Lähisuhdeväkivaltaa Puumalassa 1906, case Matilda Mikontytär Lappalainen

Lähisuhdeväkivalta ei ole uusi ilmiö ja liian monta kertaa olen kirkonkirjoissa törmännyt siihen, että naisen kuolinsyyksi on merkitty "murhattu". Näin kävi myös Matilda Mikontytär Lappalaisen kohdalla. Perheväkivaltaa on ja on ollut toisinkin päin, mutta useimmiten sen uhri on nainen. Koska blogini nimi on Jokaisesta jälki jää, halusin, että Matildan jälki jäisi ainakin tämän blogin lukijoiden mieleen, jos hänen tarinansa onkin muuten jäänyt jo unohduksiin. 

Vintillä Matilda kumartui laatikon ylle katsoakseen, olisiko siellä sellaisia vaatteita, mitä hän voisi ottaa mukaansa. Samassa hän tunsi niskassaan painavan, terävän iskun, joka sai hänet älähtäen vaipumaan lattialle. Sen jälkeen hän ei enää tuntenut iskuja, joita tuli vielä monta.

Matilda ja Lauri

Toukokuun viides 1901 juhlittiin Matilda Mikontytär Lappalaisen ja suutari Lauri Aataminpoika Vehviläisen häitä Lappalaisten pienessä torpassa Puumalan kirkonkylässä. Matilda oli vanhin ent. suntio Mikko Lappalaisen ja Serafia Leskisen yhdeksästä lapsesta ja naimisiin mennessään 21 -vuotias nuori nainen. Sulhanen oli 25 -vuotias suutari Lauri Aataminpoika Vehviläinen. Lauri oli syntynyt Suonenjoella ja tullut Puumalaan Helsingin kautta. Pariskunnan vihki kirkkoherra Antti Lappalainen.

Matilda ja Lauri saivat neljä lasta varsin tiheään tahtiin. Ensimmäinen lapsi Eero syntyi jo joulukuussa 1901 ja seuraava lapsi Viljo heinäkuussa 1903. Kolmas lapsi Urho syntyi marraskuussa 1903 ja nuorimmainen Saimi Ester tammikuussa 1906.

Sukututkimusalusta Geni kertoo, että Matilda Lappalainen on puolisoni kolmannen serkun vaimon isotäti. Kovin lähelle eivät yhteiset geenit tällä kertaa yletä.

Puumalan kirkko ja kylänraittia 1908. 
K.F. Winter 1908. Museovirasto, Finna.

Murhaa edeltävät tapahtumat

Tämän päivän tietojen näkökulmasta Matildan murhaa edelsivät tapahtumat, joista muodostuu liiankin tuttu kaava lähisuhdeväkivallan kärjistymiselle. Laurin ja Matildan tiedettiin olleet huonoissa väleissä ja pariskunnan kesken riitti epäsopua. 

Kerrotaan, että koko avioliiton ajan Lauri Vehviläinen oli käyttäytynyt hyvin tylysti vaimoaan kohtaan ja usein uhannut tappaa tämän. Tammikuun lopulla 1906 Matilda joutui turvautumaan poliisin apuun päästäkseen eroon miehestään. Nimismies toimitti Matildan lapsineen turvaan kauppias Taavetti Monosen tupaan 29.1.1906. Matildan muuttamisen jälkeen Lauri möi mökkinsä ja muutti asumaan sorvari Hämäläisen taloon, jonne hän myös koetti houkutella vaimoaan ja lapsiaan - tuloksetta. 

Lauri ei jättänyt vaimoaan rauhaan Monosen talossakaan, vaan tuli jo seuraavana yönä häiritsemaan kauppiaan kotirauhaa. Matildaa hän pelotteli uhkaamalla tappaa heidän lapsensa. Laurin kerrotaan uhitelleen "jos ei minun vaimoani ja lapsiani tuoda luokseni, voivat seuraukset olla ikävät". 

Välillä Lauri lepytteli vaimoaan anteeksi pyynnöillä ja kauniilla sanoilla. Lupasi parannusta ja ehdotti, että perhe muuttaisi Suonenjoelle. 

Kauhea verityö Puumalassa 

Miten kaikki sitten tapahtui? Lauri kehitteli kieron juonen, kun Matilda ei suostunut uskomaan hänen kauniita puheita parannuksestaan. Hän houkutteli vaimonsa asuntonsa vintille muka jakamaan siellä olevat vaatteet. Matildaa eivät Laurin puheet vieläkään vakuuttaneet, vaan hän pyysi mukaansa talonisännän, sorvari Hämäläisen tuekseen. 

Vintillä Lauri ensin nuhteli vaimoaan, kun tämä ei ollut tullut yksin ja sitten vielä itkien pyysi anteeksi useita kertoja. Nämäkään anteeksipyynnöt eivät uponneet Matildaan, joka aikoi ottaa lattialla olevasta laatikosta vaatteensa ja lähteä samantien pois. Kauhun hetket olivat varmasti hirvittävät, kun yht´äkkiä Hämäläisen edessä seisoi Lauri Vehviläinen kirves kohotettuna lyöntiin. Hämäläinen luulikin ensin, että Lauri aikoi lyödä häntä. Hän hypähti sivuun ja huusi: "Herra jestas mitäs teet". Samalla Lauri Vehviläinen löi laatikon ylle kumartunutta vaimoaan kirveellä niskaan niin, että tämä ehti vain vähän älähtää ja vaipui lattialle. Lauri Vehviläisen kerrotaan lyöneen vaimoaan kirveellä neljä kertaa niskaan niin, että tämän pää oli ollut lähes irti.

Vehviläinen ei yrittänyt estää Hämäläistä, joka lähti oitis hakemaan poliisia. Lauri Vehviläinen antautui ilman vastarintaa oli todennut "tehköön oikeus niin kuin hyväksi näkee". 

Samalla viikolla monet valtakunnan lehdet uutisoivat Puumalan kamalasta murhasta ja kauheasta verityöstä. 

Matildan hautajaiset

Matilda oli viisas nuori nainen. Hän haki apua poliisilta, sai turvapaikan ja pyysi vielä tukihenkilön mukaan, kun hänen piti mennä tapaamaan miestänsä. Mutta mikään ei pelastanut häntä tältä surulliselta kohtalolta.

Matildan hautajaiset pidettiin Puumalassa 26.3.1906 ja nuorta äitiä oli saattamassa 300 henkeä. Sama kirkkoherra Lappalainen siunasi Matildan hautaan, joka oli viisi vuotta aiemmin vihkinyt hänet. Kirkkoherra piti kauniin puheen ja kuoro lauloi "Mä että täältä erkanen". 

Puumalan kirkkomaan portti ja kiviaitaa.
Kuva: J.V. Mattila 1929.Museovirasto, Finna.
Porttia ei enää ole, mutta kiviaita on entisellään.

Lauri Vehviläisen tuomio

Keski-Savo uutisoi maaliskuussa 1907 senaatin vahvistaneen Puumalan pitäjän käräjäkunnan kihlakunnan oikeuden ja Viipurin hovioikeuden päätöksen siitä, että suutari Lauri Vehviläinen on tuomittu elinkautiseen kuritushuonevankeuteen vaimonsa murhasta. Lauri Vehviläinen menetti myös kansalaisluottamuksensa ainiaaksi. Oikeus teki niin kuin hyväksi näki Laurin toiveen mukaisesti.

Oliko murhan takana mustasukkaisuus vai joku muu epäluuloisuus, ei selviä asiakirjoista. 

Perheen lasten kohtalo

Tragediassa kärsivät myös lapset, jotka menettivät samalla kertaa molemmat vanhempansa. Lapset joutuivat kunnan hoidokeiksi, mutta kaikille järjestyivät kasvattivanhemmat. Kaikki lapset olivat alle viisi vuotiaita, kun heidän äitinsä murhattiin. Tilanne epäilemättä jätti muistijälkiä ainakin vanhimpaan lapseen Eeroon, mutta ehkä nuorimmat säästyivät siltä. Joka tapauksessa perheessä ollut riitaisuus ja uhkailut varmasti vaikuttivat myös lapsiin. Sitä, pystyivätkö kasvattivanhemmat koskaan tyydyttämään lasten äidin kaipuuta, eivät sanomalehdet kerro.

Lapsista Eero oli 4-vuotias tapahtuman aikaan. Hän päätyi kiertokoulunopettaja Kalle Luukkosen ja vaimonsa Maria Leskisen ottopojaksi. Eero varttui aikuiseksi, sillä työmies Eero Vehviläinen ja palvelijatar Hilma Luukkonen kuulutettiin helmikuussa 1925. 

Viljo oli 2,5-vuotias ja hänestä tiedän vain sen, että oli Lappalaisella hoidossa. En ole vielä ehtinyt selvittämään tarkemmin hänen kohtaloaan. Lappalaisia on Puumalassa erittäin paljon, joten en tiedä tarkemmin ottivatko Matildan sukulaiset hänet hoiviinsa vai oliko kyse jostain toisista Lappalaisista.

Kolmas lapsista Urho, oli tapahtuman aikaan 1 v. 2 kk. Hän sai kasvattikodin satamamestari ja kapteeni Aksel Samuel Siljanderin ja vaimonsa Ingrid Ikosen luota Puumalasta. Siljanderit adoptoivat Urhon ja hänen sukunimensä muutettiin Siljanderiksi, myöhemmin Siljalaksi. Perhe muutti 1917 Savonlinnaan. Urho sai hyvät lähtökohdat elämälleen Siljanderien luona. Hän valmistui Rauman Merenkulkuopistosta merikapteeniksi toukokuussa v. 1935 ja hänet kuulutettiin avioliittoon neiti Tyyne Salmisen kanssa v. 1937 Vaasassa. 

Nuorimmainen Saimi Ester oli vain kuukauden ikäinen menettäessään äitinsä. Matildan veli, torppari Kalle Lappalainen ja vaimonsa Hilma Tuukkanen ottivat pienen Saimin kasvatikseen. Keuhkotauti varjosti Saimin elämää ja hän kuoli siihen vain 14-vuotiaana. 

Lähisuhdeväkivalta Suomessa

Suomi on edelleen vaarallinen maa naisille. Joka kolmas nainen on kokenut elämänsä aikana väkivaltaa tai sillä uhkailua. 2010 -luvulla on vuosittain kuollut noin 15 naista lähisuhdeväkivallan uhrina. Henkisen väkivallan uhreja on vielä enemmän. Tilastot ovat todella surullisia. Maailman onnellisin maa ei ainakaan tällä mittarilla mitattuna ole kovin onnellinen. 

Jos näet tai koet väkivaltaa, älä jää yksin. Väkivallalla on taipumus vakavoitua, eikä tilanne parane itsestään. Auttavia tahoja löytyy. 

Lähteet:

Eteenpäin 22.2.1906 nro 21: 22.02.1906 Eteenpäin no 21 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Finna, museovirasto, K.F. Winter; Puumalan kirkko 1908. Puumalan kirkko | Hakutulokset | Finna.fi

Finna, museovirasto, J.V. Mattila; Puumalan kirkkomaan portti ja kiviaitaa. Puumalan kirkko | Hakutulokset | Finna.fi

Itä-Savo 21.2.1925 nro 21: 21.02.1925 Itä-Savo no 21 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Keski-Savo 12.3.1907 nro 30: 12.03.1907 Keski-Savo no 30 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Mikkeli 19.2.1906 nro 20: 19.02.1906 Mikkeli no 20 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Suur-Savo 2.3.1906 nro 1; 02.03.1906 Suur-Savo no 1 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Suomen Merenkulku 1.5.1935 nro 5: 01.05.1935 Suomen merenkulku no 5 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Suomen sukuhistoriallinen yhdistys, Puumala kuolleet 1901 - 1928: SSHY - Kuvatietokanta - Puumala

Suomen sukuhistoriallinen yhdistys, Puumala lastenkirja 1910 - 1920: SSHY - Kuvatietokanta - Puumala

Suomen sukuhistoriallinen yhdistys, Puumala rikosluettelo 1822 - 1918: SSHY - Kuvatietokanta - Puumala 

Suomen sukuhistoriallinen yhdistys, Puumala vihityt 1895 - 1910: SSHY - Kuvatietokanta - Puumala

Tilastokeskus 2022: Parisuhdeväkivallan kokemukset yleisiä Suomessa – lisätietoja webinaarissa 15.6.2022 | Tilastokeskus

Tornion Lehti 24.2.1906 nro 15: 24.02.1906 Tornion Lehti no 15 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Vaasa 11.5.1937 nro 124: 11.05.1937 Vaasa no 124 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Lappeen punatautiepidemia 1855

Pitkät joulunpyhät ovat ihanaa aikaa. Ei ole työpaineita, kotityöt saavat odottaa arkea ja voi uppoutua täydellisesti kirkonkirjojen kiehtovaan maailmaan. Välillä tosin eteen tulee asioita, jotka eivät ole lainkaan kiehtovia ja sitä ihmettelee, miten kovilla entisajan ihmiset ovat olleet. Tänään olen viettänyt aikaa punataudin parissa. 

Punatauti eli dysenteria on bakteerien aiheuttama suolistotulehdus, joka aiheuttaa veristä ripulia. Se leviää saastuneen veden välityksellä ja on aiheuttanut Suomessakin aikanaan epidemioita. Vielä 1800 -luvun puolivälissä ei tautien leviämisen estämiseksi ollut riittävästi tietoa, eikä sairastuneelle voinut hakea antibioottikuuria lähiapteekista. Huonot hygieniaolosuhteet altistivat sairauksien leviämiselle ja tauti vei pahimmillaan useita jäseniä samasta perheestä. Tuberkuloosiyhdistyksen opetustaulu puhtaudesta ja päivänpaisteesta olisi ehkä auttanut myös muidenkin tautien kuin keuhkotaudin ehkäisyssä.

Opetustaulu. Kuvittaja Akseli Einola 1936.
Helsingin kaupunginmuseo. Finna.

Lappeen punatautiepidemia tuli eteeni, kun selvittelin mummoni Aina Kähärän os. Ojala (1902-1992) perheen historiaa Lappeen pitäjästä. Capilot osasi kertoa, että Lappeen pitäjän historiassa on kerrottu tästä vuoden 1855 epidemiasta, joka johti poikkeuksellisen suureen kuolleisuuteen. Valitettavasti minulla ei itselläni ole tätä teosta, mutta Lappeen kirkonkirjat kertovat samasta asiasta. 

Tein tilaston Lappeen vuoden 1855 kirkonkirjojen kuolleiden luettelosta. Tilasto on tehty vain yhden pitäjän vuoden tiedoista, joten siitä voi vain todeta millainen tilanne oli Lappeen pitäjässä tuolloin. Mielenkiintoista olisi selvittää asiaa laajemminkin.

Kuolleiden (sin.) ja punatautiin (or.) kuolleiden määrä 1855
Lappeen pitäjässä. Merja Vihanto

Keväällä 1855 alkoi kuolleiden määrässä tapahtua kasvua, mutta näin yleensä tapahtui muutenkin, koska keväällä ravinnon saanti oli kehnoimmillaan. Vielä heinäkuussa ei kuolleiden määrä poikennut alkuvuodesta, mutta  punataudin osuus oli jo 66 %:a kaikista kuolleista. Elokuussa punatautiin kuolleita oli 88 %:a kaikista kuolleista, jonka jälkeen määrä alkoi laskea ja loppuvuodesta tilanne oli jo entisen kaltainen. Samaan aikaan kuolinsyinä olivat myös muun muassa tuhkarokko, hermokuume ja horkka.  

Tässä kohtaa on hyvä muistaa, että varsinaisia diagnosointimahdollisuuksia ei ollut, vaan pappi määritteli kuolinsyyn oireiden perusteella. Punataudin oireet ovat kuitenkin niin ilmeiset, että oletettavasti taudin tunnistaminen onnistui maallikoltakin.

Tauti kuritti kovalla kädellä monia perheitä. Elias Pekanpoika Ronin (1800 - 1877) ja Helena Juhontytär Ruokosen (s. 1821) perheen yhdeksästä lapsesta punatauti vei kuusi. Elokuun 26. päivänä 1855 vanhemmat hautasivat viisi lasta: vuoden vanhan Villen, 5 vuotiaan Eliaksen, 6 vuotiaan Juhon, 8 vuotiaan Pekan ja 9 vuotiaan Annan. Muutaman vuoden kuluttua 1859 he hautasivat vielä saman taudin uhrina 3 vuotiaan Helenan.  

Paljon hellemmin ei kohtalo kohdellut talollinen Antti Heikinpoika Häkämiehen (1815 - 1862) ja Aune Matintytär Laakon (1820 - 1876) perhettä Vilkjärveltä. Tästä perheestä haudattiin kolme poikaa elokuussa 1855. 

Lasten kohtalojen koko karmeus näkyy talollinen Sipi Sipinpoika Ruokosen (1818 - 1887) ja Liisa Mikontytär Meurosen (1823 - 1874) perheessä. He hautasivat 5.8.1855 kolme lasta; Sipin 2 v., Helenan 3 v. ja Annan 7 v. Aiemmin perheestä oli jo kuollut Valpuri 1 v. tuntemattomaan tautiin. Vuonna 1957 menehtyi 11 kk:n ikäinen Helena myös tuntemattomaan tautiin ja vuonna 1858 kuoli 7 kk:n ikäinen Ville vatsanväänteisiin. Kymmenestä lapsesta aikuisuuden saavutti varmuudella vain kaksi. Antti eli perheineen Nuijamaan Ruokolassa ja kuoli siellä 73 vuotiaana. Valpuri hukuttautui kaivoon 39 -vuotiaana Lappeen Kouvolassa. Mikähän tarina tämänkin traagisen kohtalon takana oikein on? Perheessä oli vielä kaksi lasta, Juho ja Eeva, mutta heidän kohtalostaan minulla ei ole nyt tietoa. 

Hautajaissaattue. Kuva Pekka Salakka.
 Lappeenrannan museot. Finna.

Lappeen 1855 punatautiepidemia mainitaan Lappeenrannan varuskuntahistoriassa. Krimin sota 1853 - 1856 lisäsi venäläisten sotilaiden määrää myös Lappeenrannassa. Donin 28. kasakkarykmentti oli kaupungissa toukokuun alusta heinäkuuhun 1855. Rykmentin koko on noin 2000 - 3000 henkilöä. Tilanahtaus oli tuntuva ja keväällä määrättiin, että asukkaiden oli jätettävä vartija taloonsa päästämään sotilaita sisään, jos itse poistuivat talosta. Punatauti levisi myös sotilaiden keskuudessa.

Olisi mielenkiintoista tietää, tuliko epidemia sotilaiden mukana vai saivatko he taudin täältä. Liekö kukaan selvittänyt asiaa tarkemmin, nopealla haulla en löytänyt tästä varsinaisia tutkimuksia. 

Lähteet:

Duodecim Terveyskirjasto: punatauti - Terveyskirjasto

Finna: Kuva Pekka Salakka, Lappeenrannan museot. Hautajaissaattue lähdössä maalaistalon pihasta; hevosen vetämät ruumisvaunut. hautajaiset Lappee | Hakutulokset | Finna.fi

Finna: Kuva Akseli Einola. Helsingin kaupunginmuseot. Puhtaus ja päivänpaiste. punatauti | Hakutulokset | Finna.fi

Immonen Olli: Lappeenrannan varuskuntahistoria 1992, verkkoversio 2006. Lappeenrannan varuskuntahistoria

Suomen sukuhistoriallinen yhdistys: Lappee kuolleet 1854 - 1870: SSHY - Kuvatietokanta - Lappee

Wikipedia: Sotilasyksikkö – Wikipedia

Murhako itsemurhan varjosta - kuka murhasi Johanna Tiaisen?

Kirkonkirjoja tutkiessa tulee vastaan näitä mielenkiintoisia true crime -juttuja, joista on mukava kirjoittaa. Tapahtumat sinänsä eivät tietenkään ole mukavia, mutta näistä löytyy todella paljon materiaalia kirjoitusten taustaksi. Ennen kun ei oltu niin nökö nuukia tuon yksityisyyden suojan kanssa.

Tämän viikonlopun olen ahkeroinut Sulkavan Löppösten kanssa ja heitähän siellä riittää. Omassa sukupuussani heitä on jo 96 ja Geniin olen lisännyt viikonlopun aikana kymmeniä. Samalla tuli tutustuttua Martti Juhana Löppösen (s. 31.1.1834) tekemään vaimonsa murhaan.

Sulkavan kirkko 18.10.2024.
Kuva: Merja Vihanto

Johanna Vilhelmiina Tiainen (s. 8.6.1852, k. 3.7.1895) löytyi kotoaan kuolleena heinäkuussa 1895. Johannan puoliso Martti yritti lavastaa teon itsemurhaksi, mutta ei onnistunut siinä, vaan hänet tuomittiin elinkautiseen vaimonsa murhasta. Mitä oikein tapahtui Sulkavan Kaartilanmäen Salmelassa kolmas heinäkuuta 1895?

Kaartilanmäen sijainti maanmittaushallituksen
karttapaikka -palvelussa. 

Tappoyönä talossa olivat Johannan lisäksi hänen äitinsä Liisa Kolehmainen  ja piikatyttö, joiden makuusijat olivat tuvassa, toisessa päässä rakennusta. Koko kevään sairastellut Johanna nukkui omassa nurkkakamarissaan ja aviopuoliso Martti salissa, oltuaan nuotalla yöllä.  

Johannan äiti löysi tyttärensä aamulla viiden maissa, kun oli viemässä tälle kahvia. Johanna oli polvillaan lattialla miehensä vyö kaulan ympärillä. Ilmeisesti avioparin välillä oli ollut aiemminkin jotain kärhämää, sillä Liisa oli kiljaissut, että "Martti on sen tappanut". Uutisoidessaan tapauksesta Savonlinna -lehti kirjoitti pariskunnan "sopimattomasta avioelämästä", mitä se sitten tarkoittikaan.

Salissa nukkuva Martti heräsi ja tuli Liisan avuksi. Hän tempaisi Johannan lattialle ja väitti tämän itse hirttäneen itsensä. Samalla hän kielsi ankarasti Liisaa ja muuta väkeä kertomasta asiasta kenellekään. 

Martti haetutti kantomiehet kylältä ja vainaja haudattiin juhlallisesti 10. heinäkuuta. Tässä kohtaa Martti varmaankin huokaisi helpotuksesta ja luuli päässeensä kuin koira veräjästä, mikäli hän oli vaimonsa tapon takana. Mutta Johannan äiti oli eri mieltä asiasta ja halusi oikeutta tyttärelleen. Perukirjoituksen yhteydessä hän ilmoitti epäluuloistaan perukirjoituksen pitäjälle, joka puolestaan teki ilmoituksen poliisille. Näin alkoi asiassa poliistutkinta. 

Martti pitäytyi itsemurhateoriassa. Hän kielsi nähneensä vaimossaan mitään väkivallan merkkejä, eikä syyttänyt ketään murhasta. 

Asiasta kuulusteltiin kymmeniä ihmisiä, mutta silminnäkijöitä ei löytynyt tapahtumalle. Asian varmistamiseksi vainaja kaivettiin haudasta tarkastettavaksi ja ruumiissa havaittiin puukonhaava rinnassa. Johanna Tiainen ei siis ollutkaan hirttäytynyt, vaan hänet oli todellakin murhattu. Tutkinnan ajaksi Martti Löppönen passitettiin Mikkelin vankilaan odottamaan käräjiä. 

Kaikki oikeusasteet pitivät Martti Löppöstä syyllisenä vaimonsa murhaan. Savonlinna -lehti uutisoi seuraavana kesänä 28.7.1896 Keisarillisen senaatin päätöksestä vahvistaa sekä kihlakunnan että hovioikeuden päätökset. Näiden poihjalta tuomittiin talollinen Martti Löppönen lopuksi ikää kuritushuoneeseen vaimonsa tahallisesta murhasta.

Muun muassa Savonlinna -lehti kirjoitti 1.10.2895 otsikolla "Murhasta tuomittu. Talollinen Martti Löppönen Sulkavalta tuomittiin viime lauantaina sikäläisissä wälikäräjissä waimonsa murhasta elinkautiseen wankeuteen."

Johanna Vilhemiina Tiaisen kuolintieto.
Sulkavan kuolleiden luettelo 1895.

Johanna ja Martti vihittiin avioliittoon 12.4.1891, joten he ehtivät olla naimisssa vain viisi vuotta. Avioliitto oli Johannalle toinen. Hänen ensimmäinen aviomiehensä Antti Hintsanen oli kuollut kaksi vuotta aikaisemmin. Johannaa jäivät kaipaamaan äidin ja sisarusten lisäksi pojat Eetu 13 v., Vihtori 10 v. ja Oskari 8 v. 

Lähteet:

Maanmittauslaitos: Karttapaikka Sulkava Karttapaikka - Maanmittauslaitos

Savonlinna 19.7.1895 nro 54: 19.07.1895 Savonlinna no 54 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Mikkelin Sanomat 25.7.1896 nro 85; 25.07.1896 Mikkelin Sanomat no 85 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Mikkeli 9.10.1895 nro 81: 09.10.1895 Mikkeli no 81 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Saimaa 4.10.1895 nro 79: 04.10.1895 Saimaa no 79 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Savonlinna 1.10.1895 nro 75: 01.10.1895 Savonlinna no 75 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Savonlinna 28.7.1896 nro 57: 28.07.1896 Savonlinna no 57 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Suomen sukuhistoriallinen yhdistys: Sulkava rippikirja 1872-1880 (MKO52-62 I Aa:15)  Sivu 633 Kaartilanmäki 11 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=15058&pnum=205 / Viitattu 01.12.2024

Suomen sukuhistoriallinen yhdistys: Sulkava rippikirja 1890-1899 (MKO101-111 I Aa:20)  Sivu 671 Kaartilanmäki 11 Salmela ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=15063&pnum=169 / Viitattu 01.12.2024

Suomen sukuhistoriallinen yhdistys: Sulkava kuolleet 1889-1905 (MKO5-6)  Sivu 48  ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=15091&pnum=25 / Viitattu 01.12.2024

Sotahistoriaa syyslomalla

Syyslomalla oli hyvää aikaa käydä katsomassa lähiseudun sotahistoriallisia nähtävyyksiä. Lokakuinen sää suosi retkiä, sillä aurinko paistoi ja lämmintä oli poikkeuksellisen paljon. Kohteet olivat osin tuttuja, lähistöltä löytyviä Salpalinjan rakenteita. Salpalinja rakennettiin vuosina 1940-1941 ja 1944 itärajan puolustuslinjaksi. Mittaa sillä on 1200 km ja se kulkee Virolahdelta Savukoskelle. Varmaakin jokaisen itäisen kunnan alueella on jotain jäänteitä Salpalinjasta.

Lisätietoja ja kartat kohteista löytyvät helposti Museoviraston kulttuuriympäristön palveluikkunasta (kyppi.fi). Sieltä voi valita paikkakunnan ja minkätyyppisiä tietoja haluaa. Kohteita löytyy arkeologisista kohteista kulttuuriympäristökohteisiin. Suosittelen lämpimästi sen käyttöä. Ihan kivaa ajankulua on etsiä kohde kypin sivuilta ja katsoa, miltä kohde näyttää maastossa. 

Ensimmäinen kohde oli aivan tien 62 tuntumassa. Kyppi kertoi, että siellä olesi Salpalinjan panssariesteitä. 

Museovirasto, kulttuuriympäristön palveluikkuna.

Osa matkaseurueesta oli käynyt siellä ennenkin, joten löysimme paikalle nopeasti. Harmillisesti aluetta oli runneltu, sillä aivan kohteen vieressä on iso soramonttu. Ilmeisesti osa Salpalinjan panssariesteistä on hautautunut ikiajoiksi soramontun alle. Tältä kohde näyttää nyt.

Seuraava kohde oli Pitkäjärven puolustusvarustukset muutama kilometri Viljakansaaren risteyksestä Ruokolahdelle päin. Alueella on nähtävissä oikein kaunis pätkä Puumala-Ruokolahti -tietä. Tie ylittää vanhan yksiholvisen kaarisillan ja paikalliset kutsuvatkin aluetta Kaarisillaksi. Kapeikko on ollut puolustuksellisesti merkittävä paikka, koska se on ollut ainoa kohta, josta olisi mahdollisesti päässyt panssarivaunuilla kulkemaan. Kapeikon molemmin puolin on selvästi näkyvät panssariesteet, jotka nyt matalan veden aikana olivat oikein hyvin näkyvissä.

Museovirasto, Kulttuuriympäristön palveluikkuna.

Vanhaa Puumala-Ruokolahti -tietä.

Kaarisilta vanhalla Puumala-Ruokolahti -tiellä.

Panssariesteitä 62-tien varrella.

Seuraavana päivänä ylitimme lossila Kietävälän virran Sulkavan puolelle ja kartturina opastin kuskia ajamaan kohti Sarsuinmäen tykkipattereita. Tie kiemurteli läpi syksyisen eteläsavolaisen kumpuilevan maaston kohti "keskelle ei mitään". Siltä ainakin tuntui ja ihmettelin ääneen, miten tänne keskelle metsää on rakennettu tällaiset sotavarustukset?

Korkean mäen päällä on ollut kaksi ranslalaista Canet 152/45 C-mallin tykkiä, joiden kantama on 21 km. Täältä on siis pystytty hyvin suojaamaan alueen vesistöjä, joita pitkin vihollinen olisi mahdollisesti tullut. Alueella on myös patteristoon kuuluvia betonirakenteita, joihin pääsee sisälle. Patteristo on rakennettu välirauhan aikana 1940, mutta sieltä on ammuttu vain koelauksia. Tykit siirrettiin pois jatkosodan aikana lähemmäksi rintamaa. Nyt nähtävissä on 1994 paikalle tuotu museotykki. Hieno kohde tämäkin.

Museovirasto, Kulttuuriympäristön palveluikkuna.

Museotykki.

Kuva tykistä patterin sisältä.

Toisen tykin paikka on tyhjä

Aina ei tarvitse lähteä merta edemmäksi kalaan, vaan mielenkiintoisia kohteita voi löytää ihan lähietäisyydeltä. Itselleni on ollut tämä Kulttuuriympäristön palveluikkuna varsinainen aarreaitta. Tänne on koottu niin arkeologisia kuin moderneja rakennetun ympäristön kohteita.

Tällä kertaa tämä kirjoitus, ensi kerralla jotain muuta.

Kuvat

Kartat: Museovirasto, Kulttuuriympäristön palveluikkuna

Valokuvat: Merja Vihanto

Lähteet:

Finna, Salpalinja Salpalinja | Hakutulokset | Finna.fi

Museovirasto, Kulttuuriympäristön palveluikkuna

Museovirasto, Salpalinja Salpalinja - Museovirasto

Saimaa Geopark, Sarsuinmäki

Wikipedia, Sarsuinmäki Sarsuinmäen tykkipatterit – Wikipedia

Wikipedia: Salpalinja Salpalinja – Wikipedia

Mustasukkaisuusmurha Heinävedellä 1915

Valtakunnan lehdet kirjoittivat näyttävästi 1915 palvelustytön kuolemasta Heinävedellä. "Roistontyö Heinävedellä" kirjoitti Turun Sanomat kesäkuun 10. päivä ja samana päivänä Helsingin Sanomat uutisoi raa'asta murhasta Heinävedellä. Kesäkuun 12. päivä uutisoi Oulun Sanomat kamalasta murhatyöstä Heinäveden Säynetkoskella ja Haminan Sanomat kirjoitti verinäytelmästä Heinävedellä. Myös poliittiset lehdet ottivat asiaan kantaa. Sorretun Voima kirjoitti 11.6.1915 petomaisesta rakastajasta, vaikka kyse ei ollut rakkaudesta vaan vihasta ja mustasukkaisuudesta.

Mitä oikein tapahtui Heinäveden Säynetkoskella viides kesäkuuta 1915 noin yhdeksän aikaan illalla?

Bertta Kauhanen syntyi 16.6.1899 Heinäveden Vaaluvirralla. Hänen vanhempansa olivat Albin Ollinpoika Kauhanen ja Anna Loviisa Aatamintytär Kinnunen. Bertalla oli ainakin kaksi vanhempaa sisarusta, vuonna 1892 syntynyt Olga Maria ja vuonna 1897 syntynyt Eemeli. Bertan syntymän aikaan perhe löytyy Heinäveden tilattomien kirjasta. 

Tilattomien elämä ei ollut kovin leveää ja ajan tavan mukaan Berttakin lähti piiaksi. Oikeastaan Bertta oli vähän piikaa paremmassa asemassa, sillä hän oli palvelijattarena kauppias Aadolf Pesosella Vaaluvirran Säynetkoskella. Aadolf Pesonen oli lähteestä riippuen kauppias, kulkukauppias tai räätäli. Jossain lähteessä mainitaan, että hänellä oli pieni kauppa.

Bertta oli nuori, vasta 16 vuotias ja varmaankin sievä tyttö ainakin Aadolf Pesosen mielestä. Aadolf, 55 vuotias naimisissa oleva mies, halusi Bertalta muitakin palveluksia kuin koti- ja navettatöitä. Ilmeisesti hän oli ahdistellutkin tyttöä, koska Bertta oli kertonut asiasta myös äidilleen. 

Aadolf ei onnistunut saamaan Berttaa kiinnostumaan itsestään ja mustasukkaisuus yltyi vihaksi.  Pesonen oli yrittänyt lupauksilla ja uhkauksilla jo pitemmän aikaa saada tyttöä taipumaan ´luvattomaan sekaannukseen´ kanssansa. Kun hän ei onnistunut saamaan tyttöä minkäänlaiseen suhteeseen, niin mustasukkaisena ajatteli tytöllä olevan muita rakastajia.

Pesonen laati katalan suunnitelman. Kun Bertta lähti hakemaan illalla lehmiä metsästä, jäi Aadolf väijymään ja odottamaan tyttöä. Hän oli rakentanut jopa pienen kojun suojakseen sillan kohdalle, missä maantie ylitti Riihilammesta Säynelahteen laskevan joen. Kun Bertta tuli riittävän lähelle, otti Pesonen revolverinsa ja ampui. Toiset lähteet kirjoittavat, että tyttö kuoli heti, mutta useimmissa lähteissä kerrotaan kahdesta laukauksesta, joiden välillä oli läheisen torpan emäntä kuullut hiljaisen huudon. Ensimmäinen laukaus osui Berttaa kylkeen ja toinen murskasi hänen päänsä.

Tekoälyn luoma kuva paimentytöstä.

Kun Berttaa ei alkanut kuulua kotiin iltakymmeneen mennessä, alkoi äiti Anna Loviisa aavistelemaan pahaa. Anna Loviisa otti poikansa Eemelin mukaan ja he lähtivät etsimään Berttaa, jonka löysivätkin tieltä kuolleena ja verissään. 

Oletettu murhapaikka. Maanmittaushallitus, Karttapaikka.

Sanomalehti Vaasa 12.6.1915 nro 65.

Heinäveden poliisi vangitsi Aadolf Pesosen seuraavana yönä hänen omasta asunnostaan. Kiinni jouduttuaan Pesonen tunnusti murhan.

Aikana, jolloin GDPR -asetuksesta ei ollut tietoakaan, todisti Savonlinnan kaupunginlääkäri Alopeus Aadolf Pesosen mielentilasta, että Pesonen oli hermostunut mielipuolisuuden rajalle saakka. Mikkelin lääninlääkäri antoi lausunnon mielentilasta tuomiota varten.

Sanomalehti Työmies 16.12.1915 nro 293.

Asiaa käsiteltiin Heinäveden välikäräjillä joulukuussa 1915. Aadolf Pesonen tuomittiin palvelijansa Bertta Kauhasen tahallisesta surmaamisesta elinajaksi kuritushuonevankeuteen sekä menettämään kansalaisluottamuksensa myös elinajakseen. Oikeuskuluja ja muita korvauksia hän joutui maksamaan 450 markkaa. Päätös alistettiin vielä Viipurin hovioikeuden tarkastettavaksi.

Bertasta ja hänen perheestään ei löytynyt Genistä, maailman sukupuusta profiileja. Tein ne sinne ja ehkä joku saa vielä joskus liitettyä Bertan omaan sukupuuhunsa. 

Lähteet:

Kansallisarkisto, digitoidut sanomalehdet, Helsingin Sanomat 10.6.1915. 10.06.1915 Helsingin Sanomat no 155 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kansallisarkisto, digitoidut sanomalehdet, Keski-Savo 14.12.1915. 14.12.1915 Keski-Savo no 141 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kansallisarkisto, digitoidut sanomalehdet, Savotar 21.7.1915. 21.07.1915 Savotar no 81 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kansallisarkisto, digitoidut sanomalehdet, Savotar 22.12.1915. 22.12.1915 Savotar no 147 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kansallisarkisto, digitoidut sanomalehdet, Sorretun voima 11.6.1915. 11.06.1915 Sorretun Voima no 64 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kansallisarkisot, digitoidut sanomalehdet, Turun Sanomat 10.6.1915. 10.06.1915 Turun Sanomat no 3138 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kansallisarkisto, digitoidut sanomalehdet, Työmies 10.6.1915. 10.06.1915 Työmies no 130 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kansallisarkisto, digitoidut sanomalehdet, Työmies. 16.12.1915. 16.12.1915 Työmies no 293 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kansallisarkisto, digitoidut sanomalehdet, Vaasa 12.6.1915. 12.06.1915 Vaasa no 65 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Maanmittauslaitos, Karttapaikka. Karttapaikka - Maanmittauslaitos

Suomen Sukuhistoriallinen yhdistys: Heinävesi rippikirja 1890-1899, s. 337 K 580-588.

Suomen Sukuhistoriallinen yhdistys: Heinävesi syntyneet 1894-1903, s. 298

Suomen Sukuhistoriallinen yhdistys: Heinävesi lastenkirja 1890-1899, nro 960.

Suomen Sukuhistoriallinen yhdistys: Heinävesi kuolleet ja haudatut 1915. 

Sukututkimusta matalalla kynnyksellä

Minulla oli mahdollisuus olla mukana Jämsénin sukuseuran tapaamisessa Hankasalmella Hallan tuvassa 16.6.2024. Olin siellä kertomassa aiheesta miten tehdä sukututkimusta matalalla kynnyksellä. Tilaisuus oli oikein lämminhenkinen ja mukava. Tässä myös teille joitakin paloja aiheesta. Sukututkimuksen aloittaminen ei vaadi suuria investointeja, mutta muutamien vinkkien tunteminen helpottaa käyntiin pääsemistä. Sitten kun tähän hommaan hurahtaa, se kyllä vie mukanaan.

Hallan tupa, Hankasalmi.
Kuva Merja Vihanto 16.6.2024.

Miksi sukututkimusta kannattaa harrastaa?

Jokaisella meillä on oma motiivimme harrastuksen aloittamiseen. Jonkun pontimena on puhdas uteliaisuus, joku toinen on kiinnostunut historiasta ja joku haluaa etsiä kadonnutta isää tai isoisää. Olipa motiivi mikä tahansa, on ehkä helpottavaa kuulla, että ei ole olemassa vain yhtä oikeaa tapaa tehdä sukututkimusta. Tapoja on lukuisia ja vain perehtymällä asiaan löydät itsellesi parhaan tavan toimia. 

Yksi merkittävistä motiiveista on esivanhempien elämäntarinoiden kokoaminen ja sen perinnön jättäminen tuleville sukupolville. Nuoriso ei tätä ehkä vielä arvosta, mutta olen varma, että jonain päivänä arvostavat suuresti. Viimeistään silloin, kun ei ole enää ketään, keneltä voisi kysyä.

Mitä sukututkimus parhaimmillaan - tai pahimmillaan - on?

Parhaimmillaan se on löytämisen riemua ja onnistumisen iloa. Minua motivoi erityisesti salapoliisityö, joka liittyy sukututkimukseen. Voi olla, että joudut etsimään jotain henkilöä kirkonkirjoista kuukausia tai jopa vuosia. Voi olla, että olet jo varma, että henkilöä ei löydy koskaan ja sukuhaaran selvittely päättyy tähän. Sitten viimein, jonkun pienen vihjeen avulla, kummallisella johdatuksella tai pelkästään sitkeällä työllä, löydät etsimäsi henkilön. Tämä, jos mikä, saa endorfiinin virtaamaan.

Jokaisessa suvussa on asioita, joista ei ole puhuttu ja jotka ovat jääneet salaisuuden verhon taakse. Tällaiset asiat kuitenkin kulkevat tiedostamatta sukupolvelta toiselle ja voivat vaikuttaa myös ihmisten elämään. Sukututkimus voi olla yksi tapa avata näitä solmuja ja saada ymmärrystä oman suvun historiaan. Minä olen saanut ymmärrystä tätä kautta omassa suvussani vaiettuihin salaisuuksiin. 

Sukututkimuksessa voi myös joutua sietämään pettymyksiä. Joskus joku tie vaan päättyy johonkin ihan liian aikaisin, eikä siitä pääse enää taaksepäin. Tai jotain ratkaisevaa henkilöä ei vaan löydy. Tällöin ei saa, Tuntemattoman sotilaan sanoin, jäädä tuleen makaamaan. On vaan mentävä eteenpäin, tutkittavaa kyllä riittää. Kenenkään sukua ei takuulla ole tutkittu loppuun saakka.

Harvalla sukututkijalla löytyy esivanhemmista pelkästään kartanonherroja tai tilallisia, aatelisista puhumattakaan. Suurimmalla osalla suomalaisista he ovat torppareita, itsellisiä, piikoja tai renkejä. Jostain sukuhaarasta voi löytyä pappi tai talollinen. Mielestäni ihan tavallisten ihmisten tietojen etsiminen on ihan yhtä arvokasta ja mielenkiintoista kuin olisi ns. herrasväen tietojen etsiminen. Meillä täällä Suomessa on erinomaiset mahdollisuudet seurata tavallisen rahvaan sukujuuria varsin helposti. 

Kaikki esivanhempanne eivät ole olleet mallikansalaisia, sekin on hyvä tiedostaa. Kirkonkirjoista löytyy salavuoteutta, aviottomia lapsia, juopottelua, salaviinan polttamista, puukotuksia ja muita rötöksiä. Nämä on yleensä kirjattu kirkonkirjoihin ja niistä voi löytää viitteitä myös rikosluetteloihin. Toivottavasti nämä eivät lannista ketään tutkimukseen ryhtynyttä. Me emme ole vastuussa esivanhempiemme teoista tai tekemättä jättämisistä, joten nämä seikat voi ottaa rikkautena omiin tutkimustietoihin.

Miten pääset alkuun?

1. Jututa kaikki elossa olevat vanhemmat, isovanhemmat, sedät ja tädit. Kirjoita tarinat muistiin, muuten et muista niitä myöhemmin.

2. Etsi omista ja sukulaisten piironginlaatikoista valokuvia, kirjeitä, virkatodistuksia ja tilatietoja. Kaikista vanhoista dokumenteista on hyötyä.

3. Opettele käyttämään Kansallisarkiston ilmaisia aineistoja.

4. Liity sukuseuraan, lue sukukirjoja, hyödynnä internetin ohjelmia ja FB:n ryhmiä.

5. Kävele hautausmailaa, valokuvaa ja etsi suvun hautoja.

6. Liity Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen jäseneksi, saat valtavasti digitoitua aineistoa käyttöösi.

7. Pyydä virkatodistuksia aluekeskusrekistereistä.

8. Osallistu sukututkimuskursseille.

9. Hanki itsellesi sukututkimusohjelma tietojen säilyttämistä varten.

10. Merkitse huolella lähteet, mistä olet tiedot hankkinut.

11. Anna mennä, ajankäyttöongelmia ei tule olemaan.

Lemiläisestä torpan pojasta Suomen sotilasmusiikin eturintamaan

Palasin pitkästä aikaa Lemin sukulaisten pariin, kun sieltä Eeva Juhontytär Ahonen (s.1820, k.1859) on jo pitkään pyydellyt, että hänenkin tarinansa tulisi kerrotuksi. Olen lykännyt tämän kirjoittamista, sillä Lemin tutkimista vaikeuttaa suuresti se, että kirkonkirjat ovat tuhoutuneet 1918 kapinassa muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Vaikka Eevan tarina on kiehtova, en edes uskonut löytäväni kirjoitukseen riittävästi aineistoa. Miten väärässä olinkaan. Eeva Juhontytärtä koskevat tiedot on koottu Lemin Ahosten sukukirjasta ja Lemin henkikirjoista. Ainoastaan Eevan kuolintieto löytyy kirkonkirjoista. Näiden lisäksi olen käyttänyt lähteinä runsaasti Kansalliskirjaston ja -arkiston aineistoja. Aloitin kirjoittamaan Eevan tarinaa, mutta tästä tulikin hänen poikansa tarina. Enpä arvannut, minkä Pandoran lippaan aukaisin.

Eeva Juhontytär on salaperäinen hahmo, josta olen saanut selville hieman, mutta enemmän jää salaisuuden verhon taakse. Eeva syntyi lokakuun 30. päivä 1820 Lemillä torppari Juho Juhonpoika Ahosen (s.1783, k.1860) ja vaimonsa Reetta Heikintyttären  (s.1800, k.1851) esikoiseksi. Eeva oli äidinäitini Aina Ojalan täti. 

Tuohon aikaan oli tavallista, että torppien tytöt lähtivät piiaksi lähiseudun taloihin, kun pääsivät ripille. Jostain syystä Eeva ei koskaan pestautunut piiaksi, vaan asui koko elämänsä vanhempiensa torpassa. Myös veli Joonas (s.1823, k.1903) asui samassa taloudessa. Joonas opetteli sepän ammatin ja elätti vuodesta 1854 alkaen kirkonköyhäksi mainitun isänsä, siskonsa Eevan ja tämän pojan Antin. Perhekunta kasvoi vuonna 1859, kun Joonas avioitui Eeva Maria Joonaantytär Buurin kanssa (kts. aiempi blogiteksti Kirje isoisoäidilleni Eevalle).

Vuonna 1845 elettiin Suomen Suuriruhtinaskunnassa, jota hallitsi Venäjän keisari Nikolai I. Jotain  tapahtui syksyllä 1844, koska kauneimman kesän aikaan, 24.6.1845 Eeva synnytti pojan, joka sai nimekseen Antti. Missään ei mainita, kuka voisi olla Antti Eevanpojan isä. Minulla on epäilys, että Antin isä ei ole kuka tahansa lemiläinen torpan poika, vaan jotain ihan muuta. Nyt mennään alueelle, josta minulla ei ole kirjallista lähdeaineistoa, joten voi olla, että olen tehnyt myös virhepäätelmiä. Otan oikein mielelläni vastaan tarkempaa tietoa ja lähteitä, jos niitä löytyy.

Teoriani on, että Antin isä oli henkilö, jolla oli yhteyksiä Pietarhoviin. Ehkä merkittäväkin henkilö. Tämä ei ole mahdotonta, sillä hallinnon virkamiehet tekivät tarkastusmatkoja maaseudulle ja ehkäpä Antti sai alkunsa jonkun tällaisen matkan aikana. Yhtään keisarin matkaa Suomeen ei osunut tähän kohtaan, mutta sepä olisikin ollut varsinainen uutinen. 

Lemin Ahosten sukukirja kertoo Eevan olleen töissä Pietarhovissa kolmena kesänä 1857-1859. Antti on ollut silloin 12-14 -vuotias. Tämän ikäisen lapsen olisi voinut hyvin jättää veljen ja tämän vaimon huomaan, mutta entäpä jos Antti olikin mukana? Mikään ei kerro tästä sen enempää puolesta kuin vastaan. Pietarissa asui näihin aikoihin varsin paljon suomalaisia, joten sinällään tavatonta sinne meno ei ollut. Eeva oli kuitenkin koko ajan henkikirjoilla kotonaan Lemillä, joten pysyvästi hän ei muuttanut Pietariin. 

Pietarhovin palatsi. Kuva Wikipediasta.

Viimeinen matka Pietarhoviin oli traaginen. Eeva kuoli siellä 30.7.1859. Kuolema on kirjattu Lemin säilyneisiin kuolleiden luetteloihin. Syytä ei ole kerrottu, mutta kuolinpaikkana on Pietarhovi. Pietarin Pyhän Marian seurakunnan arkisto kertoo vuodelta 1859 karua kieltä. Alueella riehui kolera ja lavantautiakin esiintyi. Todennäköisesti Eeva kuoli siellä johonkin tarttuvaan tautiin vain 38 vuotiaana. Jos hänellä oli silloin 14 -vuotias Antti mukanaan, oli tämän palattava yksin kotiin. 

Niin, mihin sitten perustan tämän teoriani? 

Aamulehti kirjoitti Antti Ahosen muistokirjoituksessa 1915: "Jo aikaisin heräsi hänessä halu soittajaksi ja silloisen tavan mukaan kävi hän opissa pitäjän parhaitten viuluniekkojen luona, ja kun oman pitäjän mestarit eivät enää voineet hänelle lisää opettaa, haki hän sitä pitemmältä". Tarkoittiko tämä opin hakeminen pitemmältä juuri sitä, että hän oli kesäisin opissa Pietarhovissa?

Antti oli eittämättä erittäin musikaalinen nuori mies ja asia varmasti huomattiin kotona. Mutta oliko sepän torpassa mahdollisuuksia hankkia Antille mitään soittopeliä tai koulutusta asiaan? Ehkä se oli juuri Antin isä, jolla oli suhteita Pietarhovin muusikoihin ja hän järjesti Antin kolmena kesänä sinne oppiin. Äiti toki seurasi mukana.

Vuoden 1860 henkikirjamerkintöjen jälkeen Antin nimeä ei enää ole kotitorpan nimiluettelossa. Hän oli juuri täyttänyt 15 -vuotta, kun hän pääsi 26.8.1860 Viipurin yhdeksännen suomalaisen ruotuväki tarkk'ampujapataljoonan signaalitorven soittajaksi. Minun piti etsiä Finnasta kuva signaalitorvista, kun en tiennyt miltä ne näyttävät. Olisiko tämän ikäinen poika päässyt tällaiseen pestiin vain opeteltuaan soittamista kylän pelimanneilta? Entä missä ja millon hän olisi oppinut soittamaan torvea? Joka tapauksessa tästä alkoi Antti Ahosen poikkeuksellisen merkittävä sotilasmuusikon ura.

Lappeenrannan varuskunta, soitto signaalitorvilla.
Valokuvaan E.G. Lehtinen 1925.
Lappeenrannan museot. Finna. 

Antti ylennettiin pataljoonan signalistiksi 20.3.1866 ja hän toimi siinä tehtävässä toukokuuhun 1868 saakka. Sen jälkeen hänet nimitettiin pataljoonan musikantiksi ja sen jälkeen ensin nuoremmaksi ja myöhemmin vanhemmaksi aliupseeriksi. 

Vääpeli Antti Ahonen loi yhdessä Kaartin soittokunnan päällikkö Adolf Leanderin kanssa 1880-luvulla suuren Kaartin soittokunnan rinnalle vaskiseitsikko-yhtyemuodon, Kaartin septetin. Kaartin seitsikko soittaa nykyäänkin torvimusiikkia tässä kansainvälisestikin ainutlaatuisessa kokoonpanossa. Kaartin seitsikon musiikkia voi kuunnella vaikkapa Youtuben kautta. Oma suosikkini on Narvan marssi Narvan marssi Kaartin Seitsikko ja Jouko Harjanne (youtube.com) Jos haluat kuunnella sen, voit etsiä sen suoraan Youtubesta, valitettavasti linkki ei toimi blogissa.

Antti Ahonen erosi vakinaisesta palveluksesta 21.5.1886 oltuaan yli 25 vuotta sotilasmuusikkona. Tämän jälkeen hän on toiminut muusikkona, sovittajana, soitonjohtajana ja soitonopettajana useilla eri paikkakunnilla. Hän on myös säveltänyt, mutta sävellyksiä ei valitettavasti ole säästynyt meille. 

Soitonjohtajana Antti Ahonen osallistui lukuisille valtakunnallisille laulujuhlille mm. Kuopion laulujuhlille 1891 Jämsän soittokunnan kanssa sekä Helsingin laulujuhlille 1895. Vaasan laulu- ja soittojuhlista hänen soittokuntansa voitti torvisoittokuntien 1. palkinnon. Sortavalan laulujuhlilla 1896 hän johti Mäntän tehtaan soittokuntaa ja sai torvisoittokuntien 1. palkinnon, kunniakirjan ja tahtipuikon. Mainittakoon, että samaisilla laulujuhlilla palkittiin säveltäjäsarjassa Armas Järnefelt ja Ilmari Krohn, joten Antti oli varsin maineikkaassa seurassa. 

Musiikin opettajana ja soitonjohtajana hän oli mm. Iisalmessa, Tampereella, Jämsässä ja Joensuussa  Iisalmen soitonjohtajan virkaan 1912 valittiin 30 hakijasta kapellimestari Antti Ahonen. 

Musiikin opettajaksi Tampereelle on valitttu
musiikkitaituri Antti Ahonen. Hän on ennen
ollut mainehikkaan Kaartin septetin perustaja ja
monivuotinen johtaja. 
Päivän Uutiset 22.5.1889.

Myönnän, että Eeva Juhontytär Ahosen ja hänen poikansa Antin tarinaan sisältyy ripaus romantiikkaa ja se sai mielikuvitukseni lentoon. Antin isän henkilöllisyys tuskin selviää koskaan, mutta mieltä kiehtoo ajatus salaperäisestä miehestä, joka järjesti poikansa Pietarhoviin parhaaseen mahdolliseen musiikin oppiin. Varmuudella kaikki muu on totta tässä kirjoituksessa, paitsi teoria isästä ja Pietarhovissa vietettyjen kolmen kesän syistä. Nämä ovat mielikuvitukseni tuotetta, joskin mielestäni varsin loogisesti pääteltyjä asioita. Ehkä tästä syntyy vielä pitempi tarina.

Eeva Juhontytär Ahosen näen vahvana naisena, joka loi niin hyvät edellytykset poikansa uralle, kun vain pystyi. Hän on ollut oikea leijonaemo. Jotta vaatimattomasta sepän torpasta päästään luomaan näin merkittävä musiikillinen ura kuin Antin on ollut, on se vaatinut monipuolista tukea nuorelle miehelle. Tottakai myös erityistä lahjakkuutta. Valitettavasti Eeva ei itse ehtinyt näkemään poikansa saavutuksia.

En ole kertonut enempää Antin perheestä, koska tein tähän tietoisen rajauksen. Perheeseen on yksi viittaus lähteessä Kansallisarkiston Kaartin seurakunnan arkisto, rippikirja II. Perhe muutti usein Antin töiden takia, joten tietoa on olemassa todella paljon monesta eri seurakunnasta. Myöhemmin lisää perheestä. 

Torpan poika, sotilasmuusikko, vääpeli ja soitonjohtaja Antti Ahonen kuoli 6.10.1915 Mäntässä. Hänet on haudattu Vilppulan hautausmaalle.

Antti Ahosen kuolinilmoitus.
Uusi Suometar 12.10.1915.

Lähteet: 

Finna: Lappeenrannan varuskunta, Uudenmaanrakuunarykmentin soittokunta ratsain Keskuskentällä; soitto signaalitorvilla, vanha maneesi takana. Lehtinen, E.G., valokuvaaja 1925. Lappeenrannan museot. 

Kallio E., Ahonen K.T. 2005. Lemin Ahoset 1669-2005

Kansallisarkisto: Pyhän Marian seurakunnan arkisto, Kuolleiden ja haudattujen luettelot 1856-1866.

Kansallisarkisto: Kaartin seurakunnan arkisto. I A KIRKON PÄÄKIRJAT HAKEMISTOINEEN. I Aa Pää- ja rippikirjat. I Aa:15 Kaartin rippikirja I  (1880-1889). Tiedosto 23. Kansallisarkisto. Viitattu 29.4.2024.

Kansallisarkisto: Kaartin seurakunnan arkisto. I A KIRKON PÄÄKIRJAT HAKEMISTOINEEN. I Aa Pää- ja rippikirjat. I Aa:16 Kaartin rippikirja II  (1880-1889). Tiedosto 55. Kansallisarkisto. Viitattu 29.4.2024.

Kansalliskirjasto, digitoidut sanomalehdet. Aamulehti 2.11.1915 nro 252: Kapellimestari Antti Ahonen

Kansalliskirjasto, digitoidut sanomalehdet. Karjalatar 22.12.1886 nro 101.

Kansalliskirjasto, digitoidut sanomalehdet. Oulun ilmoituslehti 28.6.1896 nro 74.  

Kansalliskirjasto, digitoidut sanomalehdet. Päivän Uutiset 22.5.1889 nro 118.

Kansalliskirjasto, digitoidut sanomalehdet. Salmetar 7.5.1912 nro 49.

Kansalliskirjsato, digitoidut sanomalehdet. Suomalainen 25.2.1895 nro 24.

Kansalliskirjasto, digitoidut sanomalehdet: Uusi Suometar 12.10.1915 nro 278.

Puolustusvoimat. Kaartin soittokunta on Suomen vanhin yhtäjaksoisesti toiminut ammattiorkesteri. Kaartin soittokunta - Historia ja perinteet (puolustusvoimat.fi)

Sotilasmusiikki, Venäjän vallan aika 1809-1917. Venäjän vallan aika - Sotilasmusiikki

Suomen sukuhistoriallinen yhditys: Lemi, kuolleet 1853-1884.

Youtube: Narvan marssi Kaartin Seitsikko ja Jouko Harjanne (youtube.com)