Jos olisit elänyt 150 vuotta sitten, olisitko ehkä ollut loinen, läksiäin tai kenties kylänloppulainen? Todennäköisesti ainakin joku esivanhemmistasi oli jotain näistä. Omiani löytyy kaikista kategorioista ja vielä monesta muustakin, joista hiukan myöhemmin lisää. Ihan ensiksi lohdutan, että loinen ei tarkoittanut samaa, kuin miten me nyt sanan ymmärrämme, joten voit huokaista helpotuksesta.
1800-luvun Suomi oli hyvin hierarkinen sääty-yhteiskunta. Säädyt olivat aatelisto, porvaristo, papit ja talonpojat. Säätyihin kuului noin 30 % Suomen väestöstä. Suurin osa 70 % oli siis säätyjen ulkopuolisia ihmisiä. Säätykierto eli siirtyminen säädystä toiseen oli harvinaista, sillä ”suutari pysyköön lestissään”. Säätyjen ”puhtautta” varjeltiin avioliitoilla, jotka olivat mahdollisia vain oman säädyn sisällä. Toki tästä joskus poikettiin, mutta kovin tavallista se ei ollut. Lähinnä kyseeseen tuli naisen siirtyminen avioliiton myötä korkeampaan säätyyn.
Keitä sitten oli tämä väestön valtaosa eli tilaton väestö?
Tästä joukosta suuren osan muodostivat lampuodit, torpparit ja mäkitupalaiset.
Heillä oli oma katto pään päällä, mutta maata he eivät omistaneet. Lampuoti oli
vuokrannut kokonaisen tilan viljelyä varten, joten heidän määränsä tästä
tilattomien joukosta ei ollut kovin suuri. Koko tilan vuokraaminen edellytti
jonkinlaista omaisuutta, jota varsin harvoilla oli. Mäkitupalaisella saattoi
olla pieni palsta, ehkä perunamaa, viljeltävänä ja mökki, missä perheineen
asui.
Suurimman ryhmän tilattomasta väestöstä muodostivat
torpparit. Yhdellä tilalla saattoi olla useita torppia, suurimmilla jopa
kymmeniä. Torppa peltoineen oli annettu torpparille viljeltäväksi työn teon
vastineeksi. Torpan väki teki talolle taksvärkkiä, jolla vuokra maksettiin.
Vuokraehdot saattoivat olla koviakin. Torpan kontrahdissa sovittiin, kuinka
monta mies- ja naistyöpäivää piti tehdä talolle. Vaikeimmat ajat olivat
peltotöiden aikaan, jolloin torpan väki teki päivällä talon peltotyöt ja yöllä
omansa. Jokainen tuntenee Väinö Linnan Jussi Koskelan ja tietää, mistä on kyse.
Näiden vuokraviljelijöiden lisäksi oli vielä koko
joukko ihmisiä, jotka eivät kuuluneet tähänkään ryhmään. Maatalousvaltainen,
koneellistamaton yhteiskunta tarvitsi paljon työvoimaa ja sitä saatiin
väestöstä, jolla ei ollut vakituista asuinpaikkaa. Tämä joukko teki töitä torppareiden ja talollisten apuna. Työt olivat usein määräaikaisia ja kausiluonteisia, joten myös asuinpaikka saattoi vaihtua usein.
Suomen sanan ’itsellinen’ ruotsalainen muoto on ’inhyses’. Tällä tarkoitetaan kaikkia niitä ihmisiä, jotka nykykäsityksen mukaan asuivat toisten ”nurkissa” ja ansaitsivat elantonsa auttamalla talon tai torpan väkeä. Itsellisen perhe saattoi asua tuvan nurkassa, porstuassa, saunassa, aitassa tai missä tahansa, mistä vain paikka perheelle löytyi. Miehet tekivät metsä- ja peltotöitä ja saattoivat myös tehdä torpparin puolesta taksvärkkiä taloon. Naiset puolestaan auttoivat koti- ja navetta-askareissa. Tätä väestön osaa ei pidä sekoittaa ruotuvaivaisiin ja ruotuköyhiin, jotka kunta sijoitti taloihin halvinta hintaa vastaan.
Tälle itsellisten osalle on sitten muotoutunut hyvin
erilaisia nimityksiä eri puolilla Suomea. Itä-Suomessa puhuttiin loisista ja
täytyy sanoa, että kun tämä sana tuli ensimmäisen kerran rippikirjassa vastaan,
niin kyllähän se säpsäytti. Kun huomasin, että tämä on aivan tavanomainen
nimitys, eikä vastaa tämän päivän sanan sisältöä, niin sitten helpotti. Etelä-Karjassa
tämä väestö oli läksiäisiä tai läksiäimiä ja Keski-Suomessa kestejä, joilla saattoi olla vielä nimitys
asuinpaikan suhteen, jolloin he olivat tupa- tai pirttikestejä tai saunakestejä.
Muita nimityksiä itselliselle väestölle olivat mm. koturi, köppäläinen, löysä, löysäläinen, populi tai
nurkkaväki.
Jos tilanne oli niin hyvä, että itsellisen perheelle oli
osoitettu talosta oma huone, heitä sanottiin huonemiehiksi, huoneväeksi tai
huonekuntalaisiksi.
Jotenkin surullinen nimitys on ’kylänloppulainen’. Heitä on
tullut vastaan lähinnä Keski-Suomessa, mutta myös täältä Savosta heitä löytyy. Kylänloppulaiset
on kirjaimellisesti kirjattu rippikirjoissa kylän loppuun, kun ei muuta paikkaa
ole ollut.
Sukututkijalle itsellisten tutkiminen on joskus haasteellista, sillä he saattoivat myös vaihtaa asuinpaikkaa usein. Joskus jonkun perheen seuraaminen on todella vaikeaa, jos he ovat vaihtaneet asuinpaikkaa vuosittain. 1800-luvun väestörakenne ja säädyt näkyvät hyvin myös omissa tutkimuksissani. Suurin osa esivanhemmista kuuluu juuri tähän itsellisten porukkaan, jonka nimitykset vaihtelevat eri puolilla Suomea. Tähän voidaan liittää myös piiat ja rengit. Torppareita löytyy jonkun verran, mutta talollisia vain vähäisessä määrin. Käsityöläisiä ja ammatinharjoittajia on joitakin, yksi pappissuku on löytynyt, mutta aatelisia ei yhtään.
Sukututkimusta ei siis kannata aloittaa siinä toivossa, että löytäisi suvustaan aatelisia tai kartanonherroja. Toki joku voi löytää niitäkin, mutta vain harvat. Tilattoman väestön tutkiminen on vähintäänkin yhtä mielenkiintoista ja ainakin sieltä varmuudella löytyy jokaiselle tutkittavaa.
Jarmo Paikkala on kirjoittanut tästä asiasta erinomaisen artikkelin,
jota olen käyttänyt tässä pääasiallisena lähteenä.
 |
Vesannon Horontaipaleen kylän itsellisiä. 1869-1878. Kuva SSHY:n julkisista kuvista. |
 |
| Vihitty 26.5.1890, kylänloppulainen Eljas Pekanpoika Hytönen ja kylänloppulainen Saara Maria Junka. |
Lähteet:
Jarmo Paikkala. Sukutieto 2001. Loiset.
Maija Rajala: Maaseudun työväestön asunto-olot 1800- ja
1900- lukujen taitteessa – todellisuus ja ihanteet GRADU-1400762569.pdf (tuni.fi). 2014.
Hiski. Vesanto, vihityt 1899. Suomen sukututkimusseura.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti