Antti Örn, kuoliaaksi piiskattu

Rantasalmen pitäjän piiskausmännyn ympärille oli kerääntynyt uteliaiden joukko katsomaan rangaistuksen täytäntöönpanoa. Tällaista ei täällä joka päivä nähty. Osa katsojista tuli paikalle pelkkää uteliaisuuttaan, osa voitonriemuisena ja pieni joukko säälien ja kauhuissaan siitä, mitä tulisivat kohta näkemään. 

Antti Örn oli kuljetettu pitäjäntalolta hevosrattaissa piiskausmännyn vierelle. Piiskuri sitoi Antin kädet mäntyyn kiinnitettyyn renkaaseen niin, että Antti jäi roikkumaan käsiensä varaan. Jalat tavoittivat juuri ja juuri marraskuun loskaiseen maahan. Antti oli päättänyt, ettei hän huutaisi. Sitä iloa hän ei katsojille soisi. Mutta ei hän ollut varma siitä, miten kestäisi kolmekymmentä piiskaniskua.

Piiskuri otti suolasaavissa liotetun piiskansa ja iski ensimmäisen kerran. Antti heilahti iskun voimasta, mutta puri hammasta yhteen, eikä päästänyt ääntäkään. Kaksi, kolme, neljä. Antti laski iskuja ja voi pahoin. Viisi, kuusi, seitsämän. Sylkeä pärskähti hänen suustaan jokaisesta iskusta. Kahdeksan, yhdeksän, kymmenen. Nyt Antti ei enää voinut olla hiljaa, vaan voimaton vaikerrus purkautui hänen suustaan. Yksitoista, kaksitoista, kolmetoista. Antti menetti tajuntansa ja havahtui siihen, kun joku heitti hänen kasvoilleen kylmää vettä. Neljätoista, viisitoista, kuusitoista. Piiskuri osasi totisesti työnsä. Verenhaju alkoi leijailla lähimpänä seisovien ihmisten nenään. Seitsemäntoista, kahdeksantoista. Antti ei enää jaksanut laskea. Eikö iskuja ollut jo riittävästi? Kaukaa hän kuuli Annan lohduttoman itkun ja rukoukset, että piiskaus lopetettaisiin. Antti oli pyytänyt, että Anna jättäisi lapset kotiin. Heidän ei pitäisi nähdä tätä. 

Kuinka monta iskua vielä? Yhdeksäntoista, kaksikymmentä. Sitten armelias pimeys veti Antin mukaansa. Vielä muutaman kerran piiskurin raippa mässähteli veriseen massaan, mikä vielä vähän aikaa sitten oli ollut Antti Örnin selkä.

Kuvituskuva, Kuortaneen piiskoomänty.
Oletettavasti Rantasalmella on ollut vastaavanlainen.
Kuva: Merja Vihanto, 2022.

Antti Oinosen syntymästä en ole löytänyt varmaa tietoa. Hänen syntymävuodekseen on Rantasalmen rippikirjoissa mainittu 1767, mutta kyseisenä vuonna ei Rantasalmelle ole kirjattu syntyneeksi yhtään Antti Oinosta. Juvan Suurniemeltä löytyy syntymäajankohtaan sopiva lapsi, mutta tässä vaiheessa en ole varma, onko kyseessä sama Antti. 

Antin lapsuudesta ei löydy tietoja, mutta sotilas hänestä tulee jo varsin nuorena. Ruotsin arkiston 1804-1806 pääkatselmusrullan mukaan 35 -vuotiaalla Antilla olisi palvelusvuosia takana jo 20. Heittoa voi aina olla muutama vuosi puoleen tai toiseen, sillä Antin ikäkään ei ihan täsmää kuolinajan kanssa, mutta oletetettavasti hänellä oli pitkä palvelushistoria sotilaana. Antti on saanut sotilasnimekseen Örn (kotka). Ehkä hän oli tavallista raamikkaampi mies, sillä pääkatselmusluettelon mukaan Antti oli 5 jalkaa ja 9 tuumaa pitkä, mikä nykymitoissa tarkoittaa 1,76 m pituutta. Antti oli siis elinaikanaan varsin pitkä mies. 

Tammikuun kuudentena päivänä 1791 jääkäri Antti Örn Kolkontaipaleen kylältä vihitään Putkisalon kylältä tulevan palveluspiika Anna Sallisen kanssa. Pappilan tulipalo 1803 tuhosi osan Rantasalmen vanhimmista kirkonkirjoista (1772-1797), joten Antin ja Annan elämää ei voi seurata rippikirjoista, vaan tiedot on etsittävä lastenkirjoista ja syntyneiden luetteloista. Niiden mukaan ensimmäinen lapsi Mikko, syntyi 4.8.1791. 

Tämän jälkeen Antti on ollut torpparina Putkisalossa, jossa syntyivät pojat Antti Juho (1793) ja Olli (1795). Sotilaan tuli ilmoittautua vuosittain pääkatselmuksiin, mutta muun ajan hän yleensä oli torpparina. Tietysti, jos käsky kuului sotaan lähtemisestä, sinne toki piti mennä.

Yllättäen Antti jää kolmen pienen pojan yksinhuoltajaksi, kun Anna kuolee 20.6.1795. Olli on vasta kolmen kuukauden ikäinen. Anna kuolinsyyksi on merkitty "styng" (pistokset), joka voi tarkoittaa mistä tahansa syystä johtuvaa rintapistosta, ehkä sydänperäistä tai jotain keuhkosairaudesta johtuvaa. Torpparin vaimo Anna Sallinen on kuollessan 28 -vuotias. 

Rantasalmen kuolleet ja haudatut 1795.
Kuva: Kansallisarkisto, digihakemisto.

Kovin pitkään Antti ei voi yksin huolehtia lapsista, joten torppaan on saatava uusi emäntä. Sellainen löytyykin Asikkalan kylästä. Varakorpraali (vice corpral) Antti Örn ja 24 -vuotias palveluspiika Anna Puustinen vihitään 6.1.1796. Perheen kotipaikoiksi mainitaan sekä Vaahersalo että Putkisalo. Poikia syntyy kaikkiaan neljä. Ensimmäisenä Erkki lokakuussa 1796, joka kuolee kuumeeseen kolmevuotiaana. Heti Erkin kuoleman jälkeen lokakuussa 1799 syntyy Antti Juho. Matti syntyy 1802 ja Lauri 1805. 

Antti Örnin viimeinen ehtoollismerkintä on Putkisalo 1:n torpparina 21.7.1805. Mitä sitten tapahtuu, mistä Antti saa niin julman rangaistuksen, on minulle vielä epäselvää. Jatkan syyn etsintää. Antti ei varmaankaan jätä minua rauhaan, ennen kuin löydän oikean käräjäpöytäkirjan, missä tuomio on langetettu. 

Rippikirjassa on tämän jälkeen tyly merkintä, että komppanian sotilas nro 34 on piiskattu kuoliaaksi (ihjäll piskad). Kuolinpäivämerkinnän mukaan tiedämme, että jääkäri Antti Oinonen kohtasi kohtalonsa 39 -vuotiaana, marraskuun 11. päivänä 1805.

Piiskurin eli profossin virkapuku.
Kuva: Finna, Turun museokeskus.

Piiskurin lakki, profossin virkapuku.
Kuva: Finna, Turun museokeskus.

Rantasalmen kuolleet ja haudatut 1805.
Kuva: Kansallisarkisto, digihakemisto.

Mitä tapahtui Annalle ja lapsille tämän jälkeen? Elämä oli varmasti tiukkaa, sillä pojista Matti on renkinä jo 10 -vuotiaana Repomäessä Gabriel Binskin talossa. Matti mainitaan ruotuköyhäksi. Lauri on avioitunut Matleena Pölläsen kanssa ja elää torpparina Ahvensalmella (pitäjän rajat ovat vaihdelleet, joten Ahvensalmi löytyy välillä Rantasalmen ja välillä Heinäveden puolelta). Anna turvautuu poikansa Laurin perheeseen ja asuu samassa torpassa heidän kanssaan Ahvensalmella ja Malkkilassa. Leski Anna Puustinen kuolee Heinäveden puolella, 69-vuotiaana ruotuköyhänä. Kuolinsyyksi on merkitty vanhuudenheikkous. 

Kun osuin sattumalta Antin kuolinmerkinnän kohdalle päätin, että Antin tarina ansaitsee tulla kerrotuksi. Raipparangaistusta ei annettu kevyin perustein, joten varmaankin Antti oli syyllistynyt johonkin vakvaan rikokseen. Harmillisesti osa Rantasalmen rippikirjoista on palanut, joten ihan aukottomasti en pysty seuraamaan perhettä. Myös Antin sotilasurassa on vielä tutkimista. Näistä tulee toivottavasti joskus osa 2 Antin tarinaan. 

Raipparangaistus on julma ja on hyvä muistaa, että se on edelleen yleinen rangaistusmuoto monissa Afrikan ja Aasian maissa sekä Lähi-idässä.

