Kaksfooninkiset

Savolaiselle sukututkijalle Pohjanmaa on aina ollut täysin tuntematonta seutua. Elämän aikana on jokunen ajoreitti vienyt sen halki, mutta mihinkään en ole varsinaisesti pysähtynyt. Yhdessäkään tutkitussa sukulinjassa ei ole pohjanmaalaista väriä. Se tosin voi johtua siitä, että sukua ei vielä ole tutkittu riittävästi. Tällä hetkellä lähimmät osumat osuvat Satakuntaan ja Kuortaneella 1950-luvulla nimismiehenä olleeseen ukin veljeen. Hänestä kerroinkin Kyllikki Saarta koskevassa kirjoituksessa.

Jostain kumman syystä pohjanmaalainen rakennuskulttuuri on kiinnostanut minua aina, vaikka lähin kosketuspinta siihen ovat olleet Antti Tuurin elokuvat. Kun nyt minulla oli mahdollisuus päästä kahdeksi viikoksi kurssille Pohjanmaalle, päätin nauttia myös sen rakennuksista sen verran, kun pikkuhiljaa valostuva tammikuu ja kuntoutuskurssin aikataulut antavat myöten.

Tässä suhteessa minua tietämättäni onnisti. Kurssi on Kuortaneella, mikä on vanhojen kaksfooninkisten pohjalaistalojen aarreaitta. Tämän lisäksi majoituksemme on Ruonan kylässä, missä näitä kaksfooninkisia on poikkeuksellisen paljon. Kurssin ainoana vapaapäivänä, sunnuntaina, sain oppaaksi kurssikaverini Annen, jonka paikallistuntemus avasi minulle seutua huomattavasti paremmin kuin Googlen karttasovellus. Kiersimme Kuortanejärven, jonka länsiranta on kuuluisa perinteisistä pohjalaistaloistaan. 

Millainen talo se kaksfooninkinen sitten on? Kuortaneen pohjalaistalot on rakennettu pääasiassa 1700-1800 -luvuilla sekä 1900-luvun alkupuoliskolla. Suomalainen kansantieteilijä Toivo Vuorela (1949) on määritellyt ne näin: "Kaksikerroksiseksi eli kaksifooninkiseksi asuinrakennus muuttuu vasta sitten, kun sen yläkertaa on korotettu niin paljon, että sinne sopii koko laajuudelta ehjät huonetilat." Kaksfooninkisen mittasuhteista Vuorela kertoo, että ne ovat tasapainoiset ja hallitut, ja rakennus on tavallisesti suunniteltu ylöspäin leveneväksi eli liuhaksi.

  

Kaksfooninkisen ylöspäin levenevä liuha. Kuva: Merja Vihanto

Komea, perinteisesti maalattu kaksfooninkinen. Kuva: Merja Vihanto.

Vanha kaksfooninkinen uudessa kuosissa. Kuva: Merja Vihanto

Jari. J. Tuomiston blogista löytyy lisää mielenkiintoista luettavaa kaksfooninkisista taloista ja niiden sisustuksesta, jos asiaan haluaa tutustua vielä tarkemmin. Kaksifooninkisen talon tilat ja kalusteet v.1700 – 1900 – Asuminen ennen osa 5 – "Mennyt ei ollutkaan mustavalkoinen" (wordpress.com) . 

Kouluajoilta on jäänyt mieleen, että Pohjanmaa on vaurasta ja yritteliästä seutua. Tämä on helppo uskoa, ainakin kun näitä taloja katselee. Savossa tämänkokoiset talot olisivat kartanoita. Mihin tämä alueen vauraus sitten perustuu? Vähän piti googlettaa ja muistutella mieleen Pohjanmaan ominaispiirteitä. Vauraus perustui tervakauppaan ja tervaa onkin poltettu täällä jo 1700-luvulta lähtien. Kuortane on ollut yksi tervanpolton mahtipitäjistä. Terva toi vaurautta ja sen avulla on kuulemma tienattu Kuortaneen komeat kaksfooninkiset talot. Kääntöpuolena tervanjanossa kaadettiin valtavat määrät metsää. Onpa kuulemma kerran meinannut Kuortaneenjärvikin palaa, kun rannalla poltettu tervahauta on räjähtänyt. (Anna mustan viedä | Kuortane)

Tervaa vietiin Suomesta siirtomaavaltojen tarpeisiin, erityisesti Englantiin ja Hollantiin. Tuotanto keskittyi luonnollisesti Pohjanmaan rannikolle, josta tervatynnyrit oli helppo viedä jokia pitkin merelle. Laajamittainen tervakauppa Suomesta tyrehtyi 1900-luvun alussa, kun höyrylaivat korvasivat puulaivat meriliikenteessä. 

Sattuipa tähän Ruonan kylään talojen lisäksi toinenkin mielenkiintoinen seikka. Ruonan kylä on ollut keskeinen paikka Suomen sodan taisteluissa elo-syyskuun vaihteessa 1808. Täällä on siihen liittyviä muistomerkkejä ja jopa Suomen sodan opastuskeskus. Keskuksen opastukseen on varattava erikseen aika, joten siihen tutustuminen jäänee seuraavaan kertaan. Vaikka Suomen sotilaat puolustautuivat ansiokkaasti näissä taisteluissa, niin silti nämä ratkesivat venäläisten voitoksi. Sodan verinen lopputaistelu käytiin 14.9.1808 noin 230 km päässä Oravaisissa. Tämän jälkeen, v. 1809, Ruotsin itäiset osat eli Suomi, liitettiin osaksi Venäjän suuriruhtinaskuntaaa.

Kirjoitin aiemmin esi-isästäni, sulkavalaisesta ruotusotilas Pietari Winckistä, joka oli mukana Suomen sodan Pohjanmaan taisteluissa. Minulla ei ole tarkkaa tietoa missä hän taisteli, mutta ei ole mahdotonta, etteikö hän olisi ollut mukana Ruonan taisteluissa. Jos joskus mietinkin sitä, mikä minut toi Kuortaneelle, niin en ihmettele enää. Elämässä ei ole turhia sattumia, vaan tämäkin taistelupaikka piti tulla nähdyksi ja tietysti kaksfooninkiset.

Täältä riittää muutakin mielenkiintoista kerrottavaa, joten toinenkin kirjoitus on vielä tulossa.

Ruonan vanha kivisilta, joka poltettiin 1808 taisteluissa. 
Kuva: Merja Vihanto

Lähteet:

Kuortaneen kunnan sivut: Anna mustan viedä | Kuortane

Vuorela T. (1949) Etelä-Pohjanmaan kansanrakennukset. Kansallisbiografia.

Tervanpoltto ja tervakauppa: Tervanpoltto ja tervakauppa – Portti (narc.fi)

Loiset, läksiäimet ja kylänloppulaiset

Jos olisit elänyt 150 vuotta sitten, olisitko ehkä ollut loinen, läksiäin tai kenties kylänloppulainen? Todennäköisesti ainakin joku esivanhemmistasi oli jotain näistä. Omiani löytyy kaikista kategorioista ja vielä monesta muustakin, joista hiukan myöhemmin lisää. Ihan ensiksi lohdutan, että loinen ei tarkoittanut samaa, kuin miten me nyt sanan ymmärrämme, joten voit huokaista helpotuksesta. 

1800-luvun Suomi oli hyvin hierarkinen sääty-yhteiskunta. Säädyt olivat aatelisto, porvaristo, papit ja talonpojat. Säätyihin kuului noin 30 % Suomen väestöstä. Suurin osa 70 % oli siis säätyjen ulkopuolisia ihmisiä. Säätykierto eli siirtyminen säädystä toiseen oli harvinaista, sillä ”suutari pysyköön lestissään”. Säätyjen ”puhtautta” varjeltiin avioliitoilla, jotka olivat mahdollisia vain oman säädyn sisällä. Toki tästä joskus poikettiin, mutta kovin tavallista se ei ollut. Lähinnä kyseeseen tuli naisen siirtyminen avioliiton myötä korkeampaan säätyyn.

Keitä sitten oli tämä väestön valtaosa eli tilaton väestö? Tästä joukosta suuren osan muodostivat lampuodit, torpparit ja mäkitupalaiset. Heillä oli oma katto pään päällä, mutta maata he eivät omistaneet. Lampuoti oli vuokrannut kokonaisen tilan viljelyä varten, joten heidän määränsä tästä tilattomien joukosta ei ollut kovin suuri. Koko tilan vuokraaminen edellytti jonkinlaista omaisuutta, jota varsin harvoilla oli. Mäkitupalaisella saattoi olla pieni palsta, ehkä perunamaa, viljeltävänä ja mökki, missä perheineen asui.

Suurimman ryhmän tilattomasta väestöstä muodostivat torpparit. Yhdellä tilalla saattoi olla useita torppia, suurimmilla jopa kymmeniä. Torppa peltoineen oli annettu torpparille viljeltäväksi työn teon vastineeksi. Torpan väki teki talolle taksvärkkiä, jolla vuokra maksettiin. Vuokraehdot saattoivat olla koviakin. Torpan kontrahdissa sovittiin, kuinka monta mies- ja naistyöpäivää piti tehdä talolle. Vaikeimmat ajat olivat peltotöiden aikaan, jolloin torpan väki teki päivällä talon peltotyöt ja yöllä omansa. Jokainen tuntenee Väinö Linnan Jussi Koskelan ja tietää, mistä on kyse.

Näiden vuokraviljelijöiden lisäksi oli vielä koko joukko ihmisiä, jotka eivät kuuluneet tähänkään ryhmään. Maatalousvaltainen, koneellistamaton yhteiskunta tarvitsi paljon työvoimaa ja sitä saatiin väestöstä, jolla ei ollut vakituista asuinpaikkaa. Tämä joukko teki töitä torppareiden ja talollisten apuna. Työt olivat usein määräaikaisia ja kausiluonteisia, joten myös asuinpaikka saattoi vaihtua usein.

Suomen sanan ’itsellinen’ ruotsalainen muoto on ’inhyses’. Tällä tarkoitetaan kaikkia niitä ihmisiä, jotka nykykäsityksen mukaan asuivat toisten ”nurkissa” ja ansaitsivat elantonsa auttamalla talon tai torpan väkeä. Itsellisen perhe saattoi asua tuvan nurkassa, porstuassa, saunassa, aitassa tai missä tahansa, mistä vain paikka perheelle löytyi. Miehet tekivät metsä- ja peltotöitä ja saattoivat myös tehdä torpparin puolesta taksvärkkiä taloon. Naiset puolestaan auttoivat koti- ja navetta-askareissa. Tätä väestön osaa ei pidä sekoittaa ruotuvaivaisiin ja ruotuköyhiin, jotka kunta sijoitti taloihin halvinta hintaa vastaan.

Tälle itsellisten osalle on sitten muotoutunut hyvin erilaisia nimityksiä eri puolilla Suomea. Itä-Suomessa puhuttiin loisista ja täytyy sanoa, että kun tämä sana tuli ensimmäisen kerran rippikirjassa vastaan, niin kyllähän se säpsäytti. Kun huomasin, että tämä on aivan tavanomainen nimitys, eikä vastaa tämän päivän sanan sisältöä, niin sitten helpotti. Etelä-Karjassa tämä väestö oli läksiäisiä tai läksiäimiä ja Keski-Suomessa kestejä, joilla saattoi olla vielä nimitys asuinpaikan suhteen, jolloin he olivat tupa- tai pirttikestejä tai saunakestejä. Muita nimityksiä itselliselle väestölle olivat mm. koturi, köppäläinen, löysä, löysäläinen, populi tai nurkkaväki.

Jos tilanne oli niin hyvä, että itsellisen perheelle oli osoitettu talosta oma huone, heitä sanottiin huonemiehiksi, huoneväeksi tai huonekuntalaisiksi.

Jotenkin surullinen nimitys on ’kylänloppulainen’. Heitä on tullut vastaan lähinnä Keski-Suomessa, mutta myös täältä Savosta heitä löytyy. Kylänloppulaiset on kirjaimellisesti kirjattu rippikirjoissa kylän loppuun, kun ei muuta paikkaa ole ollut.

Sukututkijalle itsellisten tutkiminen on joskus haasteellista, sillä he saattoivat myös vaihtaa asuinpaikkaa usein.  Joskus jonkun perheen seuraaminen on todella vaikeaa, jos he ovat vaihtaneet asuinpaikkaa vuosittain. 1800-luvun väestörakenne ja säädyt näkyvät hyvin myös omissa tutkimuksissani. Suurin osa esivanhemmista kuuluu juuri tähän itsellisten porukkaan, jonka nimitykset vaihtelevat eri puolilla Suomea. Tähän voidaan liittää myös piiat ja rengit. Torppareita löytyy jonkun verran, mutta talollisia vain vähäisessä määrin. Käsityöläisiä ja ammatinharjoittajia on joitakin, yksi pappissuku on löytynyt, mutta aatelisia ei yhtään. 

Sukututkimusta ei siis kannata aloittaa siinä toivossa, että löytäisi suvustaan aatelisia tai kartanonherroja. Toki joku voi löytää niitäkin, mutta vain harvat. Tilattoman väestön tutkiminen on vähintäänkin yhtä mielenkiintoista ja ainakin sieltä varmuudella löytyy jokaiselle tutkittavaa.

Jarmo Paikkala on kirjoittanut tästä asiasta erinomaisen artikkelin, jota olen käyttänyt tässä pääasiallisena lähteenä.

Vesannon Horontaipaleen kylän itsellisiä. 1869-1878. 

        Kuva SSHY:n julkisista kuvista.

          

Vihitty 26.5.1890, kylänloppulainen Eljas Pekanpoika Hytönen ja
kylänloppulainen Saara Maria Junka. 

Lähteet:

Jarmo Paikkala. Sukutieto 2001. Loiset.

Maija Rajala: Maaseudun työväestön asunto-olot 1800- ja 1900- lukujen taitteessa – todellisuus ja ihanteet GRADU-1400762569.pdf (tuni.fi). 2014.

Hiski. Vesanto, vihityt 1899. Suomen sukututkimusseura. 

Joulu Naurislahden torpassa 1870

Tupa tuoksui puhtaalta. Sohvi Israelintytär Halt oli siivonnut torppaa monta päivää Kustaava-piian kanssa. Puhtaat oljet oli levitetty tuvan lattialle ja himmeli ripustettu kattoon. Kohta voisi rauhoittua jouluun. Sohvi vilkaisi olkansa yli ja varmisti, että vuoden vanha Heikki nukkui puisessa kehdossa. Seitsemänvuotias Maija ja viisivuotias Iita leikkivät ja tarvittaessa tönäisivät Heikille vähän vauhtia, jotta tämä nukkuisi vielä hetken. Sohvi huokaisi. Tytöistä oli jo iso apu ja he huolehtivat vauvasta äidin kiireiden aikana. Tosin tänään tehtiin vain välttämättömät työt. Navettatyöt oli kuitenkin tehtävä, vaikka lehmät olivatkin ummessa tähän aikaan vuodesta. Yhtä lehmää ruokittiin vähän paremmin kuin muita ja yritettiin siten pitää maidossa mahdollisimman pitkään. Mansikista olikin saatu maitoa lapsille syksyn ajan ja vielä tänään Sohvi saisi keitettyä ohrapuuron maitoon. Se olisi oikea joulupuuro.

Yksitoistavuotias Juho ja yhdeksänvuotias Erkki olivat päässeet isä Antin mukana hakemaan kuusta, joka tuotaisiin sisään torppaan. Kuusen kaatamiseen oli lupa tilanomistaja Hämäläiseltä.  Ei torpassa muuten tiedettäisi mitään joulukuusesta, mutta Antin sisko, Johanna Karoliina oli miniänä Hämäläisen talossa ja hän oli kertonut tästä uudesta jouluisesta koristeesta. Kaupunkien taloissa kuuseen kiinnitettiin kuulemma oikeita kynttilöitä. Kynttilöitä ei sentään Naurislahden torpassa kuuseen laitettaisi, mutta Johanna oli antanut veljen lapsille pipareita ja muutaman olkitähden, jotka voisi ripustaa kuusen oksille. Miltähän sellainen kuusi näyttäisi sisällä? Aluksi Sohvi oli vastustellut moista höpötystä, mutta antanut periksi, kun lapset olivat niin innoissaan. Mikä lie herrasväen uusi villitys, tuskin sitä enää seuraavana jouluna olisi.

Parin vuoden takaiset katovuodet olivat vielä aikuisilla hyvin muistissa, niin Sohvillakin. Silloin halla vei viljasadon kahtena vuotena peräkkäin, eikä jouluksikaan pystytty laittamaan mitään erilaista. