Tulilahden mysteeri

Ystävykset, sairaanhoitajaoppilas Eine Nyyssönen ja toimistotyöntekijä Riitta Pakkanen, lähtevät kotoaan Jyväskylästä 18.7.1959. Tytöt ovat päättäneet viettää loppukesälomansa pyöräillen ympäri Itä-Suomea. Eine on 21-vuotias ja Riitta 23-vuotias. Tytöt eivät koskaan palanneet retkeltään kotiin. Mitä oikein tapahtui? 

Tytöt pyöräilevät päivittäin varsin pitkiä matkoja. Ensimmäinen yöpymispaikka on Pieksämäellä ja siitä matka jatkuu Rantasalmelle ja Punkaharjun kautta Savonlinnaan. Savonlinnasta tytöt siirtyvät laivalla Joensuuhun ja sieltä taas pyöräillen Kolille. En käy matkaosuuksia tämän tarkemmin läpi, niistä löytyy yllin kyllin tietoa netistä. Keskityn Einen ja Riitan viimeisen illan tapahtumiin sekä siihen, kuka mielestäni ei voinut tehdä murhaa. 

Tytöt ovat lähettäneet jokaisesta yöpymispaikastaan kortin kotiin. Viimeinen kortti kotiväelle on postitettu Kolilta 25.7.1959. Siinä tytöt arvelevat tulevansa kotiin heinäkuun viimeisinä päivinä, koska Riitan pitäisi olla töissä 3.8.1959. Heidän suunnitelmansa oli jatkaa Heinävedeltä Varkauteen ja siitä takaisin kotiin Jyväskylään. Heidän matkansa kuitenkin päättyi Heinävedelle, Tulilahden leirintäalueelle. 

Kolilta tytöt pyöräilevät Polvijärvelle, missä yöpyvät viimeisen yönsä. Illalla he ehtivät käymään tansseissa Polvijärven lavalla. He lähtevät kohti Heinävettä aamulla 27.7.1959. Polvijärveltä on Heinävedelle matkaa nykyisiä autoteitä pitkin lähes 100 km. Matka on mielestäni käsittämättömän pitkä, ottaen huomioon, että tiet olivat pääosin päällystämättömiä, eivätkä pyörät todellakaan olleet sähköavusteisia vaihdepyöriä. 

Tytöt saapuvat Heinävedelle illalla ja suorittavat joitain ostoksia sekä apteekissa että Osuuskaupan baarissa. On jo myöhä, eikä apteekki ole enää auki. Tytöt soittavat apteekin yökelloa ja saavat ostoksensa toimitetuksi. Tästä matka jatkuu kohti Tulilahtea. Leirintäalue on muutaman kilometrin päässä Heinäveden kirkolta Varkauteen päin, Kermajärven rannalla. 

Sievien tyttöjen ilmaantuminen Heinäveden raitille huomataan. Sekatyömies Keijo, 18 v. ja metsäharjoittelija Heikki, 21 v., ovat menossa Kerman kanavalle. Palatessaan kanavalta he lähtevät tyttöjen perään ja huomaavat näiden kääntyvän kohti leirintäaluetta. Pojat päättävät lainata Keijon isän moottorivenettä ja suuntaavat vesitse leirintäalueelle. Pojat auttavat tyttöjä nuotion sytyttämisessä ja tytöt kertovat heille pyörämatkastaan, mutta oikeita nimiään he eivät suostu kertomaan. Pojat tekevät myrskyn kaatamasta koivusta tuokkoset ja kaivertavat nimensä tuokkosten pohjaan. Eivät kuitenkaan oikeita nimiään, eiväthän tytötkään kertoneet omiaan. 

Pientä draamaakin on ilmassa, koska ainakin Keijolla olisi halu lähennellä Eineä romanttisin aikein. Tähän Eine ei kuitenkaan suostu. Lopulta nuoret viettävät hauskaa iltaa yhdessä, nauravat, kujeilevat ja hassuttelevat. Tämän todistaa läheisellä näköalapaikalla oleva pariskunta. He näkevät myös tuntemattoman, yksin liikkuvan miehen lähellä leiripaikkaa. Myös kirkonkylältä on silminnäkijähavainto oudosta mopomiehestä, joka kertoman mukaan olisi seurannut tyttöjä leirintäalueelle päin. 

Pojat poistuvat paikalta ja tytöt käyvät telttaan nukkumaan puolen yön maissa. Aamu ei enää sarasta heille. Murhaaja viiltää puukolla teltan auki, puristaa Eineä kurkusta, lyö häntä reiteen ja puukolla ylävartaloon niin, että pisto osuu keuhkoihin. Riittaa murhaaja iskee päähän ja puukottaa useita kertoja rintakehään. Eine kuolee verenvuotoon ja Riitta pään murskavammoihin. Murhaaja hautaa tytöt, upottaa polkupyörät järveen ja piilottaa tyttöjen tavarat metsään. 

Kun tytöt eivät tule kotiin sovittuna aikana, vanhemmat luonnollisesti huolestuvat. Einen äiti tekee tytöistä katoamisilmoituksen 4. elokuuta. Tyttöjen etsinnät käynnistyvät ja lopulta heidät löydetään suohaudasta 21. elokuuta. Polkupyörät tarttuvat naaraan 4. syyskuuta. Näistä etsinnöistäkään en kerro tässä sen enempää, asiasta löytyy runsaasti tietoa muutenkin. Tapahtumien tiivistäminen yhteen blogikirjoitukseen niin, että kaikki oleellinen tulee kerrottua, on vaikeaa, sillä niin paljon tapahtumasta on saatavissa materiaalia. Oleellisin tieto, kuka on murhaaja, on kuitenkin edelleen selvittämättä. 

Poliisilla on näytön paikka. Muutama vuosi aiemmin murhatun Kyllikki Saaren murhaaja jäi selvittämättä. Paine on kova siihen, että nyt syyllisen pitäisi löytyä. Lukuisten kuulustelujen jälkeen vahvimmat epäilyt kohdistuvat salaperäiseen mopomieheen. Läpimurto näyttää tapahtuvan, kun poliisi pidättää munsalalaisen Runar Holmströmin 6.11.1959. Holmström on pikkurikollinen, joka on aiemmin istunut vankilassa varkauksista ja pikkurötöksistä. Hänen hallustaan löytyy todisteita, joiden arvellaan liittyvän Tulilahden surmiin. Runar on ajellut heinäkuussa mopollaan Heinävedellä ja kertoo myös käyneensä surmayönä leirintäalueella. 

Oikeudenkäynti pidetään Heinävedellä. Runar Holmström on viimeinen Suomessa oikeudenkäyntiin jalkaraudoissa tuotu vanki. Runar ei ehdi koskaan saada tuomiota. Hän hirttää itsensä sellissään, Vaasan lääninvankilassa 8. toukokuuta 1961, jättäen jälkeensä kirjeen, missä vakuuttaa syyttömyyttään. Kukaan muukaan ei saa koskaan tuomiota Einen ja Riitan murhista. 

Minulla on ollut kiinnostus tätä salaperäistä tapahtumaa kohtaan jo pitkään. Ensin ajattelin, että Eine ja Riitta haluavat tarinansa kerrotuksi. Nyt olen kuitenkin päätynyt siihen, että se onkin Runar, joka haluaa äänensä kuuluviin. Sehän sopii minulle, sillä olen sitä mieltä, että Runar Holmström ei voi mitenkään olla murhaaja. Hän oli kyllä pikkurikollinen ja saattoi olla tirkistelijä ja siksi seurasi tyttöjä, mutta siitä ollaan vielä kaukana murhaamisesta. Ensinnäkin Runarilla ei ollut mitään motiivia tyttöjen tappamiseen. Kenenkään kulkijan päähän ei pälkähdä, että käynpä tuosta ohi kulkiessani tappamassa nuo tytöt. Tai ehkä näin voi tapahtua, jos on sarjamurhaaja. Mutta nyt ei olla yhdysvaltalaisessa rikossarjassa, vaan suomalaisessa maalaiskylässä. Joku motiivi on oltava ja Runarilla sitä ei ollut.

Tutkitaanpa sitten hieman murhien jälkien peittämistä. Heinäkuun lopussa Heinäveden korkeuksilla aurinko laskee klo 22 ja nousee noin klo 4.20. Tytöt menivät nukkumaan puolen yön maissa, joten seuraaviin tapahtumiin oli aikaa vajaa neljä ja puoli tuntia, jos murhaaja aikoi peittää jälkensä pimeän, tai edes hämärän turvin. Tehtävä ei tulisi olemaan helppo. Murhaajan piti ihan ensimmäiseksi tietää, mistä löytyisi sellainen paikka, johon hauta olisi helppo kaivaa. Sellainen kyllä oli lähistöllä, mutta olisiko paikkakuntaa tuntematon henkilö sen tiennyt? Murhaajan oli myös lähdettävä etsimään lapio kaivamista varten. Leirintäalue on asumatonta, metsäistä aluetta. Ainoa lähistöllä oleva maalaistalo oli noin 0,5 km päässä hautapaikasta. Mikäli tappaja oli Runar, hänellä oli uskomaton onni lähtiessään kävelemään umpimähkään metsään, että osui talon pihalle, jossa oli parahiksi lapio häntä varten. Talon vahtikoirakaan ei haukkunut, vaikka kuulemma aina haukkui tuntemattomia. Oliko tässä jo liikaa sattumia? Ei, eivät ne tähän lopu. 

Tämän jälkeen tappaja palasi Tulilahden pohjukkaan, minkä suopohjaiseen maahan hän kaivoi haudan, johon kaksi aikuista naista mahtuu. Sen jälkeen hän palasi noin 250 metrin päässä olevalle leiripaikalle, josta hän kantoi ensin Riitan hautaan ja palasi takaisin hakemaan Einen. Rannassa on nyt polku, mutta tuolloin luonnollisestikaan ei ollut. Tyttöjä ei voinut raahata kivikkoisessa ja juurakkoisessa maassa, koska tästä olisi jäänyt jälkiä. Heidät oli kannettava. Runar oli 164 cm pitkä, hintelä mies. Molemmat tytöt olivat hänen kanssaan saman mittaisia ja noin 60 kg painavia. Aikamoinen suoritus. Kauankohan tässä meni aikaa? Joko aamu sarastaa? Mutta vielä on paljon tekemättä ja jälkiä hävitettävänä.

Seuraavaksi piti päästä eroon polkupyöristä. Ne tappaja hävitti järveen. Ilmeisesti leirialueen rannassa oli soutuvalmis vene, jolla pyörät vietiin järvelle ja upotettiin Tulilahden syvimpään kohtaan. Oliko Runarilla taas onnea ja hän onnistui sattumalta aamuhämärissä, kyllä, aamun oli jo pakko sarastaa tässä vaiheessa, löytämään lahden syvimmän kohdan? Vai oliko pyörien upottaja sittenkin joku, joka tunsi alueen? 

Kaiken tämän jälkeen tyttöjen leiritavarat, lapio ja poikien tekemät tuokkoset piilotettiin eri paikkoihin. Osa leirialueelle ja osa metsään. Joitakin vaatteita oli tuotu alueelle vielä reilun vuoden jälkeen tapahtumista ja Runar istui silloin vankilassa. Oliko Runar Holmtsrömillä vain huonoa onnea, kun osui paikalle tyttöjen murhailtana? Päteekö tässä tapauksessa lopulta Occamin partaveitsi ja Runarin kohdalla on aivan liikaa sattumia ja selityksiä? Uskon näin olevan. Hänestä saatiin sopiva epäilty taustansa takia. Ehkä oikea murhaaja on jollakin tiedossa ja ehkä näillä ratkaisuilla haluttiin suojella jotain. Tai ehkä poliisilla ei vain ollut aavistustakaan, kuka kaiken takana oli. Itse uskon, että on joku, joka tietää jotakin ja on elänyt elämänsä tämä asia tunnollaan. Jokainen lukija saa tehdä asiasta omat johtopäätöksensä.

Tulilahden kaksoismurhan mysteeri tulee saamaan lähitulevaisuudessa lisähuomiota. Historioitsija Teemu Keskisarja on keräämässä paikallistietoa Heinävedeltä ja odotettavissa on tiedonjanoa kutkuttava kirja Tulilahden tapahtumista (Warkauden Lehti 13.10.2021). 

Lähteistä: Tämä ei ole tieteellinen tutkimus, enkä ole tutkinut kansallisarkiston tai keskusrikospoliisin alkuperäisiä lähteitä. Toissijaisina lähteinä näitä löytyy kymmenistä netissä saatavilla olevista artikkeleista. Tietoa on koottu näistä erilaisista netin artikkeleista ja kirjoituksista. Kuvat 17.10.2021 omia. 

Tulilahden suohauta 17.10.2021

 

Eine ja Riitta

Tulilahti 1959 ja 17.10.2021. Ylempään kuvaan on nuolella merkitty pyörien löytymiskohta.

Suohauta löytymishetkellä 1959 ja 17.10.2021.

Tulilahti (kartta netistä, ei omia merkintöjä)

Marian perintö

 

Tänään ääneen pääsee pappani ensimmäinen serkku Maria Jussintytär Brandt. Maria syntyi Viitasaarella, Keihärinkosken kylässä, Korkealan torpassa heinäkuun seitsemäntenä päivänä 1876. Vanhemmat olivat Jussi Antinpoika Brandt ja Maria Karoliina Lyytinen. Ennen Marian syntymää olivat vanhemmat saatelleet jo kolme pienokaista hautaan. Marian lisäksi elolle selvisi kolme veljeä ja yksi sisko.

Maria pääsi ripille 24.6.1893. Hänen sisälukutaitonsa oli erinomainen, hän tunsi hyvin Raamatun historiaa ja osasi Lutherin katekismuksen selitykset. Maria oli ilmeisestikin hyväoppinen ja teräväpäinen tyttö, mutta tämän enempää koulutusta hänelle ei ollut tarjolla ja piiaksi lähteminen oli torpparin tytön lähes ainoa mahdollisuus ansaita elantonsa.

Rippikoulun jälkeen Maria on piikomassa Keitelepohjassa Lahnalahden talossa. Siellä hän tapaa Lauri Laurinpoika Hassisen s. 1868. Nuoret hakevat kuulutukset kesäkuussa 1895 ja heidät vihitään saman vuoden lokakuussa. Lapset syntyvät nopeaan tahtiin, esikoinen Hilda joulukuussa 1896. Viidestä lapsesta Hilda ja Matti kuolevat molemmat vajaan kahden vuoden iässä. Kuolinsyytä ei tiedetty, joten syyksi on merkitty vain tuntematon sairaus. Henkiin jäävät Alma s. 1898, Viktor s. 1903 ja Olga s. 1906.

Vuonna 1908 Maria oli jälleen raskaana, mutta tästä synnytyksestä hän ei enää selvinnyt. Maria kuoli vain 31 vuoden iässä toinen päivä kesäkuuta 1908 lapsivuoteeseen. Pienokainen Maria eli vielä kaksi kuukautta ja kuoli heinäkuun lopussa heikkouteen.

Yleensä perukirjoitus vainajan jälkeen tehtiin vasta siinä vaiheessa, kun leski halusi mennä uusiin naimisiin. Laurilla ei kuitenkaan ollut naimasuunnitelmia, vaan tyystin toiset haaveet ja siksi perukirjoituskin tehtiin varsin nopeasti, maaliskuun ensimmäisenä päivänä 1909. Tässä todettiin Marian jättäneen jälkeensä lesken Lauri Hassisen, sekä tämän kanssa syntyneet lapset Viktorin, Alman ja Olgan, jotka olivat kaikki alaikäisiä äidin kuollessa.

Perunkirjoituksessa Marian omaisuudeksi kirjattiin: 1 korvo, 1 pata, 1 paistinpannu, 1 kahvipannu, 1 kahvirännäri, 2 paria kahvikuppia, 1 kahvimylly, 1 kirves, 1 lamppu, 1 sänky, 1 sanko, 1 tuoppi ja 2 peruskuokkaa. Irtaimen omaisuuden arvo oli yhteensä 12 markkaa 20 penniä (nykyrahaksi muutettuna noin 50 euroa). Yleensä perukirjoituksissa kirjattiin ylös kaikki vaatteetkin, mutta jostain syystä nyt ei niin tehty. Kovin suuri ja ihmeellinen ei Marian omaisuus siis ollut, mutta aikakaudelle tyypillinen. Jokainen voinee katsella ympärilleen kotona ja todeta, että perukirjoitusten tekeminen tällä tasolla olisi nykyään mahdotonta.

Pesän menot olivat yhteensä 76 markkaa 20 penniä. Näitä olivat hautauskustannukset, velat talollinen Robert Diersille, Kalle Hintikalle, Matti Hietaselle sekä Julius Raatikaiselle. Kun vielä maksettiin vaivaisprosentti ja toimitusmiesten maksu, jäi pesään velkaa 54 markkaa 82 penniä (nykyrahaksi muutettuna noin 227 euroa). Syytä velkojen ottamiselle ei ole, mutta on mahdollista, että velkaa oli jouduttu ottamaan perheeseen yksinkertaisesti selviytymisen vuoksi. Vaivaisprosentti eli köyhäinsadannes oli 1/8 prosenttia kuolinpesän omaisuuden bruttoarvosta ja kunnan oli käytettävä se köyhäinhoitoon.

Lauri vahvisti toimitusmiehille, että hän ei ole salannut mitään tietoja ja lupasi maksaa velat niin, että lapsille ei jää maksettavaa. Pitikö Lauri lupauksensa, en tiedä, mutta kovin kiireinen hän oli toteuttamaan omat suunnitelmansa.

Lauri ilmeisesti halusi perukirjoituksen tehtäväksi, koska hänellä oli aikomus lähteä Amerikkaan onneaan etsimään. Hänen viiden vuoden passinsa on päivätty jo 22.4.1909. Passiluettelon mukaan Suomeen jäi kolme lasta eli Viktor, Alma ja Olga. Matkustajaluettelon mukaan Lauri lähti Hangosta kohti Quincya 28.4.1909 Arcturus -laivalla. Matka kulki Englannin kautta, josta hän lähti 4.5.1909 Saxonialla valtameren ylitykseen. Matkustajaluetteloon hän on merkinnyt lähiomaisekseen 11 -vuotiaan Alman. Muuten en ole Laurin vaiheita vielä seurannut, mutta ilmeisesti hän jäi sille tielleen, koska 1.1.1963 hänet julistettiin kuolleeksi.

Kenen hoitoon lapset jäivät ja mitä heille tapahtui? Tätä yritän vielä selvittää.

 

Marian irtain omaisuus, pesän menot ja velat.

Vaivaisprosentti eli köyhäinsadannes.

Lähteet: 

Syntymätieto: SSHY - Viitasaari , Syntyneet, 1871-1882 - Kuva 73 (sukuhistoria.fi)

Marian perukirja: Viitasaaren tuomiokunnan arkisto (JyMA) – Viitasaaren käräjäkunnan perukirjat 1909, jakso 15, sivu 15.

Siirtolaisinstituutin passi- ja matkustajaluettelot 1909.

Rahamuseo, rahanarvonmuunnin. 

Jäämistövero – Wikipedia

Kirje Olgalle 1929

 

Henriikka Kustaantytär Winkki, ukkini isän sisko, on myös pyytänyt pitkään, että hänen tarinansa tulisi kerrotuksi jälkipolville. Päätinpä nyt toteuttaa hänen toiveensa.

Henriikka syntyi kesäkuussa 1864 Heinävedellä suurten nälkävuosien kynnyksellä torppari Kustaa Aatu Winkin ja Miina Ikäheimosen kolmanneksi lapseksi. Henriikan lapsuus oli todennäköisesti puutteiden ja huolien varjostamaa. Kaikki perheen lapset syntyivät ja elivät keskellä kurjia nälkävuosia. Nälkävuosina kesä oli lyhyt ja talvi pitkä. Kerrotaan, että lumet ja jäät sulivat vasta toukokuussa. Halla puolestaan tuhosi sadon jo elokuussa ja seuraavan vuoden siemenviljat menetettiin. Kesä 1866 oli myös hyvin runsassateinen, jolloin perunat ja juurekset mätänivät pelloille.

 "Suomen 1860-luvun suuren nälkävuodet ovat (toistaiseksi) viimeinen rauhanajan nälkäkatastrofi koko Länsi-Euroopassa. Lyhyessä ajassa, vuosina 1866 - 1868, alle kaksimiljoonaisesta kansasta kuoli 270000 henkeä. Näistä kuolemista noin 150000 oli "ylimääräisiä", nälän ja nälkäkriisiin liittyneiden kulkutautien aiheuttamia. Pahimpana vuonna 1868 kuoli 137720 ihmistä eli non 8 % väestöstä." Antti Häkkinen, Duodecim. 2021.

Nälkävuosien kamaluus konkretisoituu Heinäveden kuolleiden luetteloissa (Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen digitoidut kirkonkirjat). Kun 1850-luvulla kuolleita on kirjattu vuosittain keskimäärin 4-8 sivullista, niin vuonna 1866 sivuja on jo 15 ja vuonna 1868 ennätykselliset 25 sivua.

Nälkävuodet koettelivat myös Winkin perhettä. Perheen kuudesta lapsesta vanhin, Alpin kuolee 9 -vuotiaana. Tarkka kuolinsyy ei ole tiedossa, mutta kun vuosi on 1867, niin on todennäköistä, että poika on kuollut aliravitsemuksen heikentämänä johonkin kulkutautiin. Henriikan nuorempi sisar Eerika Miina kuolee myös samana vuonna marraskuussa vain 6 kk:n ikäisenä. Kuolinsyyksi on kirjattu näivetystauti, joka johtunee myös siitä, ettei nälän heikentämällä pienokaisella ole ollut selviytymisen mahdollisuuksia.

Henriikka kuitenkin selvisi, kävi rippikoulun ja pääsi ripille 16 -vuotiaana vuonna 1880. Hän oli hyväoppinen ja rippikirjan mukaan hän osannut lukea hyvin ja tuntenut kristinopin perusteet. Aikakaudelle tyypillisesti Henriikka lähti piiaksi heti ripillepääsyn jälkeen. Hän ehti olla piikana ainakin kolmessa eri talossa vuosien 1881 - 1884 välillä, kunnes nuorukainen Jussi Reetrikki Rönkkö alkoi kosiskelemaan Henriikkaa. Nuoripari kihlautui 13.9.1884 ja heidät vihittiin 30.11.1884. Voi olla, että Henriikka oli jo raskaana vihittäessä, koska Olga Maria syntyi jo seuraavan vuoden heinäkuussa. Pariskunta asui Jussin veljen, mökkiläinen Taavetti Rönkön taloudessa, yhdessä veljesten äidin ja heikkolahjaisen siskon kanssa.

Nuorenparin onni ei kuitenkaan kestänyt kauan. Kesällä 1887 Jussi kuoli vain 26 -vuoden ikäisenä mahanpuruihin ja Henriikka jäi leskeksi ja yksinhuoltajaksi 23 -vuotiaana. Kuolinsyyksi on todellakin merkitty mahanpurut, mutta todellinen syy on voinut olla esimerkiksi umpisuolentulehdus. Henriikka jäi Olgan kanssa asumaan Taavetin talouteen, koska mihinpä muualle hän siitä voisi edes lähteä. Kolmen vuoden kulutta nuori leski kuulutettiin uuteen avioliittoon lampuoti Esa Kosusen kanssa ja heidät vihittiin vuonna 1890. Pariskunnalle syntyi tytär Siviä vuonna 1892 ja myöhemmin vielä Tyyne.

Minulla on ollut yllättävä mahdollisuus saada hieman tietoa myös Henriikan myöhemmistä vaiheista. Sukututkimusalusta Genin kautta löytyi henkilö, joka paljastui Henriikan tyttären Olgan jälkeläiseksi ja minun kolmanneksi serkuksi. Häneltä sain kopion kirjeen palasesta, jonka Henriikka on lähettänyt Olgalle 1929.

Henriikka Kosusen os. Winkin kirje tyttärelleen Olgalle. Kirje on saatu Tuomo Mantereelta ja se on kopio Taimi Mantereella, Olgan tyttärentyttärellä, säilyneen kirjeen osasta. Henriikan kirjoitus kursivoituina. 

                      Haapamäissä 11p 1929

                      Päivää Rakas Lapseni Olga.

Nyt tulen tervehtimään tällä paperilapulla ja tulen lausumaan tuhansia kiitoksia kirjeesi etestä, jonka sain suureksi ilokseni ja kun sain tietää, että olet vielä elossa.

Niin kyllähän se Jumala lyö vitsallaan meitä kaikkia lapsiaan itse kutakin parhaansa mukaan vaan niinhän se on, jota Jumala rakastaa sitä myös kuritta.

Olga Maria syntyi siis Henriikan ja Jussi Reetrikki Rönkön avioliitosta vuonna 1885 Heinävedellä. Henriikka jäi yksinhuoltajaksi, kun Jussi kuoli 1887, vain 26 -vuoden ikäisenä.

No niin, en ajatellu, että sinä rakas lapsi olet enää elossa, kun en ole saana mitään tietoa enkä koko joukostasi, ja nyt sanot olevasi taas leskenä ja kysyn, että onko sinulla yhtään lasta, kun et kerro lapsistasi mitään.

Olga oli muuttanut Lahteen ja hänellä oli kirjoittamisen aikaan ainakin viisi lasta; Mirjam, Toini, Solmu, Ester ja Vappu.

No niin nyt kerron elämästäni, että on ollu tervennä kaikki joukko, ja sitä Herran armolahjaa toivon sinulle Lapseni, sillä se on kaikkin parhain lahja, sillä jos ihmisen elämä puuttuu terveyttä, niin se puutuu silloin kaikkea.

Nyt kerron, että ei ole elossa kun Tyyne niminen lapseni. Siviä on kuollut jo maalinkuussa vuoten. Hän on ottamassa meitä taivaassa, jonne hän toivoi pääsevänsä suurten tuskain ja taistoin kautta, sillä hän vakutti meitä kaikkia, että älekää epäikkä, että kyllä hän päsee jumalan valtakuntaan ja sinne pitäisi meitän kaikkien pyrkiä, ennen kun tule myöhä.

Henriikan toinen aviopuoliso oli Esa Kosunen ja heillä oli kaksi tytärtä. Siviä Esantytär syntyi 1897 Heinävedellä ja kuoli 1928 Leppävirralla. Tyyne Lempi Esantytär syntyi 1902 ja kuoli 1931 Leppävirralla.

Kerron, että Siviä sairasti toista vuotta. Kun hän sai halvauksen, niin hän oli varatonna toinen puoli koko ruumista ja häneltä jäi neljä lasta ja nen on oleet minun hoilettamana, ja hän enätti olla kaksi kertaa miehelässä. Ensimäiseltä mieheltä jäi kolme lasta ja nyt hän jätti yhten lapsen ja aviopuolisonsa ja nyt hänen elämänsä on määriksi kerrottu.

Siviän ensimmäinen puoliso Kalle Ville Laakkonen oli syntynyt 1884 Kuopion maaseurakunnassa ja kuoli 1923 Leppävirralla. Heillä oli kolme lasta; Lahja, Taimi ja Helmi. Siviän toinen puoliso oli leppävirtalainen Eemi Markkanen (s. 1947 ja k. 1947). Heillä oli yksi lapsi, Toivo. Näitä lapsia Henriikka hoiti Siviän sairastuttua.              

Ja nyt kerron vähä omasta elämästäni ja olen ilonen sitä, kun muistat rakas Lapseni vielä vanhaa Äitiäsi. Vaikka kyllähän se vuottu äitikin mielen, kun on itsekin äitiksi juutuna ja kun saa paljon kärsiä ja kun tulee tunteman sen vanhemman rakkauten, sillä saahan vanhempi uhrata parhaansa lapsensa etestä ja pyytää rakkaata taivaalliseta isältä heille siunausta ja menestystä.

Kyllä minä olen ajatellut sinä lapseni monta kertaa, että kuinka sinä jaksat siellä suuressa maailmassa ja olisi hauska, jos tapaisimme toisemme täällä maan päällä, niin saisi enemmän kertoa, kun kirjottamalla minä olen jo vanha ja vanhaksihan sitä kaikki joututaan. Vaan vielä olen riski sen tähten, kun olen ollu tervennä ja isä on taas ollu tervennä.

Ja nyt täytyy jättää sinut lapseni Herran haltuun ja muista rakas lapseni Jumalaa ja vanhempiasi ja ole anteeksiantavaisen sillä antaahan… (kirjeen loppuosa puuttuu)

Henriikka kuoli Leppävirran Näätänmaan kylässä 21.9.1931, vain kahdeksan päivää tyttärensä Tyyne Turusen jälkeen. Tyynen tytär on kertonut, että hänen äitinsä ja mumminsa eli Tyyne ja Henriikka haudattiin samana päivänä. Arkkuja kannettiin parikymmentä kilometriä metsäpolkuja pitkin Turpeensalmen lossille asti, kun ei ollut tietä eikä laivalla päässyt sinä päivänä syysmyrskyn takia.

Henriikan, Esan ja Tyynen haudat ovat Leppävirran Näätänmaan hautausmaalla.

Esa Kosusen ja Henriikka Winkin hautakivi Näätänmaan hautausmaalla.

Henriikan ja Esan tyttären Tyynen sekä hänen tyttärensä Elsin hautakivi, myös Näätänmaalla.

Lähteet: 

Suomen 1860-luvun nälkäkatastrofi - syitä ja seurauksia. Antti Häkkinen. Duodecim 2012. Suomen 1860-luvun nälkäkatastrofi - syitä ja seurauksia (duodecimlehti.fi)

Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen digitoidut kirkonkirjat SSHY - Suomen Sukuhistoriallinen Yhdistys ry.

 

 

 

 

Sukututkimuksen suola eli kuinka löysin Otto Kallenpoika Kähärän osa II

Jatkan Otto Kallenpoika Kähärän tarinaa. Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen aika, 1920 -luku, houkutteli tuhansia ihmisiä Suomesta paremman elämän toivossa valtameren taakse. Vaaralliselle matkalle lähtivät uskaliaimmat ja yritteliäimmät ihmiset. Kotona Suomessa elämä oli usein vaatimatonta, jopa köyhää. Amerikkaan aiemmin menneet sukulaiset lähettivät hienoja valokuvia itsestään ja kertoivat hienosta elämästä. Ei siis ihme, että nuoren miehen mielessä siinsivät rikkaudet ja helpompi elämä.

”Sieltä tulee myös suuria, komeita valokuvia. Suomalainen työmies on niitten mukaan siellä pyhäpukeissaan pulska, komea herra; ja piikasemme varsinkin ovat hienoiksi muuttuneet; niillä on otsatukat, kureliivit, hansikkaat ja silkkihameet, kuin kaupungin ryökkinöillä konsanaan. Tähän sitten verrataan omaa, yksinkertaista, puolivillaista pukuaan, kuinka paljon kumminkin täällä moukempia ollaan!” (Jouni Korkiasaari).

Matka Viitasaarelta Kanadaan ei ollut helppo eikä nopea. Ensin on pitänyt tienata matkarahat joko työllä tai lainaa ottamalla. Matkalipun hinta Suomesta New Yorkiin oli 1920-luvulla noin 300 markkaa. Keskimääräinen työmiehen päiväpalkka on ollut vuonna 1927 noin 4,40 markkaa eli noin 1200 markkaa vuodessa. (Satakunnan museo) Matkarahan kerääminen oli iso työ.

Todennäköisesti Otto matkusti junalla Hankoon, missä oli siirtolaishotelli laivaa odottaville. Siellä tehtiin myös lääkärintarkastus, jonka hinta oli noin 10 markkaa (Jouni Korkiasaari). Hangosta matka jatkui jollakin Suomen höyrylaivayhtiön laivalla Göteborgiin, missä Otto astui 28.11.1927 S.S. Gripsholmiin. Kymmenen päivän kuluttua, 8.12.1927 hän oli New Yorkissa, missä myös tehtiin lääkärintarkastus. Sen mukaan Otolla ei ollut tuberkuloosia eikä hän ollut fyysisesti viallinen.