Lähteet:

Generalmönsterrullor: Generalmönsterrullor, Arkiv med löpande volymnumrering, SE/KrA/0023/0/1038 (1804-1806) - Riksarkivet - Sök i arkiven

Finna: piiskurin virkapuku | Hakutulokset | Finna.fi

Pääkatselmusluettelo 1797-1806: SSHY - Kuvatietokanta - Savon jääkärijoukko ja Karjalan jääkärijoukko (sukuhistoria.fi)

Kansallisarkisto, Kuolleitten ja haudattujen luettelo: Rantasalmen seurakunnan arkisto - I F:5 Kuolleiden ja haudattujen luettelot 1777-1816, jakso 147: 1805 okt - dec; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5871962501&aineistoId=1227190583 / Viitattu 18.12.2022 Rantasalmen seurakunnan arkisto - I F:5 Kuolleiden ja haudattujen luettelot 1777-1816, s.186-187 (digihakemisto.net)

Kansallisarkisto, vihityt 1791: Rantasalmen seurakunnan arkisto - I Eb:1 Vihittyjen luettelot 1777-1817, jakso 48, sivu 92-93: År 1791; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5871950574&aineistoId=1227175786 / Viitattu 18.12.2022 Rantasalmen seurakunnan arkisto - I Eb:1 Vihittyjen luettelot 1777-1817, s.92-93 (digihakemisto.net)

Kansallisarkisto, vihityt 1796: Rantasalmen seurakunnan arkisto - I Eb:1 Vihittyjen luettelot 1777-1817, jakso 63, sivu 122 - 123: År 1796; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5871950481&aineistoId=1227175786 / Viitattu 18.12.2022 Rantasalmen seurakunnan arkisto - I Eb:1 Vihittyjen luettelot 1777-1817, s.122 - 123 (digihakemisto.net)

Kansallisarkisto, rippikirja 1800-1811, s. 690: Rantasalmen seurakunnan arkisto - I Aa:4 Pää- ja rippikirjat II, Osikonmäki-Voinsalmi 1800-1811, jakso 186, sivu 690: Putkisalo No 1; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5871675579&aineistoId=1226809938 / Viitattu 18.12.2022 Rantasalmen seurakunnan arkisto - I Aa:4 Pää- ja rippikirjat II, Osikonmäki-Voinsalmi 1800-1811, s.690 (digihakemisto.net)

Kansallisarkisto, lastenkirja 1801-1817, Rantasalmen seurakunnan arkisto - I Ab:3 Lastenkirjat II, Pirilä - Voinsalmi 1801-1817, jakso 73, sivu 744-745: Repomäki No 1, No 4; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5871804248&aineistoId=1227017027 / Viitattu 18.12.2022 Rantasalmen seurakunnan arkisto - I Ab:3 Lastenkirjat II, Pirilä - Voinsalmi 1801-1817, s.744-745 (digihakemisto.net)

Kansallisarkisto, rippikirja 1829 - 1839; Heinäveden seurakunnan arkisto - I Aa:9 Pää- ja rippikirjat 1830-1839, jakso 17, sivu 16: Ahvensalmi No 2; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6317134777&aineistoId=1203105254 / Viitattu 18.12.2022 Heinäveden seurakunnan arkisto - I Aa:9 Pää- ja rippikirjat 1830-1839, s.16 (digihakemisto.net)

Kansallisarkisto, rippikirja 1840 - 1849; Heinäveden seurakunnan arkisto - I Aa:10 Pää- ja rippikirjat 1840-1849, jakso 477, sivu 477: Ahvensalmi No 2; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6317148346&aineistoId=1203120361 / Viitattu 18.12.2022Heinäveden seurakunnan arkisto - I Aa:10 Pää- ja rippikirjat 1840-1849, s.477 (digihakemisto.net)

Kansallisarkisto, kuolleet 1841; Heinäveden seurakunnan arkisto - Kuolleiden ja haudattujen luettelot 1839-1888, jakso 7: 1841 ; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5824422206&aineistoId=1203243213 / Viitattu 18.12.2022 Heinäveden seurakunnan arkisto - Kuolleiden ja haudattujen luettelot 1839-1888, kuva 7 (digihakemisto.net)

Karjapaimen Sipi Matinpojan laitumilla

Sipi Matinpoika on jo pitkään halunnut tarinansa kerrottavaksi. Hänen tarinansa selvittäminen ei kuitenkaan ole ollut helppoa, sillä Satakunta, missä hän asui, on minulle täysin vierasta aluetta. Sipi perheineen on liikkunut Satakunnassa, Porin, Ulvilan ja Kullaan alueilla ja paikkojen hahmottaminen aluetta täysin tuntemattomalle, on ollut hankalaa. Lisähankaluutta toi se, että olin jossain vaiheessa tehnyt virheellisiä tulkintoja Sipin vanhemmista, joten tämän sotkun selvittäminen vei aikansa. 

Länsi-Suomi on muutenkin haasteellista tutkittavaa itäsuomalaiselle. Sukunimet puuttuvat ja vaihtuvat sopivasti talojen mukaan, missä perhe on asunut. Itä- ja keskisuomalaiset suvut ovat tässä suhteessa helppoja ja onneksi suurin osa tutkittavista suvuistani on tältä alueelta. Kaikilla on oma sukunimi ja naiset ovat kulkeneet synnyinsukunimellään läpi elämän aina vuoden 1929 avioliittolakiin saakka.  

Nyt Sipin tarina on kuitenkin valmis kerrottavaksi. Sigfrid Mattsson eli Sipi Matinpoika syntyi helmikuun pakkasten aikaan 1747 Porin Härpössä (Harjunpää) vanhemmilleen Matti Mikonpojalle ja Anna Jaakontyttärelle. Sipin lapsuudesta ei ole tietoa, mutta hän lähtee lapsuudenkodistaan 24 vuotiaana ja suuntaa Ulvilaan. Seuraavina vuosina 1770 - 1775 hänet löytää everstinna Gretha Lisa Hakellbergin emännöimästä Sunniemen kartanosta renkiväen joukosta. 

Sunniemen kartanon päärakennus. 
Kuva: Finna, museovirasto.

Kartanossa on piikana Ulla Matintytär. Ullan ja Sipin välinen lempi leiskahtaa kovaan roihuun. Nuorten rakkautta ei voi pidätellä, joten kun nuoripari vihitään lokakuun lopussa 1773, on Ulla jo näkyvästi raskaana. Ulla on 18 vuotias, kun tytär Maria syntyy tammikuussa 1774. Sunniemen kartanon tiluksille syntyy vielä Kaapo vuonna 1776.  Kaapon syntymätiedoissa Sipin ammatiksi mainitaan lammaspaimen (fåherde). Tämän jälkeen perhe käy vielä asumassa muutaman vuoden Porin Härppössa luutnantin puustelli Sippolassa, missä syntyy Matti vuonna 1778.

Vuodesta 1780 eteenpäin Sipi Matinpojan perhe löytyy Kullaan rippikirjoista Kosken kylän tiluksilta (Koskis ägor) ja hänen ammattinsa on vallherde, karjapaimen. Kullaan tiluksilla perhe kasvaa vielä Mikolla (1780), Valpurilla (1783), Ullalla (1786), Maijalla (1790) ja Anna Liisalla (1793).

Sipi Matinpoika on ensimmäinen karjapaimen tutkimuksissani, enkä ollut koskaan edes ajatellut, että Suomestakin löytyisi karjapaimenia. Ajatukset karkasivat kovin romanttisiin mittoihin metsän siimeksessä piilossa olevien karjamajojen sisältämien salattujen romanssien vuoksi. Tähän saattoi olla osasyynä Teuvo Tulion elokuva Unelma karjamajalla, jonka muistan joskus katsoneeni. Luulenpa, että karjan paimentaminen 1700-luvun Suomessa oli kuitenkin kaukana romantiikasta.

Ei ollut kovin helppoa löytää aineistoa 1700-luvun karjapaimenista Suomessa. Onnekseni löysin Kirsi Laineen väitöskirjan maataloudesta, isojaosta ja talonpoikien päätöksenteosta Lounais-Suomessa 1750-1850. Tässä teoksessa kerrotaan hieman myös karjapaimenten työnkuvasta. Seuraavat kappaleet ovat mukaellen tästä teoksesta.

Karjanhoito oli välttämätön osa perinteistä maataloutta ja Satakuntalaisessa kyläyhteisössä tärkeässä roolissa olivat yhteiset laitumet ja yhteinen paimennus. Karjaa laidunnettiin niityillä, joiden tuotto oli vaihtelevaa. Lisäksi tilukset sijaitsivat hajallaan ja osa pitkienkin matkojen päässä asutuksesta. 

Lounais-Suomessa karjan mukana kulki usein palkattu paimen. Yleensä koko kylän karja oli laitumella yhtä aikaa. 1600 -luvulta alkaen yhteisiä paimenia oli niin isoissa kuin pienissäkin kylissä ja yleensä koko kylän karja oli laitumella yhtä aikaa. 

Paimennuskausi alkoi Erkin päivästä (18.5), jolloin suljettiin kaikki veräjät ja se jatkui sadonkorjuun jälkeiseen Mikon päivään (29.9) saakka. Kevään ensimmäiset viikot kaikki kylän maat olivat vapaita laidunnukselle, mutta kun kasvu pääsi vauhtiin, suljettiin pellot ja niityt. Tämän jälkeen paimen johdatti karjan metsälaitumille. Metsälaitumien ongelmana olivat pitkät matkat, joita karja joutui kulkemaan ruokansa perässä. Naudat kulkivat laajoillakin alueilla, mutta pienkarja laidunnettiin kylän läheisyydessä. Siksi kylässä saattoi olla palkattuna erillinen lammaspaimen. Metsälaitumilla paimenen ja karjan tukikohtia olivat karjapolkujen varsille raivatut karjanlepopaikat eli levot.

Paimenen tehtävänä oli turvata karjan hyvinvointi ja kylän omaisuus. Hän suojeli karjaa pedoilta, saattoi eläimet turvallisesti takaisin kylään ja huolehti myös siitä, ettei karja tehnyt vahinkoa kylän omaisuudelle. Oli kaikkien etu, että koko kylän karja oli mukana paimennuksessa, sillä taitava paimen oli turva karjalle. Palkan paimen sai kultakin tilalta karjamäärän mukaan.

Mitä paimenet sitten tekivät talvella? Tähän en löytänyt varmaa vastausta, mutta luulen, että he tekivät tavanomaisia renkien töitä. Olihan karjasta huolehdittava myös laidunkauden ulkopuolella.

Alla museoviraston kuvat (lähde Finna) lakuttimesta ja tuohitorvesta. Ehkäpä Sipi Matinpoika hätisteli petoja karjan luota juuri tällaisella lakuttimella ja huhuili laumaansa tuohitorvella. Mäkisen maalaus kyläpaimenesta karjoineen edustaa tätä aiemmin mainittua romanttista paimensuuntausta.

 

Lakutin. Haavasta tehty merkinantolaite, jolla 
hätisteltiin petoeläimiä pois karjan läheltä.
Kuva: Finna, Suomen kansallismuseo.

            

Tuohesta tehty paimentorvi. 
Kuva: Finna, museovirasto.
Kuvaaja Gösta Grotenfelt.

                                                                  

Kyläpaimen karjoineen. 
Kuva: Finna, museovirasto.
Kuvaaja Eino Mäkinen 1930-1939.

Sipi Matinpoika kuolee kuumeeseen 61 vuoden 10 kuukauden ikäisenä tammikuun neljäntenä päivänä 1809. Hänen tyttärensä Ulla Sipintytär (s. 1786) synnyttää vuonna 1821 pojan, Salomonin, josta tulee myöhemmin puutarhamestari Porvoon kaupunkiin. Olen jo aiemmin kertonut puutarhamestarin tyttärestä Amanda Josefiina Inbergistä. 

Sipi Matinpoika on Amandan isoäidin isä ja siten minun isoisäni isoäidin isoäidin isä, joten Sipin tarina on merkityksellinen minulle.

Lähteet:

Finna, kuvat: Ulvilan kartanot, Lakutin, Tuohitorvi ja Kyläpaimen karjoineen.

Kirsi Laine (2020): Maatalous, isojako ja talonpoikien päätöksenteko Lounais-Suomessa 1750-1850. Kirsi_Laine_vaitoskirja.pdf (utupub.fi)

Wikipedia: Lakutin – Wikipedia

Wikipedia: Unelma karjamajalla – Wikipedia

Suomen sukuhistoriallinen yhdistys ja kansallisarkisto: Porin, Kullaan ja Ulvilan kirkonkirjat vuosina 1750-1810

Isälinjaa etsimässä

Ihminen tarvitsee siivet ja juuret. On etuoikeus tietää, mistä tulee, kun sitä, mihin menee, ei voi varmuudella tietää. Kirjallisiin lähteisiin perustuvalla sukututkimuksella saadaan Suomessa selvitettyä sukujuuret parhaimmillaan noin 1600 -luvulle. Talollisten, käsityöläisten ja porvareiden kanssa voidaan päästä 1500 -luvulle ja aatelisten osalta jopa keskiajalle. Toki yksittäisistä suvuista voi olla olemassa sellaisia lähteitä, että sukujuonnot on mahdollista selvittää hyvinkin kauas. Tavallinen tallaaja joutuu tyytymään usein lähihistoriaan, mutta se ei tee asiaa yhtään väheksyttävämmäksi.

DNA-avusteisen sukututkimuksen avulla on mahdollista selvittää niin sanotut isä- ja äitilinjojen kulkusuunnat Euroopassa tuhansien ja kymmenien tuhansien vuosien ajalta. Nämä kertovat ihmisjoukkojen pääasialliset kulkureitit, mutta varmastikin on ollut myös yksittäisiä kulkijoita, jotka eivät ole kulkeneet valtaväyliä pitkin. Henkilötietoja ei luonnollisestikaan pysty DNA:lla selvittämään näin kaukaisilta ajoilta. Äitilinjastani kerroin kirjoituksessa Veldan tyttäret, näin isänpäivänä on isälinjan vuoro.

Naisen DNA:sta ei pysty tutkimaan isälinjaa, kun meiltä puuttuu se Y-kromosomi, joten omasta DNA:stani ei olisi tässä mitään hyötyä. Onneksi serkkuni suostui näytteenantajaksi. Suurin toivein odotin tuloksia. Suomen miesten haploryhmistä suurin on ns. N-haploryhmä eli Niilon pojat. Niilon pojat ovat lähteneet aikanaan Afrikasta kohti Siperiaa ja tulleet idästä Suomeen. Kulkureittinsä takia heitä sanotaan mammutinmetsästäjiksi. Suomalaisista miehistä noin 60 % on Niilon poikia. 

Iivarin (I-haplo) pojat tulevat lännestä ja heitä on noin 30 % suomalaisista miehistä. Tämän mutaation alkuperä on noin 25-30000 vuoden takana Balkanilla. Alle 10 %:a Suomen miehistä on ns. Raulin poikia (R-haplo). Nämä juuret johtavat tiettävästi Iberian niemimaalle.

Kirjallisen sukututkimuksen perusteella vanhin tunnettu esi-isäni on ruotusotilas Pietari Winck Sulkavalta. Hänestä löytyy aiempi kirjoitus Pietari Winckin sota, jos haluat tutustua häneen tarkemmin. Sulkavan kirkonkirjat kertovat Pietarin varhaisimmista vaiheista sen, että hän oli kreikkalaiskatolinen ja syntynyt 1760 Venäjällä. Koska hän oli ruotusotilas, niin sukunimi Winck oli erittäin suurella todennäköisyydellä sotilasnimi, eikä hänen oma sukunimensä. Sikäli, jos hänellä ylipäänsä oli omaa sukunimeä. Odotin siis kovasti, että DNA:n avulla pystyisin avamaan Pietarin salaisuutta johokin suuntaan. Mistä ja milloin hän tuli Suomeen ja mitä varten? Tuliko Pietari yksin Suomeen vai perheensä kanssa? Keitä hänen vanhempansa olivat ja mistä hän oli kotoisin? 

Valitettavasti näin ei käynyt. Isälinjani haploryhmä I-A16863 osoittautui erittäin harvinaiseksi, eikä vertailutietoja löydy Suomesta. Tai sitten tämän haploryhmän miehet eivät ole tehneet DNA-testejä. Lähimpiä osumia on ainoastaan neljä, eivätkä nämäkään ole kovin läheisiä. Kaksi osumista on Venäjältä, yksi Ukrainasta ja yhden kotimaa on tuntematon. Kaikkien näiden henkilöiden kanssa meillä on varmuudella yhteinen esi-isä jossain historiassa, todennäköisesti tuhansien vuosien takana. Kaikkein läheisin osuma on Vitali T. Irkutskista. Olen viestitellyt hänen kanssaan muutamia kertoja, mutta yhteinen esi-vanhempi on aivan liian kaukana löydettäväksi. Eipä näillä tiedoilla siis kovinkaan paljon päässyt etenemään.

Alla olevassa kartassa on isälinjani kulkusuunta Afrikan alkukodista Suomeen. Matka on kestänyt kymmeniä tuhansia vuosia.

Isälinjani kulkusuunnat.
Kuva: FtDNA migration map.

Se, mitä pystyn selvittämään isälinjastani selviää siis kirkonkirjojen kautta ja ainoastaan sotilas Pietari Winckiin asti. Tässä tiedossa oleva isälinjani kokonaisuudessaan.

isä: Reijo Vihanto, s. 1941 Varkaus

isänisä: Volmar Asariaanpoika Vihanto, s. 1913 Kangasala, k. 2004 Varkaus, haudattu Heinäveden Petäjäharjun hautausmaalle

isänisänisä: räätäli Asarias Kustaanpoika Winck (myöh. Vihanto), s. 1872 Heinävesi, k. 1943 Heinävesi

isänisänisänisä: Kustaa Aatu Paulinpoika Winck, s. 1831 Sulkava, kuolintieto selvittämättä.

isänisänisänisänisä: Pauli Pietarinpoika Winck, s. 1793 Sulkava, k. 1853 Sulkava

isänisänisänisänisänisä: ruotusotilas Pietari Winck, s. 1760 Venäjä, k. 1825 Sulkava

Tämän pitemmälle pystyn tuskin koskaan selvittämään isälinjaani. DNA toi sen varmuuden, että Pietari on tullut Suomeen Venäjältä noin 1780-1790 lukujen välillä. Millainen hänen tarinansa on ollut sitä ennen, se jäänee ikuiseksi arvoitukseksi. Ehkä tulevaisuudessa, jos useammat saman haploryhmän miehet teettävät DNA-tutkimuksia, on mahdollista löytää yhteisiä esi-isiä ja pystyn ratkaisemaan arvoitusta hieman enemmän. Sitä odotellessa jatkan kirkonkirjojen tutkimista. 

Isälinjani kolmessa polvessa:
isäni korjailemassa polkupyörää 1950-luvulla,
ukkini nuorena poikana n. 1920 -luvulla ja
ukin isä hevosensa kanssa n. 1940-luvun alussa.
Valokuvaajat tuntemattomia.

Asarias ja Volmar Vihannon hauta Heinäveden Petäjäharjun
hautausmaalla. Kuva: Merja Vihanto

Lähteet:

Ahti Kurri Suomen väestön haploryhmät (klaanit) | dna-sukututkimus (kurrinsuku.net)

Family Tree DNA:n tutkimustulokset.

Sulkavan rippikirjat 1786-1828

Valokuvat sukualbumeista.

Kohtaamisia Hietaniemen hautausmaalla

Jostain syystä sivistyksessäni on ollut aukko. Iso aukko. Kehtaanko edes tunnustaa? En ollut koskaan käynyt Hietaniemen hautausmaalla, vaikka Helsingissä toki olen käynyt lukuisia kertoja. Aina on ollut jotain muuta tai kiire johonkin. Nyt päätin korjata tämän puutteen ja syysloman pääkaupunkimatkalla suuntasimme kohti hautausmaata. Keli oli juuri sopiva lokakuiselle hautausmaaretkelle. Aurinko pilkotteli pilvien takaa ja syksyinen väriloisto oli kauneimmillaan. Ainoa miinusmerkki oli se, että hautausmaata koskevat kotiläksyt olivat tekemättä, koska inspiraatio iski näin yllättäen. Tämän vuoksi kävelymme hautausmaalla oli hieman summittaista, eikä kaikkia haluttuja kohteita löydetty. Hautausmaa on tosin niin valtava, ettei kaikkia kohteita ehdi saman päivän aikana edes katsomaan. Keskityimme siis vanhalle alueelle ja toki kurkistimme myös taitelijakukkulalle. Ortodoksinen, islamilainen ja juutalainen hautausmaa jäivät suosiolla toiseen kertaan. Kun seuraavan kerran menen Hietaniemeen, on minulla mukana kartta ja korttelitiedot niistä haudoista, mitkä ehdottomasti haluan nähdä.

