: Vantaan kaupunginmuseon Finna-palvelussa julkaistuja kuvia voi käyttää vapaasti. Kuvan käyttäjällä on vastuu mm. tekijänoikeuksista ja yksityisyyden suojan kunnioittamisessa. Esimerkiksi henkilökuvien käyttö markkinoinnissa ja/tai mainonnassa on kiellettu ilman kuvassa olevan henkilön suostumista. Kuvan yhteydessä on mainittava Vantaan kaupunginmuseo ja kuvaaja (jos tiedossa).

Sivistys Vantaa: Kartanon historia (sivistysvantaa.fi)

Piiskoomänty

Oletko koskaan pohtinut, mistä tulee sanonta: Rikas maksaa rahastaan, köyhä selkänahastaan? Tuttu sanonta, jolle löytyy ihan looginen selitys. Joskaan ei kovin miellyttävä.

Kun kiertelimme reilu viikko sitten autolla ympäri Kuortaneenjärveä, johdatti kurssikaverini Anne minut katsomaan Salmen kylän piiskoomäntyä. Piiskoomänty on vanha raipparangaistusten toimeenpanopaikka. Vanha käräjätupa, missä pidettiin kihlakunnan käräjiä, on edelleen piiskoomännyn vieressä. Yleensä raippatuomio annettiin välittömästi käräjillä tapahtuneen tuomioluvun jälkeen "Jumalan ja Ruotsin lain mukaan". Miehet saivat 40 ja naiset 30 raipaniskua. 

Piiskoomänty seisoo surullisena tien vieressä ja kertoo omanlaistansa tarinaa Suomen historiasta. Kovin paljon ei tarvitse käyttää mielikuvitustaan, että voi kuulla kaiken sen itkun ja valituksen, mitä tämä mänty on aikojen saatossa nähnyt. Jos luet tätä mobiililaitteella, voit halutessasi suurentaa sinisellä taustalla olevaa raipparangaistuksen yksityiskohtaisempaa kuvausta. Se on sen verran karu, että en kirjoita sitä tähän suoraan.

Kuortaneen piiskoomänty Salmen kylällä,
taustalla käräjätupa. 
Kuva: Merja Vihanto

Piiskoomännyn tarina opastaulussa.
Kuva: Merja Vihanto

Raipparangaistukset olivat julkisia, joten piiskuupuutkin, jotka yleensä olivat mäntyjä, olivat julkisilla paikoilla. Näitä on ollut kaikissa kunnissa. Rautalammen piiskauspetäjä on entisen kunnantalon takapihalla, Ruokolahdella kirkon lähettyvillä. Kuortaneella ja Joutsenossa piiskauspuu löytyy tien varrelta. Pielaveden piiskauspetäjässä on kolmen metrin korkeudella rautarengas, johon rangaistava sidottiin. Suomessa toteutettiin raipparangaistuksia 1600 - 1800 -luvulla. Tiettävästi viimeinen raipparangaistus toteutettiin Lappeenrannassa 1887 karjavarkaudesta. Suomessa raipparangaistus poistettiin käytöstä vuoden 1889 rikoslain tultua voimaan. 

Miten tämä piiskaaminen sitten liittyi Suomessa rikkaisiin ja köyhiin? Rikkaat pystyivät maksamaan saamansa sakkorangaistukset rahalla, mutta köyhillä ei siihen ollut varaa. Sakkorangaistuksen vaihtoehtona toteutettiin sitten raipparangaistus, jolloin köyhä pääsi kirjaimellisesti selkänahastaan. Usein myös hengestään. 

Salmen kylän Piiskoomännyn juurelta lähtivät myös Kuortaneen miehet Vapaussotaan 1918. Tästä merkkinä on kivi, johon on kiinnitetty muistolaatta. Laatassa lukee:  "Tältä paikalta lähtivät Kuortaneen miehet Vapaussotaan 27.1.1918. Verkkaan vapauden oras itää, vuosisadan roudan sulaa pitää, hurmeen lämmöstä kyynelten. Muistomerkin pystyttivät v. 1996 kuortanelaiset."

Vapaussotaan lähteneiden muistomerkki.
Kuva: Merja Vihanto

Lähteet: 

Maaseudun Tulevaisuus 12.12.2020: Tiesitkö näistä entisajan rankaisuhistorian jäänteistä? Aarre: Suomessa monilla paikkakunnilla on niin sanottuja piiskuupetäjiä - Metsä - Maaseudun Tulevaisuus

Kuortaneen kunnan sivut: Piiskoomänty | Kuortane

Kaksfooninkiset

Savolaiselle sukututkijalle Pohjanmaa on aina ollut täysin tuntematonta seutua. Elämän aikana on jokunen ajoreitti vienyt sen halki, mutta mihinkään en ole varsinaisesti pysähtynyt. Yhdessäkään tutkitussa sukulinjassa ei ole pohjanmaalaista väriä. Se tosin voi johtua siitä, että sukua ei vielä ole tutkittu riittävästi. Tällä hetkellä lähimmät osumat osuvat Satakuntaan ja Kuortaneella 1950-luvulla nimismiehenä olleeseen ukin veljeen. Hänestä kerroinkin Kyllikki Saarta koskevassa kirjoituksessa.

Jostain kumman syystä pohjanmaalainen rakennuskulttuuri on kiinnostanut minua aina, vaikka lähin kosketuspinta siihen ovat olleet Antti Tuurin elokuvat. Kun nyt minulla oli mahdollisuus päästä kahdeksi viikoksi kurssille Pohjanmaalle, päätin nauttia myös sen rakennuksista sen verran, kun pikkuhiljaa valostuva tammikuu ja kuntoutuskurssin aikataulut antavat myöten.

Tässä suhteessa minua tietämättäni onnisti. Kurssi on Kuortaneella, mikä on vanhojen kaksfooninkisten pohjalaistalojen aarreaitta. Tämän lisäksi majoituksemme on Ruonan kylässä, missä näitä kaksfooninkisia on poikkeuksellisen paljon. Kurssin ainoana vapaapäivänä, sunnuntaina, sain oppaaksi kurssikaverini Annen, jonka paikallistuntemus avasi minulle seutua huomattavasti paremmin kuin Googlen karttasovellus. Kiersimme Kuortanejärven, jonka länsiranta on kuuluisa perinteisistä pohjalaistaloistaan. 

Millainen talo se kaksfooninkinen sitten on? Kuortaneen pohjalaistalot on rakennettu pääasiassa 1700-1800 -luvuilla sekä 1900-luvun alkupuoliskolla. Suomalainen kansantieteilijä Toivo Vuorela (1949) on määritellyt ne näin: "Kaksikerroksiseksi eli kaksifooninkiseksi asuinrakennus muuttuu vasta sitten, kun sen yläkertaa on korotettu niin paljon, että sinne sopii koko laajuudelta ehjät huonetilat." Kaksfooninkisen mittasuhteista Vuorela kertoo, että ne ovat tasapainoiset ja hallitut, ja rakennus on tavallisesti suunniteltu ylöspäin leveneväksi eli liuhaksi.

  

Kaksfooninkisen ylöspäin levenevä liuha. Kuva: Merja Vihanto

Komea, perinteisesti maalattu kaksfooninkinen. Kuva: Merja Vihanto.

Vanha kaksfooninkinen uudessa kuosissa. Kuva: Merja Vihanto

Jari. J. Tuomiston blogista löytyy lisää mielenkiintoista luettavaa kaksfooninkisista taloista ja niiden sisustuksesta, jos asiaan haluaa tutustua vielä tarkemmin. Kaksifooninkisen talon tilat ja kalusteet v.1700 – 1900 – Asuminen ennen osa 5 – "Mennyt ei ollutkaan mustavalkoinen" (wordpress.com) . 

Kouluajoilta on jäänyt mieleen, että Pohjanmaa on vaurasta ja yritteliästä seutua. Tämä on helppo uskoa, ainakin kun näitä taloja katselee. Savossa tämänkokoiset talot olisivat kartanoita. Mihin tämä alueen vauraus sitten perustuu? Vähän piti googlettaa ja muistutella mieleen Pohjanmaan ominaispiirteitä. Vauraus perustui tervakauppaan ja tervaa onkin poltettu täällä jo 1700-luvulta lähtien. Kuortane on ollut yksi tervanpolton mahtipitäjistä. Terva toi vaurautta ja sen avulla on kuulemma tienattu Kuortaneen komeat kaksfooninkiset talot. Kääntöpuolena tervanjanossa kaadettiin valtavat määrät metsää. Onpa kuulemma kerran meinannut Kuortaneenjärvikin palaa, kun rannalla poltettu tervahauta on räjähtänyt. (Anna mustan viedä | Kuortane)

Tervaa vietiin Suomesta siirtomaavaltojen tarpeisiin, erityisesti Englantiin ja Hollantiin. Tuotanto keskittyi luonnollisesti Pohjanmaan rannikolle, josta tervatynnyrit oli helppo viedä jokia pitkin merelle. Laajamittainen tervakauppa Suomesta tyrehtyi 1900-luvun alussa, kun höyrylaivat korvasivat puulaivat meriliikenteessä. 

Sattuipa tähän Ruonan kylään talojen lisäksi toinenkin mielenkiintoinen seikka. Ruonan kylä on ollut keskeinen paikka Suomen sodan taisteluissa elo-syyskuun vaihteessa 1808. Täällä on siihen liittyviä muistomerkkejä ja jopa Suomen sodan opastuskeskus. Keskuksen opastukseen on varattava erikseen aika, joten siihen tutustuminen jäänee seuraavaan kertaan. Vaikka Suomen sotilaat puolustautuivat ansiokkaasti näissä taisteluissa, niin silti nämä ratkesivat venäläisten voitoksi. Sodan verinen lopputaistelu käytiin 14.9.1808 noin 230 km päässä Oravaisissa. Tämän jälkeen, v. 1809, Ruotsin itäiset osat eli Suomi, liitettiin osaksi Venäjän suuriruhtinaskuntaaa.

Kirjoitin aiemmin esi-isästäni, sulkavalaisesta ruotusotilas Pietari Winckistä, joka oli mukana Suomen sodan Pohjanmaan taisteluissa. Minulla ei ole tarkkaa tietoa missä hän taisteli, mutta ei ole mahdotonta, etteikö hän olisi ollut mukana Ruonan taisteluissa. Jos joskus mietinkin sitä, mikä minut toi Kuortaneelle, niin en ihmettele enää. Elämässä ei ole turhia sattumia, vaan tämäkin taistelupaikka piti tulla nähdyksi ja tietysti kaksfooninkiset.

Täältä riittää muutakin mielenkiintoista kerrottavaa, joten toinenkin kirjoitus on vielä tulossa.

Ruonan vanha kivisilta, joka poltettiin 1808 taisteluissa. 
Kuva: Merja Vihanto

Lähteet:

Kuortaneen kunnan sivut: Anna mustan viedä | Kuortane

Vuorela T. (1949) Etelä-Pohjanmaan kansanrakennukset. Kansallisbiografia.

Tervanpoltto ja tervakauppa: Tervanpoltto ja tervakauppa – Portti (narc.fi)

Loiset, läksiäimet ja kylänloppulaiset

Jos olisit elänyt 150 vuotta sitten, olisitko ehkä ollut loinen, läksiäin tai kenties kylänloppulainen? Todennäköisesti ainakin joku esivanhemmistasi oli jotain näistä. Omiani löytyy kaikista kategorioista ja vielä monesta muustakin, joista hiukan myöhemmin lisää. Ihan ensiksi lohdutan, että loinen ei tarkoittanut samaa, kuin miten me nyt sanan ymmärrämme, joten voit huokaista helpotuksesta. 

1800-luvun Suomi oli hyvin hierarkinen sääty-yhteiskunta. Säädyt olivat aatelisto, porvaristo, papit ja talonpojat. Säätyihin kuului noin 30 % Suomen väestöstä. Suurin osa 70 % oli siis säätyjen ulkopuolisia ihmisiä. Säätykierto eli siirtyminen säädystä toiseen oli harvinaista, sillä ”suutari pysyköön lestissään”. Säätyjen ”puhtautta” varjeltiin avioliitoilla, jotka olivat mahdollisia vain oman säädyn sisällä. Toki tästä joskus poikettiin, mutta kovin tavallista se ei ollut. Lähinnä kyseeseen tuli naisen siirtyminen avioliiton myötä korkeampaan säätyyn.