Jo seuraavana päivänä 9.12.1927 Otto on hakenut maahanmuuttotodistuksen Kanadan siirtolaispalvelusta. Todistuksen mukaan hän on naimaton nuori mies, joka on tulossa maataloustöihin Kanadaan. Rahaa Otolla on ollut 25 dollaria. Maahantulijalla oli oltava osoite, mihin hän on menossa ja henkilö, joka hänet ottaa vastaan. Otto on mennyt ystävänsä Jaakko Liimataisen luokse. Osoite on mielenkiintoinen, sillä se on 314 Bay Street, Porth Arthur, Ontario. Tässä osoitteessa on Finnish Labour Temple, joka oli silloin suomalaissiirtolaisten kokoontumistila. Se on toiminnassa tänäkin päivänä, nyt tosin kanadansuomalaisena kulttuurikeskuksena, museona ja suomalaisena ravintolana.

Tämän jälkeen Otosta ei tiedetä paljonkaan vuoteen 1936 saakka. Hänen viimeisin asuinpaikkansa Thunder Bayn suomalaisalueella oli Kivikoski, missä hän oli maataloustöissä. Kuolintodistuksesta selviää, että hän oli ollut Kanadassa 9 vuotta, mutta silloisessa asuinpaikassaan 6 vuotta. Missä Otto oli matkannut 3 vuoden ajan, sitä en ainakaan vielä tässä vaiheessa tiedä. Mutta kun tämä tiedon saanti on ajoittain niin ihmeellistä, niin kukapa tietää, vaikka tämäkin joskus selviäisi.

Oletettavasti Otto on hakeutunut sairaalahoitoon kuumeen ja vatsakipujen vuoksi. Häntä on hoidettu St. Josephin sairaalassa Thunder Bayssa. Valitettavasti hoito ei tehonnut ja Otto kuoli 15.8.1936. Kuolinsyynä oli maksa abskessi (paise), jonka seurauksena hän sai keuhkokuumeen. Hän oli kuollessaan vain 31 -vuotias. Otto haudattiin Riversiden hautausmaalle 17.8.1936.

Ontario Genealogy -ryhmästä eräs, parhaillaan Thunder Bayssa oleva, henkilö lupautui etsimään Oton hautakiveä. Minulle ei ollut suuri yllätys, ettei sitä löytynyt. Hänellä ei ollut perhettä ja hän oli varaton, joten kukapa hautakivestä olisi huolehtinut. Oton hautapaikka tiedetään kuitenkin varsin hyvin, vaikka muistomerkkiä ei olekaan. Hautausmaalla on mäntyjen reunustama alue, Potter´s Field, johon haudattiin varattomia henkilöitä kyseisenä aikana. Nyt minulla on myös kuvia tästä alueesta, kiitos Ontario Genealogy -ryhmän.

Tämän lähemmäksi Otto Kallenpoika Kähärän tarinaa en tässä vaiheessa pääse. Mutta olen iloinen, että olen voinut kertoa hänen läheisimmälle sukulaiselle, veljen tyttären pojalle edes nämä tiedot. Jotenkin minusta tuntuu, että Ottokin kiittää hänen tarinansa kertomisesta ja siitä, että näin monen vuoden jälkeen hänet vielä muistetaan. Otto halusi, että hänet löydetään. En mahda mitään, että tätä kirjoittaessa on vähän roskia silmissä.

Viittaukset, Jouni Korkiasaari, Suomen siirtolaisinstituutti

Finnish Labour Temple, johon Otto saapui 1927.

Riverside cemetary, Thunder Bay

Potter’s Field on tuo mäntyjen ympäröimä alue. Siellä on Oton hauta.

Sukututkimuksen suola eli kuinka löysin Otto Kallenpoika Kähärän osa I

Ei taida olla kovin montaa suomalaista sukua, josta ei joku uskalikko ole lähtenyt kokeilemaan onneaan valtameren taakse. Eniten siirtolaisia lähti Pohjanmaalta, mutta jonkin verran myös muualta Suomesta. Omat sukujuureni ovat pääasiassa Itä-Suomessa ja Keski-Suomessa, mutta muutama lähtijä löytyy myös meidän joukoista. Kerron yhden lähtijän ihmeellisen tarinan. Ihmeellisen siksi, että vielä hetki sitten en tiennyt hänestä kuin nimen, syntymä- ja kuolinajan, mutta tänä päivänä tiedän jo paljon. Ystäväni sanoin, Otto halusi tulla löydetyksi ja halusi, että hänen tarinansa kerrotaan. Olen aina ajatellut, että ihminen kuolee lopullisesti vasta sitten, kun kukaan ei häntä muista. Olen iloinen, että nyt voin tarjota muistettavaksi myös Oton tarinan.

Otto Kallenpoika Kähärä syntyi maaliskuussa 1905 Viitasaaren Kyminkoskella Kalle Heikki Kähärän ja Iita Maria Laukkasen 5/6 lapseksi. Minulla oli tiedossa, että Otto oli lähtenyt siirtolaiseksi Amerikan kautta Kanadaan 1927 ja kuollut siellä 1930-luvulla Port Arthurissa (nyk. Thunder Bay) Ontariossa. Ellis Islandin matkustajaluettelosta olin löytänyt hänen nimensä ja tiedon, että hän oli lähtenyt matkaan Göteborgin kautta 28.11.1927 ja saapunut New Yorkiin 8.12.1927. Matkakirjassa on myös tieto, että oli 5 jalkaa 9 tuumaa pitkä (n. 1,75 cm) ja hänellä on ollut vaaleat hiukset ja ruskeat silmät. Tähän päättyivät tiedot Otosta ja ehkä vähän unohdinkin koko asian.

Kaikki muuttui muutama viikko sitten. Tietoni ovat Genissä ja eräs henkilö otti sitä kautta yhteyttä. Totesimme olevamme varsin läheistä sukua toisillemme. Hän kyseli, olisiko minulla tutkimuksissani mitään tietoja hänen äitinsä sedästä, joka lähti ja katosi Kanadaan. Perhe oli saanut tiedon Oton kuolemasta, mutta siitä mitä hänelle oli tapahtunut, ei kukaan tiennyt mitään. Lupasin yrittää etsiä tietoja, vaikka ajattelin, että tuskin pystyn löytämään mitään.

Kävin uudelleen läpi Ellis Islandin matkustusluettelon olisiko siellä jotain vihjettä, mikä olisi jäänyt huomaamatta. Kävin läpi kaikki mahdolliset hakukoneet, hautatietokannat ja sanomalehdet löytääkseni jotain tietoa. Mutta ei mitään tietoja. Otto oli todellakin hävinnyt Kanadaan.

Oton virallinen kuolintieto löytyi lopulta ulkoasianministeriön kirjeistä Suomen sukuhistoriallisen yhdistyksen digitoidusta aineistosta. Kirjeen oli lähettänyt Montrealin pääkonsulinvirasto 15.6.1939 Helsinkiin ulkoasianministeriöön. Otto oli kuollut jo 1936, joten jostain syystä tieto kulki 3 vuotta Kanadasta Suomeen. Viesti oli varsin koruton.

”Port Arthurissa, Ontarion maakunnassa Kanadassa, kuoli elokuun 15 p:nä, 1936, Jaques´essa, Ont. asunut Otto Kähärä noin 31 vuoden ikäisenä. Vainajan kotipaikaksi on ilmoitettu Viitasaari, Kymenkoski, jossa hänellä on isä ja äiti. Kanadaan vainaja on tullut vuonna 1927. Vainaja oli naimaton eikä jättänyt mitään jäämistöä. Sukuselvitystä ei tarvita, eikä myöskään valtakirjaa.”

Ulkoasianministeriöstä viesti on lähetetty Viitasaaren seurakunnan kirkkoherranvirastoon 29.6.1939. Viestin alkuosa on varsin sama kuin Kanadasta tullut tieto. Ulkoasianministeriö pyytää lisäksi merkittäväksi asianmukaisesti kirkonkirjoihin Otto Kähärän kuolema. Lisäksi ministeriö pyytää kirkkoherranvirastoa ilmoittamaan asiasta vainajan omaisille Suomessa.

Tämä oli ainoa tieto, mikä perheellä oli Otosta. He tiesivät hänen kuolleen, mutta eivät sitä, mitä hänelle oli tapahtunut. Tiedän, että häntä kaivattiin kotona ja olisi kovasti kaivattu tietoja, mitä hänelle tapahtui.

Mahdollisten lisätietojen saamiseksi liityin Facebookin Ontario Genealogy -ryhmään. Kaksi tuntia siitä, kun jäsenyyteni oli hyväksytty tähän ryhmään, oli minulla Oton maahanmuuttotodistus Kanadaan, kuolintodistus ja vapaaehtoinen henkilö, joka lupasi käydä etsimässä hautakiveä.

Tarina jatkuu toisessa osassa.

Otto Kallenpoika Kähärä

M.S. Gripsholm, laiva jolla Otto matkusti Göteborgista New Yorkiin

Miten Kyllikki Saaren murha liittyy sukuuni?

17-vuotias Kyllikki Saari lähti 17.5.1953 polkupyörällä kotiin hartaustilaisuudesta Isojoen Kortteenkylältä ystävänsä Maijun kanssa. Tytöt erosivat Kauhajoen tien risteyksessä noin klo 22.30. Kyllikki ei koskaan saapunut kotiin. Kahden päivän kuluttua käynnistettiin suuretsinnät Isojoella. Kyllikkiä etsittiin koko kesä, mutta mitään vihiä hänen katoamisestaan ei löytynyt. Seuraavana syksynä löydettiin ensin Kyllikin polkupyörä syrjäiseltä suolta ja myöhemmin suohauta, josta Kyllikki löytyi. Suohauta oli varsin lähellä Kyllikin katoamispaikkaa ja edelleen on arvoitus, miksi kukaan ei osunut paikalle aiemmin keväällä suuretsinnöissä. Kyllikin kuolemaa verhoaa edelleen monta mysteeriä. Teon motiivia on vain pystytty arvailemaan, eikä tekijää koskaan saatu kiinni. Epäiltyjä löytyi niin kyläläisistä, ohikulkijoista kuin Kyllikin rippipapistakin.

Mutta mistä se yhteys sukuuni tulee? Kyllikki Saaren etsinnät laajenivat syksyllä 1953 Kuortaneen Kaarankajärvelle. Kuortane on pieni kunta noin 150 km Isojoelta koilliseen päin. Paikallinen maanviljelijä Aarne Autio ilmoitti kuulleensa järveltä naisen avunhuutoja, miesten puhetta ja kaksi pistoolinlaukausta Kyllikki Saaren katoamista seuraavan päivän aamuna. Muutkin alueen asukkaan ilmoittivat kuulleensa laukaukset ja nähneensä jotain poikkeavaa kyseisenä aamuna. 

Kuortaneella toimeen tarttui nimismies Åke Valfrid Asariaanpoika Vihanto. Teemu Keskisarja kirjoittaa nimismiehestä uusimmassa, Kyllikki Saarta koskevassa teoksessa. "Nimismies Vihanto arvosti Autiota: Hiljainen poikamies eikä hän puhele paljoa eikä näin ollen myös paljoa valehtele." Kaarankajärven tutkintaa ei voitu ohittaa ja nokkela nimismies Vihanto ryhtyi organiseeraamaan, kirjoittaa Keskisarja. Åke Vihanto järjesti Kaarankajärven naaraukset ja sadat vapaaehtoiset osallistuivat etsintöihin. Ainoa mitä löydettiin, oli pistoolinhylsy. "Miten se liittyi mihinkään, jäi ikuisesti selvittämättä, kuten koko Kaarankajärven mysteeri", toteaa Keskisarja kirjassaan.

Åke Vihanto, ukkini veli, syntyi 1907 Lahdessa räätäli Asarias Winkin (myöh. Vihanto) ja Eva Maria Lindin neljänneksi lapseksi. Perhe muutti 1919 Heinävedelle, Asariaksen syntymäkuntaan. Heinävedellä Asarias teki elämäntyönsä seurakunnan suntiona. Åke kirjoitti ylioppilaaksi 1927 Kuopiosta ja suoritti alemman oikeustutkinnon Helsingin yliopistossa 1937. Åke toimi nimismiehenä ainakin Kuortaneella ja Vaasassa. Hän toimi lääninasessorina Vaasassa ja asui siellä myös viimeiset vuotensa. Åke Vihanto kuoli 1971.

Historioitsija Teemu Keskisarja on perehtynyt perusteellisesti Kyllikki Saaren murhan tutkinta-aineistoon, joten hän pystyy kuvailemaan tapahtumia elävästi ja yksityiskohtaisesti. Lukija elää tilannetta vaihe vaiheelta ja jää odottamaan murhaajan paljastumista. Valitettavasti Keskisarjakaan ei suoraan paljasta murhaajaa, varmaankin siitä syystä, ettei hänestä ole täyttä varmuutta. Ketään ei tuomittu, koska todisteita ei ollut riittävästi. Tutkinta-aineiston perusteella Keskisarja tekee kuitenkin  päätelmiä, joihin on vaikea olla uskomatta, niin loogisia ne ovat. Mutta enpä paljasta kirjasta tämän enempää, se kannattaa ehdottomasti lukea itse. 