Otin tietenkin paljon valokuvia ja olen jälkeenpäin selvitellyt, keitä tuli kuvattua. Tässä muutamia nostoja ja tarinoita hautojen ympäriltä. Taiteilijakukkulan kuuluisuudet jäävät tällä kertaa huomiotta, koska heidän tarinansa tunnetaan muutenkin.

Katseeni osui kallellaan olevaan, jäkälän verhoamaan hautakiveen. Alin nimi kiinnitti huomioni; Aina Secunda. Erikoinen nimi, mutta tuskin on tarkoittanut sitä, mihin mielleyhtymä tänä päivänä väistämättä johtaa. Hautakivestä ei löytynyt sukunimeä, joten tein hiukan salapoliisityötä. 

Hakukone Hiskin kautta löytyi Aina Secundalle vanhemmat, kauppias Georg Wilhelm Brofeldt ja Jacobina Chrogelius. Haudassa lepäävät kaikki Brofeldtien kolme tytärtä. Aina Ardenta syntyi 26.6.1858 ja kuoli vain kolmevuotiaana 9.2.1862. Kuolinsyytä en onnistunut löytämään. Lydia Magdalena syntyi 3.4.1864, mutta ei ehtinyt täyttää vuottakaan, vaan kuoli 21.1.1865 aivotulehdukseen. Aina Secunda kuoli 9.7.1891 verenmenetykseen, mitä se sitten tarkoittikaan. Hän oli 31-vuotias ja naimaton. Näin Jacobina hautasi kaikki kolme tytärtään. Hän eli itse 80-vuotiaaksi, vuoteen 1913 saakka.

Löysin Aina Secundalle myös kauniin kaiman. Nuokkutalvikki on Orthilia Secunda.

                                        

Kauppias Brofeldtin tyttäret.
Kuva: Merja Vihanto 2022.

Seuraava hautakivi, joka kiinnitti huomioni oli jäkälän peittämä paasi, jossa on vain nimi Georg Aug. Wallin sekä arabiankielistä tekstiä. Ei mitään muuta. Ei syntymäaikaa tai kuolinaikaa. Georg Wallinin osalta hänen tietojensa selvittäminen ei kuitenkaan aiheuttanut suurta vaivaa. Hänestä olikin löydettävissä tietoja vähintään yhden kirjan verran. Tässä pieni kooste hänen vaiheistaan.

Tutkimusmatkailija Georg Wallinin hautamuistomerkki.
Kuva: Merja Vihanto 2022.

Georg August Wallin eli Yrjö Aukusti Wallin syntyi 24.10.1811 Ahvenanmaalla, Sundin kylässä. Hänen isänsä oli henkikirjoittaja Israel Wallin ja äiti Saltvikin kirkkoherran tytär Johanna Maria Ahrenberg. Georg August kävi Turun katedraalikoulua 1820-luvulla ja kirjoitti ylioppilaaksi 1829. Sen jälkeen hän opiskeli arabian kieltä ja itämaista kirjallisuutta muun muassa Pietarissa ja Lontoossa. Georg August Wallin haki 1841 Helsingin yliopiston matka-apurahaa matkasuunnitelmalla, jota pidettiin merkillisimpinä ja rohkeimpana, mitä Suomessa oli milloinkaan laadittu. Matkasuunnitelma kohdistui Egyptiin ja Arabiaan ja mahdollisesti tataariheimojen luokse, jos varat riittäisivät. Wallin sai apurahan ja lähti kohti seikkailuja. 

Georg August teki kaikkiaan kolme tutkimusmatkaa, jotka kestivät yhteensä kuusi vuotta. En tiedä, onko hänen matkoistaan kirjoitettu kirjoja, mutta aineksia niihin varmasti olisi.

Wallinin elämäntyö katkesi liian varhain. Hän oli kuollessaan, 23.10.1852, vasta 40-vuotias. Tältä osin hänen elämäntyönsä jäi valitettavan kesken ja ehkä siksi hän on pysynyt myös tuntemattomana. Helsingin Sanomissa, 17.7.1914, on kirjoitettu artikkeli hautojen hoidosta ja myös Georg August Wallinin hauta sai huomiota: "Kaikkein hylätyimmältä näyttää wanhalla hautausmaallamme Georg August Wallinin hauta. Erämaan waeltaja saa kuoltuaankin lewätä erämaassa, jonka rikkaruohoisessa hiekassa olewasta jäkälöityneestä muistokiwestä kirjoituksen kultaus warisee. Sydäntä wiiltäwin tuntein siirtyy matkailija tämän unohdetun haudan luota."

Orientalisti ja tutkimusmatkailija Georg August Wallin.
Kuva: C. Kajander, museovirasto, Finna.

Suosittelen lukemaan kansallisbiografian esittelyn Georg August Wallinista. Se on mielenkiintoinen ja avaa tämän, ainakin minulle, tuntemattomaksi jääneen tutkimusmatkailijan elämää ja tuotantoa. 

Seuraavaksi minut pysäytti August Johannes Hjeltin (29.6.1862-12.7.1919) kallellaan oleva hautakivi. Olin osunut tilastotieteilijän hautamuistomerkille. August Hjelt toimi tilastollisen päätoimiston ylijohtajana vuodesta 1902 alkaen. Tilastollisen päätoimiston tilastot ovat sukututkijoiden aktiivisessa käytössä ja käytän tällä hetkellä eniten kansallisarkiston tilastollisen päätoimiston luetteloja kuolleista. Täältä löytyvät sellaiset, vuosina 1936-1941 kuolleita koskevat tiedot, mitä ei saa digitoiduista kirkonkirjoista. Olipa hauska tavata henkilö (jos näin voi sanoa hautakivestä), jonka toiminta on tietämättäni ollut läsnä omissa tutkimuksissani.

Tilastollisen päätoimiston tirehtori August Johannes Hjelt.
Kuva: Merja Vihanto 2022.

Näitä tarinoita hautakivistä voisi kirjoittaa loputtomiin, niin paljon mielenkiintoisia ja innoittavia kohtaamisia Hietaniemessä on. Ehkä jatkan tätä sarjaa myöhemmin, koska monta tarinaa jäi kirjoittamatta. Toki tarinoita löytyy jokaiselta hautausmaalta, mutta Hietaniemessä on säilynyt valtava määrä ainutkertaista Suomen historiaa ja ammennettavaa riittää tulevillekin tutkijoille. Ajan saatossa jäkälä peittää väistämättä vanhat hautakivet, jolloin niiden alla lepäävät vainajat unohtuvat muistista ja mielestä.

"Kohtsilläänhän se ikä o lopuss, a sitt alkaakii se makia ikuisuus." Sitaatti elokuvasta Anu ja Mikko; kirjoitettu yhteen hautakiveen.

Lähteet:

Helsingin Sanomat 17.7.1914: 17.07.1914 Helsingin Sanomat no 191 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kansallisarkisto: Tilastollinen päätoimisto – Portti (narc.fi)

Kansallisarkisto: Tilastollisen päätoimiston tilastoarkisto (KA) - K03Ab Luettelot kuolleista 1936-1965 (digihakemisto.net)

Kansallisbiografia: Wallin, Georg August (1811 - 1852) | SKS Henkilöhistoria (kansallisbiografia.fi)

Seppovaara Juhani (2002): Elävä hiljaisuus Hietaniemen hautausmailla (löytyi muuten omasta kirjahyllystä)

Turun Sanomat: 11.05.1858 Sanomia Turusta no 19 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Wikipedia: Georg August Wallin – Wikipedia

Wikipedia: August Hjelt – Wikipedia

Äitilinjani, Veldan tyttäret

17 000 vuotta sitten paksu jää peitti Eurooppaa. Eteläisimmässä osissa ja vuorten laaksoissa oli elämälle suotuisia alueita, joita metsästäjä-keräilijät asuttivat. Biskajanlahden pohjukassa, jossain Pyreneiden vuoriston laaksossa, nykyisen Baskimaan kohdilla, asui klaani, johon kuului nainen nimeltä Velda. Tietenkään emme tiedä, mikä hänen silloinen nimensä oli, mutta myöhemmin hänet on nimetty Veldaksi.

Velda ei itse tiennyt sitä, mutta hänen solujensa mitokondrioiden DNA:ssa oli markkeri, jonka nykytutkijat ovat nimenneet haploryhmäksi V. Mitokondrion DNA sijaitsee ihmisen X-kromosomissa, joten se periytyy siis sekä pojalle että tyttärelle. Koska miehet eivät siirrä eteenpäin X-kromosomia vaan Y-kromosomin, päättyy äitilinjan haploryhmä jokaiseen poikaan. Äitilinjan haploryhmä kulkee siis sukupolvelta toiselle äitien ja tytärten ketjua pitkin.

Veldan esiäidit olivat lähteneet ihmisen alkukodista Afrikasta kymmeniä tuhansia vuosia aiemmin. Kaikkien, nyt elossa olevien naisten suora äitilinja voidaan johtaa ns. "alku-Eevaan", jota joskus kutsutaan myös "mitokondrio-Eevaksi". Sanotaan, että Eevalla oli seitsemän tytärtä, Helena, Ursula, Tara, Jasmin, Velda, Xsenia ja Katrine. Jokainen näistä tyttäristä edustaa yhtä naisten haploryhmää, joka on johdettavissa tähän alku-Eevaan. Tyttäret hajautuivat ympäri maailmaa ja mutaatioiden kautta syntyi uusia alahaploja. Näin tietyt haploryhmät ovat yleisiä jossain päin maailmaa ja harvinaisia muualla.

Veldan tyttärien, haploryhmä V:n kulkureitti.
Familytreedna (Merja Vihanto)

Haplogroup migration map. Kaikki naisten kulkusuunnat.
Familytreedna (Merja Vihanto).

Palataan Veldan pariin. Euroopan ilmasto lämpeni ja jäätikkö lähti vetäytymään yhä pohjoisemmaksi. Parempien metsästysmaiden toivossa alkoi myös ihmisten vaellus kohti pohjoista. Velda tuskin itse  lähti matkalle, mutta joku hänen tyttäristään varmuudella lähti. Näyttää siltä, että Veldan klaanin tyttäret vaelsivat hyvin kauas pohjoiseen, sillä haploryhmä V on noin 25 %:lla saamelaisista.  Suomalaisilla haploryhmää V on vain noin 5 %:lla väestöstä. 

Edelleen ihmiset liikkuivat ja vaelsivat etsien uusia metsästys- ja viljelysmaita. Naiset siirtyivät uusille asuinalueille mennessään naimisiin. Mutaatiot jatkuivat ja liikehdintää tapahtui jälleen myös etelään päin. Näin myös minun esiäitini siirtyivät Suomen keski- ja eteläosiin. Varhaisin tiedossa oleva esiäitini on Lemillä elänyt, vuonna 1832 syntyneen Eeva Joonaantytär Buurin äiti Sohvi Jaakontytär,  isoäitini isoäidin äiti. Harmillisesti tämän kauempaa en saa tietoja Eevasta, koska Lemin kirkonkirjat ovat suurelta osin tuhoutuneet. Mutta onneksi tässä kohtaa DNA-tutkimus tulee avuksi, kun kirjoitettu historia puuttuu.

Perinteisellä, kirjallisista lähteistä tehtävällä sukututkimuksella voi Suomessa päästä parhaimmillaan 1500-1600 -luvuille, mikäli esi-isät ovat olleet rälssitilallisia, merkittäviä miehiä tai syyllistyneet rötöksiin, joita on selvitetty oikeudessa. Aatelisten sukujuontoja on osittain mahdollista seurata jopa keskiajalle saakka. Mutta vain DNA-tutkimus antaa tietoa kirjoittamattoman historian ajalta ja kertoo esivanhempiemme liikkumisen ja kulkusuunnat historian aamunkoitosta tähän päivään.

On huikea tunne, kun DNA-tutkimuksella voin yhdistää isoisoisoäitini Eeva Joonaantytär Buurin sekä hänen äitinsä Sohvi Jaakontyttären Veldan klaaniin. Näin pitkälle pystyn jäljittämään äitilinjani perinteisellä sukututkimuksella. Sitten esteeksi tulevat Lemin tuhoutuneet kirkonkirjat.

Sukupolvien aikana jokainen mutaatio tuo päähaploryhmään V yhden numeron tai kirjaimen lisää. Minun äitilinjani haploryhmä on V1a1a, joten tämä sama haploryhmä on kaikilla esiäidelläni sekä tyttärilläni ja tulee olemaan myös heidän tyttärillään. Kaikilla tällä hetkellä elävillä ihmisillä, joilla on tämä haploryhmä, on yhteinen esi-äiti jossain historian havinoissa. Harvoin näitä yhteisiä esi-äitejä pystyy löytämään, sillä he ovat usein satojen, jopa tuhansien vuosien takana. Mutta tietokin riittää tuomaan merkillistä yhteydentunnetta.

Äitilinjallamme V1a1a:lla on hyvä mahdollisuudet säilyä myös tulevaisuudessa. Minulla on kaksi tytärtä ja kolme tyttärentytärtä. Toivottavasti heistä joku tai jotkut saavat myös tyttäriä ja nämä aikanaan tyttäriä. Näin Veldan tyttärien ketju jatkuu katkeamattomana niin kauan, kun jokaisessa sukupolvessa edes yhdelle äidille syntyy yksi tytär. 

Lähteet: Kirkonkirja – Wikipedi

Baskimaa Baskimaa (kulttuuris-maantieteellinen alue) – Wikipedia

Häkkinen, Jaakko: Kokonaiskuva saamelaisten äitilinjoista SaameMTDNA.pdf (elisanet.fi)

Kurri, Ahti: dna-sukututkimus (kurrinsuku.net)

Merja Vihanto: äitilinjan (mtDNA) tulokset Familytreedna 

Soittajanuorukaisten surma

Varkauden Ylä-Kankun hautausmaalta löytyy erikoinen muistomerkki, jonka alkuperä on askarruttanut minua jo pitkään. Muistomerkissä on kolmen nuoren miehen nimet, syntymäajat ja päivämäärä 6.10.1919. Nyt arvoitus on ratkennut. Vinkin sain varkautelaisten FB-ryhmästä, kiitos siitä. Tutkimaanhan tätä piti ryhtyä. Yllätys oli suuri, sillä aineistoa tapaukseen löytyi enemmän kuin yhteen blogikirjoitukseen sain mahtumaan.

Muistomerkki Ylä-Kankun hautausmaalla.
Kuva: Merja Vihanto

Lokakuisen illan piti olla tavanomainen. Varkauden tehtaan suojeluskunnan soittajat oli kutsuttu esiintymään Leppävirralle suojeluskuntajuhliin viidentenä päivänä lokakuuta 1919. 20-vuotias varastokirjuri Eino Oksman oli tehnyt pitkän työpäivän, eikä olisi enää jaksanut lähteä soittokeikalle. Velvollisuudentuntoinen nuori mies lähti kuitenkin muiden mukaan. Eino oli syntynyt Rantasalmella Paavo August Oksmanin ja Eeva Stiina Soinisen nelilapsiseen perheeseen. Einolla oli kaksi vanhempaa sisarta, Hilda ja Olga sekä kaksosveli Veikko. Varkauteen Eino oli tullut töiden perässä ja niitähän tehtaalla oli tarjolla. Musikaalinen nuori mies pestattiin myös suojeluskunnan soittajiin ja hän oli lähdössä suorittamaan asepalvelustaan Helsinkiin merivoimien soittokuntaan. Päivänä, jona läksiäisjuhla oli tarkoitus pitää, kokoontuivat ystävät Einon valkean arkun äärelle.

Leppävirran osuusmeijerin pieni höyrylaiva Wiri haki tehtaan soittokunnan sekä muita suojeluskuntajuhlaan  osallistujia Varkaudesta. Samainen laiva lähti Leppävirralta aamuyöllä klo 2 tuomaan sekä matkustajia takaisin Varkauteen. Laivassa oli kaikkiaan 17 henkilöä. Laiva eteni rauhallisesti kohti Varkautta, kunnes se klo 3.25 saapui Puurtilan ja Timonsalon väliseen Yölinnunsalmeen. Wiriä vastaan tuli Leppävirta I tuhoisin seurauksin. Wiri ja Leppävirta I olivat molemmat rakennettu Varkauden telakalla, mutta kuten kuvistakin voi päätellä, olivat ne aivan eri tasoisia laivoja. Wiri oli valmistettu meijerille maitojen kuljetusta varten ja Leppävirta I oli matkustajalaiva. Kun laivat törmäsivät, Wirin tuho oli väistämätön.

Matkustajalaiva Wiri. 
Kuva Finna: Ivar Aleksander Ekström

S/S Leppävirta I.
Kuva Finna: Sihvonen 1904-1914, 
Riihisaari, Savonlinnan museo.

 

Yölinnunsalmen sijainti, turmapaikka.
Kuvakaappaus: Google maps

Leppävirta I oli juuri lähtenyt Sinikon laiturista määränpäänään Kuopio. Kapteeni oli lepäämässä ja perämies rahasti parhaillaan laivaan nousseita matkustajia. Laivaa ohjasi ajomies. Leppävirta I:ltä havaittiin lähestyvä alus ja sitä lähdettiin kiertämään oikealta, niin kuin kuuluikin. Leppävirta I:n kuljettaja tuijotti tyrmistyneenä eteensä. Pienellä laivalla paloi punainen merkkivalo vihreän sijasta ja se tuli vääjäämättä kohti Leppävirtaa. Vihreän lampun sammuminen oli huomattu Wirillä ja sitä yritettiin juuri sytyttää onnistumatta siinä. Wirin kuljettaja oli tottumaton ja hän ohjasi laivan vasempaan, jolloin se joutui poikittain Leppävirta I:n eteen eikä törmäystä voitu välttää. Wiri katkesi törmäyksen voimasta ja upposi välittömästi. Kaikki 17 matkustajaa joutuivat veden varaan. Laivojen kokoerosta ja vahvuudesta kertoo se, että Leppävirta I:n matkustajat kertoivat tunteneensa vain pienen tömähdyksen yhteentörmäyksessä.

Erään matkustajan kuvaus tilanteesta oli järkyttävä. "Sydäntä vihlovat hätähuudot kaikuivat yön pimeydessä. Vedessä laivan ympärillä uiskenteli Wirin puuosista jätteitä ja niiden seassa näkyi ihmisiä kamppailemassa kylmässä vedessä henkensä puolesta."

Leppävirta I:ltä aloitettiin välittömästi pelastustyöt. Veneet laskettiin ja pelastusvöitä heitettiin veteen. Näin saatiin pelastettua kaksitoista henkilöä. Heidät kiedottiin huopiin ja heille annettiin kuumaa juotavaa. Yhtä henkilöä lukuunottamatta ulkoiset vammat olivat kaikilla lieviä, mutta järkytys oli tietenkin suuri. Kerrotaan yhden pelastetun saaneen jopa hermoromahduksen laivassa. Kun vedestä ei löytynyt enää pelastettavia, lähti laiva kohti Leppävirtaa, missä lääkäri Hartman saapui paikalle hoitamaan loukkaantuneita. Soittokunnan jäsenistä jäivät sinä yönä löytämättä Eino Oksman, 25 vuotias kirvesmies Otto Kolehmainen Lappeenrannan Lauritsalasta sekä Porista kotoisin oleva, 23 vuotias sähkötyöntekijä Yrjö Sankari Kivisalo. Yrjö Kivisalo oli tehtaan soittokunnan johtajan ja kapellimestari Ilmari Kivisalon veli.  Kadoksiin jäivät myös 23 vuotias Kommilan talon isäntä Lauri Itkonen ja 28 vuotias, Jäppiläastä kotoisin oleva työnjohtaja Erkki Huttunen.

Seuraavina päivinä valtakunnan sanomalehdet uutisoivat onnettomuutta: "Kaamea laivojen yhteentörmäys Leppävirralla" (Savon Sanomat 7.10.1919); "Tuhoisa laivain yhteentörmäys Leppävirralla" (Ilkka 7.10.1919) ja "Kauhea laivaonnettomuus Unnukanselällä" (Keski-Savo 7.10.1919). Tieto onnettomuudesta tavoitti koko Suomen yhdessä päivässä.

Lauri Itkosen kuolinilmoitus.
Savon Jääkäri 8.10.1919

Yrjö Kivisalon kuolinilmoitus.
Helsingin Sanomat 18.10.1919.

Kadonneiden etsintöjä jatkettiin ja Lauri Itkosen ruumis löytyikin seuraavan päivän naarauksissa laivan sisältä 10 metrin syvyydestä. Itkosen jalka oli katkennut polven yläpuolelta. Viisi päivää onnettomuuden jälkeen löytyi Erkki Huttusen, ilmeisesti potkuriin osunut ruumis pahoin vaurioituneena. Samana päivänä löydettiin Yrjö Kivisalon ulkoisesti vahingoittumaton ruumis.

Turman selvittelyyn käynnistettiin poliisitutkinta. Sen perusteella onnettomuuden syynä pidettiin sitä, että Wirissä ei ollut oikeanlaisia merkkivaloja ja kuljettaja oli kokematon sekä kykenemätön kuljettamaan laivaa pimeässä. 

Surujuhlaa vietettiin 12.10.1919 Varkaudessa. Surusaatto lähti klo 12 tehtaan paloasemalta kohti uutta hautausmaata.Saattoon osallistui vainajien omaisia, seudun suojeluskunta, tehtaan palokunta, Varkauden torvisoittokunta sekä suuri määrä muuta yleisöä. Savon Jääkäri kirjoittaa, että vainajat laskettiin yhteiseen hautaan, mutta hautakivessä on vain kolmen vainajan, Oksmanin, Kolehmaisen ja Kivisalon nimet. Muistotilaisuus järjestettiin Varkauden tehtaan juhlasalissa ja paikalla oli noin 200 henkilöä. 

Eino Oksmanin muistokirjoituksesta, Mikkelin Sanomat 10.11.1919: 

"Olimmehan niin usein kuulleet kuinka te, Eino ja Yrjö, yhdessä lauloitte: 'Kerran laulan ikimailla, syömmein sen on kuiskaissut' ja me jäljelle jääneet laulajatoverimme tahdomme yhtyä kanssanne jatkaen lauluanne: 

'Sokaiskoot mua kyyneleeni, 

kun vaan siip' on sielullain, 

kyllä, kyllä nuoruuteni 

kevätmaihin löydän ain'."

Lähteet: 

Helsingin Sanomat 18.10.1919: 18.10.1919 Helsingin Sanomat no 282 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Eino Oksmanin muistokirjoitus Mikkelin Sanomissa 10.11.1919: Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Keski-Savo 7.10.1919: Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Keski-Savo 11.10.1919: Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kuopion Sanomat 8.10.1919: Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Länsi-Savo 13.10.1919: 13.10.1919 Länsi-Savo no 115 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Savon Jääkäri 29.10.1919: Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Savon Kansa 11.10.1919: Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kelvoton suntio

Aaro Sorthan aloitti työt 27-vuotiaana Leppävirran seurakunnan suntiona eli kirkkovahtina 24.4.1848.  Aaron isä Arvid Heikki Sorthan oli kirkkovahti, joten ammatti ilmeisesti oli periytynyt isältä pojalle. Aaro oli vihitty viisi vuotta aiemmin Tuusulasta kotoisin olevan piika Maria Vilhelmiina Borgmanin kanssa. Kirkonkirjojen mukaan pariskunnalla oli neljä lasta: 1843 syntynyt Vilhelm Fridolf, 1847 syntynyt Nestori, vuonna 1853 syntynyt Josefiina ja vuonna 1859 syntynyt Vilhelmiina. Perheen tarpeista ja elatuksesta huolimatta Aaron työskentelyote suntiona oli ilmeisesti ollut varsin loivaliikkeistä jo pitemmän aikaa ja papit alkoivat kyllästyä tilanteeseen. He nostivatkin asian esille pitäjänkokouksessa 29.11.1862.

Pitäjänkokouksessa esittelijänä ja pöytäkirjan pitäjänä toimi kirkkoherra Daniel Fredrik Walle. Lisäksi läsnä olivat herrasmiehet kruununvouti G. F. Kulvik, kihlakunnantuomari Emil Enwald ja Sorsakosken sahanhaltija Johan Adolf Lindblad. Kokous pidettiin seurakuntalaisten läsnäollessa. 

Suntion asia käsiteltiin ensimmäisenä kokouksen alussa. Rovasti aloitti keskustelun kertomalla, että suntio Aaro Sorthani on jo monta vuotta hoitanut virkaansa kelvottomasti. Hänelle oli annettu useita muistutuksia, mutta silti hän ei ollut parantanut tapojaan. Tästä syystä hän ansaitsi tulla erotetuksi virastaan. Miten suntion kanssa pitäisi toimia? Tätä rovasti halusi kysyä seurakuntalaisilta pitäjänkokouksessa. Seurakuntalaisilla olikin tähän suora vastaus. Vaikka suntion kelvottomuutta ei käynyt kiistäminen, tulisi hänet kuitenkin armosta pitää virassa. Herrasmiehet olivat asiasta eri mieltä. He vastasivat yhdestä suusta, että Sorthan on jo kauan ansainnut tulla poispantavaksi virastansa. 

Vielä annettiin puheenvuoro kappalaisen sijaiselle G. V. Melartille sekä rovastin apulaiselle Frans Niklas Lacströmille. Nämä vastasivat, ettei suntio Sorthan sovi lainkaan virkaan käytöksensä puolesta. 

Tämän jälkeen asiasta käytiin laajaa keskustelua. Sen jälkeen seurakuntalaiset ilmoittivat, että koska Sorthan ei kelpaa papeille, saavat nämä päättää asiasta. Keskustelun lopputuloksena Aaro Sorthan siis päätettiin erottaa suntion virasta. 

Päätöksen jälkeen rovasti ehdotti, että siihen asti, kun saataisiin uusi suntio, pidätettäisiin osa suntion palkasta ja annettaisiin Sorthanin vaimolle yksi tynnyri rukiita siihen saakka, kun nuorin lapsi olisi 15-vuotias. Sorthan kun itse oli juopumiseen ja laiskotteluun taipuvainen. Tähän seurakunta mielellään suostui. 

Miten Aaro Sorthanin ja perheen elämä sujui tämän tapahtuman jälkeen? Seuraavat vuodet irtisanomisen jälkeen eivät varmaankaan olleet helppoja. Sorthanin perhe löytyy seuraavan kymmenen vuoden ajalta 1867-1876 päiväläisten ja kirkonköyhien sivuilta. Sitten vaikuttaa siltä, että Aaro Sorthan on ottanut itseään niskasta kiinni ja päättänyt opetella uuden ammatin. Vuoden 1877 jälkeen Aaro mainitaan jo mäkitupalaisena ja asuu ehkä samassa talossa poikansa, pitäjän suutari Vilhelmi Sorthanin kanssa. Suutarilla oli useita oppilaita ja ilmeisesti hän opetti myös taidon myös isälleen.

Kun Aaro Sorthani kuolee 28.4.1894 turvotukseen 72 vuoden 6 kuukauden ja 9 päivän iässä, on hänen ammatikseen merkitty suutari. Joten ei Aaro nyt niin kelvoton ja laiska ollut tai ainakin hän ryhdistäytyi ja hankki uuden ammatin perheensä elatukseen. Tämä tieto ilahdutti minua suuresti. 

Miten sitten Pyhtään kirkkoherrana vuosina 1655 - 1671 toiminut Nicolaus Lindormi liittyy tarinaan? Tietenkin siten, että hän on sekä Aaro Sorthanin ja minun yhteinen suora esi-isä. Tätä en tosin tiennyt, kun aloin selvittämään Aaro Sorthanin tarinaa. Tieto on Genin sukupuuohjelmasta, joten siihen täytyy suhtautua pienellä varauksella, koska en ole sitä itse tarkastanut. 

Leppävirran kirkko.
Kuva: Kaarlo Nedeström
Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.

Lähteet: 

Leppävirran seurakunnan arkisto - II Ca:7 Pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat 1851-1862, jakso 173, sivu 284-285: Pöytäkirja 29.11.1862; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5870403138&aineistoId=1190696992 / Viitattu 2.8.2022

Suomen sukuhistoriallisen yhdistyksen kirkonkirjat Leppävirralta, syntyneiden ja kuolleiden kirjat sekä rippikirjat.

www.geni.fi

Erään torpan tarina

Tästä torpasta on tullut laitettua kuvia jokseenkin monta kertaa, joten lienee tarpeen, että kerron vähän sen historiasta ja sen varhaisimmista asukkaista.