Keitä sitten oli tämä väestön valtaosa eli tilaton väestö? Tästä joukosta suuren osan muodostivat lampuodit, torpparit ja mäkitupalaiset. Heillä oli oma katto pään päällä, mutta maata he eivät omistaneet. Lampuoti oli vuokrannut kokonaisen tilan viljelyä varten, joten heidän määränsä tästä tilattomien joukosta ei ollut kovin suuri. Koko tilan vuokraaminen edellytti jonkinlaista omaisuutta, jota varsin harvoilla oli. Mäkitupalaisella saattoi olla pieni palsta, ehkä perunamaa, viljeltävänä ja mökki, missä perheineen asui.

Suurimman ryhmän tilattomasta väestöstä muodostivat torpparit. Yhdellä tilalla saattoi olla useita torppia, suurimmilla jopa kymmeniä. Torppa peltoineen oli annettu torpparille viljeltäväksi työn teon vastineeksi. Torpan väki teki talolle taksvärkkiä, jolla vuokra maksettiin. Vuokraehdot saattoivat olla koviakin. Torpan kontrahdissa sovittiin, kuinka monta mies- ja naistyöpäivää piti tehdä talolle. Vaikeimmat ajat olivat peltotöiden aikaan, jolloin torpan väki teki päivällä talon peltotyöt ja yöllä omansa. Jokainen tuntenee Väinö Linnan Jussi Koskelan ja tietää, mistä on kyse.

Näiden vuokraviljelijöiden lisäksi oli vielä koko joukko ihmisiä, jotka eivät kuuluneet tähänkään ryhmään. Maatalousvaltainen, koneellistamaton yhteiskunta tarvitsi paljon työvoimaa ja sitä saatiin väestöstä, jolla ei ollut vakituista asuinpaikkaa. Tämä joukko teki töitä torppareiden ja talollisten apuna. Työt olivat usein määräaikaisia ja kausiluonteisia, joten myös asuinpaikka saattoi vaihtua usein.

Suomen sanan ’itsellinen’ ruotsalainen muoto on ’inhyses’. Tällä tarkoitetaan kaikkia niitä ihmisiä, jotka nykykäsityksen mukaan asuivat toisten ”nurkissa” ja ansaitsivat elantonsa auttamalla talon tai torpan väkeä. Itsellisen perhe saattoi asua tuvan nurkassa, porstuassa, saunassa, aitassa tai missä tahansa, mistä vain paikka perheelle löytyi. Miehet tekivät metsä- ja peltotöitä ja saattoivat myös tehdä torpparin puolesta taksvärkkiä taloon. Naiset puolestaan auttoivat koti- ja navetta-askareissa. Tätä väestön osaa ei pidä sekoittaa ruotuvaivaisiin ja ruotuköyhiin, jotka kunta sijoitti taloihin halvinta hintaa vastaan.

Tälle itsellisten osalle on sitten muotoutunut hyvin erilaisia nimityksiä eri puolilla Suomea. Itä-Suomessa puhuttiin loisista ja täytyy sanoa, että kun tämä sana tuli ensimmäisen kerran rippikirjassa vastaan, niin kyllähän se säpsäytti. Kun huomasin, että tämä on aivan tavanomainen nimitys, eikä vastaa tämän päivän sanan sisältöä, niin sitten helpotti. Etelä-Karjassa tämä väestö oli läksiäisiä tai läksiäimiä ja Keski-Suomessa kestejä, joilla saattoi olla vielä nimitys asuinpaikan suhteen, jolloin he olivat tupa- tai pirttikestejä tai saunakestejä. Muita nimityksiä itselliselle väestölle olivat mm. koturi, köppäläinen, löysä, löysäläinen, populi tai nurkkaväki.

Jos tilanne oli niin hyvä, että itsellisen perheelle oli osoitettu talosta oma huone, heitä sanottiin huonemiehiksi, huoneväeksi tai huonekuntalaisiksi.

Jotenkin surullinen nimitys on ’kylänloppulainen’. Heitä on tullut vastaan lähinnä Keski-Suomessa, mutta myös täältä Savosta heitä löytyy. Kylänloppulaiset on kirjaimellisesti kirjattu rippikirjoissa kylän loppuun, kun ei muuta paikkaa ole ollut.

Sukututkijalle itsellisten tutkiminen on joskus haasteellista, sillä he saattoivat myös vaihtaa asuinpaikkaa usein.  Joskus jonkun perheen seuraaminen on todella vaikeaa, jos he ovat vaihtaneet asuinpaikkaa vuosittain. 1800-luvun väestörakenne ja säädyt näkyvät hyvin myös omissa tutkimuksissani. Suurin osa esivanhemmista kuuluu juuri tähän itsellisten porukkaan, jonka nimitykset vaihtelevat eri puolilla Suomea. Tähän voidaan liittää myös piiat ja rengit. Torppareita löytyy jonkun verran, mutta talollisia vain vähäisessä määrin. Käsityöläisiä ja ammatinharjoittajia on joitakin, yksi pappissuku on löytynyt, mutta aatelisia ei yhtään. 

Sukututkimusta ei siis kannata aloittaa siinä toivossa, että löytäisi suvustaan aatelisia tai kartanonherroja. Toki joku voi löytää niitäkin, mutta vain harvat. Tilattoman väestön tutkiminen on vähintäänkin yhtä mielenkiintoista ja ainakin sieltä varmuudella löytyy jokaiselle tutkittavaa.

Jarmo Paikkala on kirjoittanut tästä asiasta erinomaisen artikkelin, jota olen käyttänyt tässä pääasiallisena lähteenä.

Vesannon Horontaipaleen kylän itsellisiä. 1869-1878. 

        Kuva SSHY:n julkisista kuvista.

          

Vihitty 26.5.1890, kylänloppulainen Eljas Pekanpoika Hytönen ja
kylänloppulainen Saara Maria Junka. 

Lähteet:

Jarmo Paikkala. Sukutieto 2001. Loiset.

Maija Rajala: Maaseudun työväestön asunto-olot 1800- ja 1900- lukujen taitteessa – todellisuus ja ihanteet GRADU-1400762569.pdf (tuni.fi). 2014.

Hiski. Vesanto, vihityt 1899. Suomen sukututkimusseura. 

Joulu Naurislahden torpassa 1870

Tupa tuoksui puhtaalta. Sohvi Israelintytär Halt oli siivonnut torppaa monta päivää Kustaava-piian kanssa. Puhtaat oljet oli levitetty tuvan lattialle ja himmeli ripustettu kattoon. Kohta voisi rauhoittua jouluun. Sohvi vilkaisi olkansa yli ja varmisti, että vuoden vanha Heikki nukkui puisessa kehdossa. Seitsemänvuotias Maija ja viisivuotias Iita leikkivät ja tarvittaessa tönäisivät Heikille vähän vauhtia, jotta tämä nukkuisi vielä hetken. Sohvi huokaisi. Tytöistä oli jo iso apu ja he huolehtivat vauvasta äidin kiireiden aikana. Tosin tänään tehtiin vain välttämättömät työt. Navettatyöt oli kuitenkin tehtävä, vaikka lehmät olivatkin ummessa tähän aikaan vuodesta. Yhtä lehmää ruokittiin vähän paremmin kuin muita ja yritettiin siten pitää maidossa mahdollisimman pitkään. Mansikista olikin saatu maitoa lapsille syksyn ajan ja vielä tänään Sohvi saisi keitettyä ohrapuuron maitoon. Se olisi oikea joulupuuro.

Yksitoistavuotias Juho ja yhdeksänvuotias Erkki olivat päässeet isä Antin mukana hakemaan kuusta, joka tuotaisiin sisään torppaan. Kuusen kaatamiseen oli lupa tilanomistaja Hämäläiseltä.  Ei torpassa muuten tiedettäisi mitään joulukuusesta, mutta Antin sisko, Johanna Karoliina oli miniänä Hämäläisen talossa ja hän oli kertonut tästä uudesta jouluisesta koristeesta. Kaupunkien taloissa kuuseen kiinnitettiin kuulemma oikeita kynttilöitä. Kynttilöitä ei sentään Naurislahden torpassa kuuseen laitettaisi, mutta Johanna oli antanut veljen lapsille pipareita ja muutaman olkitähden, jotka voisi ripustaa kuusen oksille. Miltähän sellainen kuusi näyttäisi sisällä? Aluksi Sohvi oli vastustellut moista höpötystä, mutta antanut periksi, kun lapset olivat niin innoissaan. Mikä lie herrasväen uusi villitys, tuskin sitä enää seuraavana jouluna olisi.

Parin vuoden takaiset katovuodet olivat vielä aikuisilla hyvin muistissa, niin Sohvillakin. Silloin halla vei viljasadon kahtena vuotena peräkkäin, eikä jouluksikaan pystytty laittamaan mitään erilaista. Kerjäläisiä kulki ovelta ovelle pyytämässä leipäpalaa, mutta mistä olisi annettu, kun ei itselläkään ollut? Joskus piti Sohvinkin jatkaa veteen keitettyä puuroa akanoilla ja laittaa leipäjauhoihin pettua. Naurislahden torpassa selvittiin puutteesta huolimatta, vaikka vanha torppari kuolikin sinä kamalana vuonna tammikuussa ja pikku Riikka elokussa. Muut lapset jäivät onneksi henkiin, vaikka sairastelivatkiin kovasti. Vuoden vanha Riikka sairastui kovaan kuumeeseen ja kuoli tautiin. Ei siinä auttanut mikään, kun ei mitään rohtojakaan ollut. Sohvi pyyhkäisi silmäkulmaansa. Mutta lapsia kuoli ja uusia syntyi, sellaista elämä oli ja siihen piti tottua.

Nyt Sohvi oli kiitollinen, kun pystyi paistamaan perunoista ja porkkanoista tehtyjä laatikoita joulupöytään. Syksyllä teurastettu sika oli suolatynnyrissä ja siitä lohkaistu pala oli uunissa kypsymässä. Joulu tuntui suorastaan ylelliseltä aiempiin verrattuna. Kunhan Antti ja pojat tulisivat kotiin, mentäisiin joulusaunaan ja sen jälkeen syötäisiin jouluruoka. Ruoan jälkeen lapsille olisi vielä yllätys. Kaikki saisivat siirappinekut. Tämä oli hyvä joulu.

Pappani sedän Antti Antinpoika Brandtin Naurislahden torppa sijaitsi Viitasaaren Keihärinkosken Sakarilan kylässä. Tilanomistaja jatkoi kontrahtia Antin kanssa hänen isänsä jälkeen, joten perhe sai jäädä Naurislahteen vanhan torpparin kuoltua. Naurislahden torpan joulu oli moneen muuhun torppaan verrattuna kohtuullisen hyvä. Antilla oli varaa palkata piika ja hänellä oli tarjota töitä myös kahdelle itsellisen perheelle. Myöhemmin Sohvi Haltin perukirjassa kerrotaan, että torpalla oli mm. kaksi hevosta, kuusi lehmää, 14 lammasta ja kaikki maatalouteen tarvittavat työkalut. Mitään ylellisyysesineitä ei ollut. Tuvassa oli kolme pöytää ja kaksi irtotuolia sekä ilmeisesti kiinteät penkit seinävierillä, koska niitä ei erikseen mainita. Muita huonekaluja olivat kaappi, sänky ja kattolamppu. Naurislahden torpasta ei ole kuvia, mutta Finnasta löytyi kuva keskisuomalaisen torpan pihapiiristä. Tällainen se on voinut olla.

Torpan pihapiiri Keski-Suomesta. Stoore Gustaf Albert 1900-1914. Finna.

Naurislahti Viitasaaren Keihärinkoskella, nykyinen kartta.

  Antti Brandtin ja Sohvi Haltin lapset.

  Naurislahden torpan joulun myötä toivottelen hyvää ja rauhallista joulua kaikille!                  

                     

Lähteet: 

Karttapaikka, maanmittaushallitus

SSHY - Viitasaari , Rippikirja, 1866-1875 - Kuva 271 (sukuhistoria.fi)

SSHY - Viitasaari , Lastenkirja, 1866-1875 - Kuva 134 (sukuhistoria.fi)

Viitasaaren tuomiokunnan arkisto (JyMA) - Viitasaaren käräjäkunnan perukirjat 1911-1911, jakso 49: Soffia Halt, Keihärinkoski Naurislahden torppa; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=77716970 / Viitattu 18.12.2021

Joulukuusi – Wikipedia

Hakupalvelu | Arkistot, kirjastot, museot | Finna.fi