Ylimmässä kuvassa Teemu Keskisarjan teos Kyllikki Saari - mysteerin ihmisten historia. Keskellä Åke Vihannon ylioppilaskuva ja alimmassa kuvassa on nimismies Vihanto poliisipäällystön univormussa. 

Rakkaustarina ilman onnellista loppua

Äitini äiti Aina syntyi tsaari Nikolai II:n hallitsijakaudella 7.11.1902 Suomen suuriruhtinaskunnan Lappeen pitäjän Simolan kylään. Ainan isä Juhana oli työmies rautateillä ja äiti Regina, tuttavien kesken Rikinä, Lemin Ahosten sukua. Perheen lapsista Aina, Sulo ja Emil selviävät aikuisiksi niukoissa oloissa. Kolme nuorinta lasta, kaksoset Otto ja Toivo kuolevat vähän toiselle vuodelle ehdittyään ja Toivo Armas menehtyy jo kuukauden ikäisenä,

Perheen toimeentulo on niukkaa. Aina joutui piikomaan jo 7 - vuotiaana. Palveluspaikassa pikkupiikoja kohdeltiin huonosti ja hän karkasi sieltä isompien tyttöjen avustuksella. Palkaksi saadun markan hän oli jättänyt keittiön pöydälle. Eräänä päivänä Aina lähetettiin viemään koululle Sulon unohtamat eväät. Eväinä oli pelkkää suolakalaa ja Ainaa hävetti viedä niitä koululle, kun toisilla lapsilla oli parempa ruokaa mukanaan. Niinpä Aina piilotti kalat kivenkoloon. Asia tuli tietenkin ilmi, kun nälkäinen veli tuli kotiin koulusta. Silloin Aina sai kovan selkäsaunan äidiltään. 

Ainan elämän kahteenkymmeneen ensimmäiseen vuoteen mahtui monta vaihetta. Hän oli myös lastenpiikana Simolassa kesiään viettävässä venäläisessä lääkäriperheessä. Perhe lähti talveksi takaisin Kiovaan talveksi ja Aina lähti heidän mukaansa tarkoituksenaan palata seuraavana kesänä takaisin Suomeen. Matka venyi kuitenkin neljän vuoden mittaiseksi ensimmäisen maailmansodan syttyessä sinä aikana. Takaisin Suomeen hän pääsi väärennetyillä sairaanhoitajan papereilla.

1920-luvun puolivälissä Aina asettautui Ruokolahden Tainionkoskelle ehkä ollakseen töissä Tornatorin tehtailla. Täällä Aina tapasi elämänsä miehen, suuren rakkauden Uuno Matilaisen. Uuno syntyi Sortavalassa 5.1.1907 Enon Nesterinsaaresta kotoisin olevan Antti Antinpoika Matilaisen ja Sortavalan Tuokslahdesta kotoisin olevan Ida Katariina Antintytär Tolkin vanhimmaksi lapseksi,

Antti Matilainen kuoli Sortavalassa 1916 ja Ida muutti lasten kanssa, mitä ilmeisimmin paremman elämän toivossa, Ruokolahden Tainionkoskelle. Tainionkosken 1888 perustettua Tornatorin paperitehdasta laajennettiin 1910- ja 1920- luvuilla ja se houkutteli työntekijöitä ympäri Suomea. Myös Uuno oli töissä Tornatorin tehtailla ja todennäköisesti myös hänen äitinsä ja sisarukset. Ida Tolkki asui nimenomaan Tainionkosken Suon alueella  mikä oli juuri Tornatorin tehdastyöläisten asuinalue.

Aina ja Uuno tapasivat ja rakastuivat Tainionkoskella luultavasti noin 1925. Nuoripari halusi mennä pikaisesti naimisiin, koska Aina tuli raskaaksi. Uuno oli nuorempi kuin Aina, eikä ankarana tunnettu Ida antanut lupaa poikansa avioliitolle ennen kuin tämä olisi täysi-ikäinen.

Poikalapsi syntyi helmikuussa 1926 ja sai nimen isänsä mukaan, Uuno Benjamin. Sukunimi Ojala jäi äidiltä. Pariskunta oli onnellinen lapsestaan, vaikka eivät voineetkin elää tavallista perhe-elämää yhdessä. He odottivat kovasti päivää, jolloin Uuno olisi täysi-ikäinen ja he voisivat mennä naimisiin. Uuno täyttäisi 21 vuotta vasta tammikuussa 1928 ja heidän olisi odotettava sinne saakka.

Ainan elämä kuitenkin romahti lokakuisena iltana 1926. Hänelle tuotiin viesti Uunon tapaturmaisesta kuolemasta. Uuno oli ollut palaamassa töistä työkavereiden kanssa ja toinen miesporukka oli tullut vastaan Tornatorin sillalla. Miehet joutuivat tappeluun, Uuno sai puukoniskun ja kuoli sillalle.

Aina jäi yksin vajaan vuoden ikäisen lapsen kanssa, eikä yksinhuoltajan osa 1920- luvulla ole ollut helppo. Lapsi muun muassa yritettiin ottaa väkisin huostaan, mutta Aina ei moiseen suostunut. Hän oli antanut huutia ovelle tulleille sosiaalityöntekijöille, eivätkä kuulemma olleet toista kertaa tulleet. Ajan saatossa tarina on kaunistunut niin, että Uunosta tuli vahingossa uhri. Sanomalehtien mukaan miehille tuli riitaa pontikankeitosta ja riita päättyi puukotukseen. Lopullinen totuus jäänee arvoitukseksi. 

Yritin selvittää tätä mummon rakkaustarinaa monta vuotta. Tietojen saamista sotki kovasti se, että mummo oli joskus sanonut minulle virheellisen tiedon Uunon syntymävuodesta. En myöskään osannut etsiä häntä Sortavalan puolelta. Lopulta onnistuin löytämään kansalliskirjaston digitoiduista sanomalehdistä pienen artikkelin miestaposta Tainionkoskella 1926. Siitä tämä arvoitus lähti pikkuhiljaa aukeamaan.

Ylimmässä kuvassa Uuno Matilainen (oik.) veljensä Väinön kanssa. Keskellä Ida Antintytär Tolkki. Seuraavassa kuvassa Emil Ojala, Regina Ojala sylissään Uuno Benjamin ja Aina. Alimmassa kuvassa Etelä-Saimaan artikkeli miestaposta Tainionkoskella 14.10.1926.