Oikeastaan tämä ei ole ollut koskaan torppa vaan mäkitupa. Torpan ja mäkituvan ero on se, että torpassa oli yleensä enemmän viljelysalaa ja mäkituvassa pieni pelto ja kasvimaa. Molemmat olivat isommasta tilasta viljelykseen annettuja vuokramaita. Tässä mäkituvassa oli myös peltoja, jotka ovat nyt vuosikymmenten kuluessa metsittyneet. Vanhoista rakennelmista on jäljellä tupa, aitta, sauna, kaivo ja kiviaita. Tupaa ja saunaa on vuosien aikana korjattu ja hieman muutettukin, mutta ovat kuitenkin aika pitkälti entisellään. Sauna ei ole enää savusauna eikä tuvassa ole enää suurta uunia. Navetasta on jäljellä kivijalka.

Kesäaamu 25.6.2022. Kuvassa sauna ja tupa.
Kuva: Merja Vihanto

Tämän blogin nimi on Jokaisesta jälki jää ja se itse asiassa viittaa pitkälti niihin ajatuksiin, mitä juuri tässä tuvassa ja sen pihapiirissä ovat mieleeni syntyneet. Olen varma, että tässä tuvassa asuneista on jäänyt jotain sellaista, mitä voi edelleen aistia. Enkä tarkoita nyt aaveita tai kummituksia, vaan ihmisten tunteita, iloja, suruja, rakkautta, toiveita ja pettymyksiä, jotka ovat aistittavissa vielä vuosikymmenten jälkeen.

Tupa on rakennettu 1900-luvun alkupuolella Puumalan Sepänkylän talollisen Robert Pekanpoika Liudun (1839-1919) tilalle, Saimaan rannalle. Kerron ensin hieman Robertin pojasta Kallesta (1868-1931), koska hän liittyy oleellisena henkilönä tähän tupaan. Kalle Robertinpoika vihittiin ruokolahtelaisen Beata Maria Pietarintytär Pelkosen (1871-1919) kanssa Ruokolahden Hauklapissa 27.10.1889. Beata oli 18 -vuotias ja Kalle 21-vuotias. Nuoripari asettautui asumaan Sepänkylään Kallen kotitaloon, Robertin pitäessä edelleen isännyyttä. Näin asuen kului 10 vuotta. Perheenlisäystä varmaankin odotettiin kovasti, mutta sitä ei vain kuulunut. Millaista surua tämä mahtoi tarkoittaa Beatalle aikana, jolloin lapsia yleensä siunaantui perheeseen vähintään parin vuoden välein? Keväällä 1900 Kalle ja Beata muuttivat Ruokolahden Hauklappiin, Beatan kotitaloon. Taloa isännöi Beatan isän kuoleman jälkeen Antti Hulkkonen, jonka kanssa Beatan äiti, Anna Vaittinen, oli avioitunut. Rippikirjoissa Kalle mainitaan talon vävynä. Hauklapissa vierähtää Kallelta ja Beatalta liki 20 vuotta, jonka jälkeen he palaavat Puumalan Sepänkylään. Ja tässä vaiheessa he asettuvat asumaan Sepänkylän Suomuslahden mäkitupaan.

Valitettavasti Kallen ja Beatan yhteinen aika Sepänkylässä jää kovin lyhyeksi. Toukokuussa 1919 Beata kuolee syöpään 47 vuoden 8 kuukauden ja 16 päivän iässä. Tarina kertoo, että Beatan ruumislautaa säilytettiin aitan alla. Arvaatteko montako kertaa olen kurkkinut aitan alle siinä toivossa, että ruumislauta löytyisi, mutta eihän sitä sieltä enää löydy. ”Ruumislauta on aikoinaan käytössä ollut leveä lauta, jolle vainaja asetettiin pesun jälkeen odottamaan arkkuun asettamista. Sitä kutsuttiin myös kalmolaudaksi, kalmalaudaksi, hartialaudaksi ja Karjalassa purinlaudaksi. Mikäli arkku oli kuolinhetkellä valmiiksi tehty, ei ruumislautaa tarvinnut käyttää, vaan vainaja laitettiin pesun jälkeen suoraan arkkuun. Ruumislaudan käyttö liittyy krisilliseen aikaan, jolloin kuoltiin kotona ja omaiset huolehtivat vainajan hautaamisesta.” (Wikipedia.) Beatan hautapaikka ei ole tiedossa.

Mäntypuinen ruumislauta aitan seinää vasten.
Kuva: Finna, Suomen kansallismuseo.

Mäkitupa tarvitsi jälleen emännän. Kallen toinen vaimo, Olga Pekantytär Liutu, löytyi samasta kylästä. Kalle ja Olga vihittiin tammikuussa 1920 ja niin Olgasta tuli tämän mäkituvan emäntä. 1920-luvun lopulla Kallella oli luottamustehtäviä hoidettavana. Sepänkylässä ei ollut vielä koulurakennusta, mutta koulua pidettiin jonkun talon tiloissa, vuokrahuoneistossa. Kalle kuului koulun johtokuntaan ja huolehti koulun opettajan palkkaamisesta 1926. Vuonna 1929 Puumalan kunnanvaltuusto päätti rakennuttaa koulun Sepänkylään.  Valtuusto oli päättänyt, että koulu rakennetaan sementtitiilestä ja sen tuli olla valmiina valmiina elokuussa 1930. Kalle kuului silloin koulun rakennuslautakuntaan.

Itä-Savo 13.3.1926 nro 29.
Kansallisarkisto, digitoidut sanomalehdet.

Kallella ja Beatalla ei ollut jälkeläisiä, mutta Kallella ja Olgalla on. Yhden jälkeläisen kanssa olen kulkenut yhteistä taivalta jo 30 vuotta ja siksi minulla on ollut mahdollisuus tutustua tämän tuvan historiaan.

Tästä mäkituvasta, jossa olemme saaneet viettää kesiämme, on tullut minulle hyvin rakas. Kalle, Beata ja Olga tuntuvat edelleen kulkevan pihapiirissä. Tuvan ikkunasta katsoessani olen näkevinäni Beatan hameen heilahduksen kaivopolulla. Jonain päivänä näen häivähdyksen herrasmiehestä, joka astelee kiviaidan luota pihaan, käy sisään tupaan, riisuu palttoonsa naulaan ja istahtaa tuvan penkille. Aamukahvia keittäessäni kurkistan keittiön ikkunasta navetalle päin. Oliko tuo Olga, joka kiirehti lypsämään Pisaraa?

Lähteet: 

Finna, Suomen kansallismuseo

Kansallisarkisto, digitoidut sanomalehdet. Itä-Savo 13.3.1926 nro 29.

SSHY: Ruokolahti rippikirja 1880-1889 (MKO199-212) Sivu 55 Hauklappi no 7 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=5133... 

Ruokolahti muuttaneet 1886-1895 (MKO593) Sivu 20 1 1890 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=1176... 

Puumala muuttaneet 1890-1938 (AP I Ba 2) Sivu 1 1, 1890, seurakuntaan muuttaneita ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=4002... 

Puumala rippikirja 1890-1899 (MKO125-138 I Aa:17) Sivu 653 Sepänkylä 2, Suomuslahti ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=1472... 

Puumala rippikirja 1900-1910 (AP_II I Aa:19) Sivu 650 Sepänkylä 2 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=4001... 

Ruokolahti rippikirja 1900-1909 (MKO259-276) Sivu 73 Hauklappi no 7 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=1546... 

Ruokolahti rippikirja 1909-1919 (AP_I I Aa:26) Sivu 77 Hauklappi 7 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=3034... 

Puumala rippikirja 1910-1920 (AP_II I Aa:21) Sivu 727 Sepänkylä 2 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=4002... 

Puumala kuolleet 1901-1928 (AP) Sivu 267 1919 ; SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=4002... 

Wikipedia: Ruumislauta

Puutarhamestarin tytär

Sukututkimus on siitä kiva harrastus, että jatkuvasti tulee vastaan uusia uusia yllätyksiä. Jokunen vuosi sitten suureksi ilokseni löysin isoisäni isoäidin isän puutarhamestari Salomon Inbergin. Olen jo kertonut hänen vaimostaan Anna Reetasta, joka oli suvun ensimmäinen ammatillisen koulutuksen saanut nainen. Anna Reettahan opiskeli karjakoksi Mustialan maatalousoppilaitoksessa 1840 -luvulla. Hänet löydät marraskuun blogikirjoituksesta.

Amanda Josefina syntyi Porvoossa 3.10.1852 puutarhamestari Salomon Inbergin ja vaimonsa Anna Reetta Sirénin toiseksi vanhimmaksi tyttäreksi. Amandan syntymän aikoihin perhe asui Porvoon kaupungin korttelissa kolme. Yritin etsiä Porvoon ruutukaavasta kuvia, missä korttelit näkyisivät. Kovin hyvää kuvaa en löytänyt, mutta tästä saa jonkinlaisen käsityksen kaupunkikuvasta. Mobliilaitteella voit suurentaa kuvaa.

Maanmittari Claes Wilhelm Gyldenin piirtämä Porvoon kaupungin kartta 1843.
Kortteli 3 on ihan ruutukaavan yläosassa, keskimmäinen ruutu.
Lähde: Maanmittaushallitus.

Puutarhamestari Salomin Inbergille ja Anna Reetalle syntyi kolme tytärtä ja yksi poika. Hulda Maria syntyi 1850, Amanda Josefina 1852, Anna Wilhelmiina 1855 ja Edvard Salomon 1857. 1800-luvun kurja lapsikuolleisuus niittää osuutensa karkealla kädellä myös Salomonin ja Anna Reetan lapsista. Anna Wilhelmiina kuolee tulirokkoon vain vuoden ikäisenä 1856. Pieni Edvard puolestaan kuolee hinkuyskään puolen vuoden ikäisenä. 

Lasten kuolemat ovat varmasti olleet todella surullisia asioita, mutta suurin takaisku oli se, että perheen elättäjä, Salomon Inberg kuolee joulukuussa 1857 kuumeeseen. Hän oli vain 37 -vuotias. Kuukausi tästä eteenpäin myös Hulda Maria kuolee kuumeeseen ollessaan 8 -vuotias. Oliko kyseessä joku kulkutauti, mahdollisesti influenssa, joka vei sekä Salomonin että Huldan? Mahdollisesti. Kuolinsyyksi on molemmille kirjattu vain kuume. Näin Amanda Josefina jää kahdestaan äitinsä Anna Reetan kanssa. Aikana, jolloin sosiaaliturva oli vähäistä, ei yksinhuoltajalesken tilanne varmasti ollut kovin hyvä. Pystyikö Anna Reetta hyödyntämään aiempaa ammattiaan, en tiedä. 

Amandan nuoruusvuosista ei ole tarkempaa tietoa, mutta hän oli vielä 32 -vuotiaana naimaton. Eikö kosijoita ollut, oliko Amanda turhan vaativa vai oliko hän päättänyt jäädä pitämään huolta äidistään? Onni kuitenkin käänsi kelkkansa ja myrskyläläinen maalarikisälli Karl Eberhard Lind päätti saada Amandasta itselleen vaimon. Hyvä näin, koska jos tätä ei olisi tapahtunut, ei kukaan olisi nyt kirjoittamassa tätä blogiakaan.

Ehkä Karl oli Porvoossa maalarinopissa tai muuten vain käymässä siellä. Hän oli tosin 11 vuotta Amandaa vanhempi, mutta sillä ei ollut tähän aikaan kovin suurta väliä, jos naimakauppa muuten oli sopiva. Sääty ainakin oli oikea ja jopa parempi kuin Amandan lapsuuden perheessä. Karlin isä oli kotoisin Myrskylästä ja toimi Helsingissä Fagerlundin säteritilan pehtorina. Äiti Amalia Augusta Charlotta Grenman oli syntyisin Orimattilan Terriniemen kartanosta ja myöhemmin kamarineitona Fagerlundin kartanossa. Amaliasta kirjoitinkin ystävänpäiväkirjoituksen ja se löytyy blogista helmikuun kirjoitusten kohdalta, jos haluat käydä lukemassa hänen tarinansa. 

Porvoon Tuomiokirkkoseurakunnasta lähetettiin Myrskylään Amanda Josefinan muuttotodistus helmikuussa 1884. 

Amanda Josefina Inbergin muuttokirja Porvoosta
Myrskylään 1884. Lähde: SSHY Myrskylän kirkonkirjat.

Todistuksen haltija on puutarhamestarin tytär Amanda Josefina Inberg, joka on syntynyt Porvoossa 3.10.1852 ja muuttaa nyt Myrskylään. Amandan todistettiin olevan lukutaitoinen, tuntevan Raamatun historiaa ja ymmärtävän kristinuskon oppeja tyydyttävästi. Hän oli saanut pyhän ehtoollisen ilman esteitä ja oli elämäntavoiltaan nuhteeton. Hänen sanottiin olevan esteetön neito avioliittoon. Lisäksi muuttotodistuksessa oli maininta, että hänet on rokotettu eikä hänessä ole mitään ruumiin vikoja. 

Muuttotodistus oli siis enemmänkin mainetodistus ja heinäkuussa Amanda vihittiin Karlinsa kanssa. Nuoripari muutti Orimattilaan, missä syntyi heidän ensimmäinen lapsensa, Eva Maria.

Perhe vaihtaa asuinpaikkaa ilmeisesti Karlin maalarintöiden mukaan ja asuu välillä Hollolassa, mutta muuttaa takaisin Myrskylään. Siellä syntyy poika Karl Einar, joka kuitenkin kuolee vajaan kahden vuoden ikäisenä keuhkosairauteen. Perhe muuttaa Porvooseen, jossa syntyvät tytär Elin Augusta v. 1889 ja poika Einar Alexander v. 1893. Elinin kohtalo on jo liiankin tuttu ja hän kuolee 3 kk:n ikäisenä. Einar elää aikuiseksi ja kuolee Helsingissä 1948. Hänen elämän vaiheistaan minulla ei ole mitään tietoa.

Einar Lindin hautakivi Helsingin Malmin hautausmaalla.
Kuva: hautakivitietokanta.

Karlin ja Amandan onnea kestää vain 11 vuotta, kun Karl menehtyy Porvoossa 32 -vuoden ikäisensä 15.12.1895. Amanda Josefina jää kahden lapsen, Evan 11 v. ja Einarin 2 v. yksinhuoltajaksi. Miten he selviävät ja mistä saavat apua, ei minulla ole ainakaan tässä vaiheessa vielä tiedossa. Ilmeisesti Amanda tukeutuu myöhemmin tyttäreensä Evaan, joka avioituu isoisoisäni räätäli Asarias Winckin (myöh. Vihanto) kanssa vuonna 1902. Päättelen näin, koska puutarhamestarin tyttären viimeinen leposija on Heinäveden Petäjäharjun hautausmaalla tyttärensä kanssa samassa haudassa. Amanda Josefina eli kunnioitettavaan 86 -vuoden ikään ja kuoli vanhuudenheikkouteen v. 1938.

Puutarhamestarin tyttären tarina on koskettanut minua paljon, eikä siinä vaiheessa vähiten, kun löysin hänen hautakivensä Heinävedeltä. Silloin tämä tarina tuntui todelliselta ja tiesin, että Amanda halusi kertoa tarinansa jälkipolville. Elämä ei ollut helppoa 1800 -luvun lopun kaupungeissa. Kulkutaudit verottivat julmasti osansa niin lapsista kuin aikuisista. Toivon hartaasti, että sekä Anna Reetta kuin Amanda Josefinakin ehtivät kokea monia onnellisia hetkiä lyhyeksi jääneiden avioliittojen aikana. 

Amanda Josefinan viimeinen leposija Heinäveden 
Petäjäharjun hautausmaalla yhdessä tyttärensä 
Eva Marian kanssa. 
Kuva: Merja Vihanto.

Lähteet: 

Maanmittaushallitus: Porvoon kaupunkikartta 1843. Porvoo (Kartta) · JYX-EXPO (jyu.fi)

SSHY: Porvoon ja Myrskylän kirkonkirjat.

Hautakivitietokanta.

Kanttorin palkkavaatimus 1861

Kevät 2022 on ollut Suomessa palkkataistelujen aikaa. Olikin aika hauskaa löytää Heinäveden pitäjänkokousten pöytäkirjoista kuvaus palkkavaatimuksesta, joka on tapahtunut 1860 -luvulla. On näitä siis ollut ennenkin, mutta ilman ay-järjestöjen tukea. Tiettävästi ensimmäisen dokumentoidun palkkavaatimuksen Heinäveden seurakunnassa esitti kanttori Rautiainen vuonna 1861. Rautiaisen asia liittyi uuden kirkonkellon soittamiseen, mutta muutakin murhetta uuteen kirkonkelloon liittyi. Heinäveden seurakunnan kirkonkellon hankinnasta kerroinkin aiemmin kirjoituksessa "Sattumuksia Heinäveden kirkossa". Jos et lukenut vielä tätä kirjoitusta, löydät sen huhtikuun blogiteksteistä.

Heinäveden pitäjänkokouksessa 7.3.4.1861 oli siis uusi kirkonkello jälleen asialistalla. Todettiin, että se tuli kuitenkin asennettua aivan liian alas, joten kellon soittaminen on vaikeaa ja äänikin jää tapuliin. Päätettiin nostaa kello ylemmäksi. Tämän työn sai tehtäväkseen lautamies Paavo Vänttinen ja hänelle luvattiin myös korvaus laskua vastaan. 

Uusi kello, tai paremminkin siitä aiheutuva lisätyö, ei ollut myöskään kanttori Rautiaisen mieleen. Seuraavassa kokouksessa 14.4.1861 pitäjänkokous joutuikin käsittelemään kanttori Rautiaisen palkkavaatimusta. 

Kanttori Rautiainen oli ilmoittanut, ettei hän tahdo soittaa uutta, pitäjän hankkimaa kelloa entisellä palkallaan, vaan hänen pitäisi saada tästä lisäpalkkaa. Sen enempää ei kanttorin vaatimusta ainakaan pöytäkirjassa perusteltu. Pitäjänkokouksessa pyrittiin löytämään ratkaisu tähän varsin kiperään tilanteeseen. 

Kuinka kauan asiasta loppujen lopuksi kokouksessa keskusteltiin, ei käy ilmi pöytäkirjasta. Pykäläteksti on lyhyt, joten ehkä suurempia erimielisyyksiä ei ollut. Pitäjänkokous piti ainakin sitä kohtuullisena, ettei kanttorin tarvitse soittaa enempää kuin kahta kelloa. Tästä syystä päätettiin, että suurempi vanha kello saisi jäädä soittamatta. 

Kellojen soitosta maksettaisiin jatkossa Rautiaiselle 1 1/2 kopeekkaa enemmän kuin aiemmin. Lisäksi, jos joku haluaisi soitettavan sielunkelloja, pitäisi siitä maksaa 20 hopeakopeekkaa. Nämä rahat kanttori Rautiainen saisi itselleen lisäpalkaksi kellojen soitosta. 

Kanttori Rautiaisen palkkavaatimus tuli käsiteltyä yhteisellä ymmärryksellä ja lisäpalkkaa oli luvassa uuden kirkonkellon soittamisesta. Tiettävästi muita työtaistelutoimenpiteitä ei tarvittu. 

Pöytäkirjan pitäjänä toimi kirkkoherra C.G. Vargentin ja pöytäkirjan oikeellisuuden todistivat lautamiehet Johan Kotilainen, Paavo Wänttinen, G.A. Hollman ja Johan Wänttinen.

Heinäveden kirkonkylää.
Kuva: Finna, museovirasto.
Kuvaaja T. Nousiainen

Lähde: 

Heinäveden seurakunnan arkisto - II Ca:3 Pitäjänkokousten pöytäkirjat 1845-1864, jakso 208; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6317107860&aineistoId=1203444958 / Viitattu 5.5.2022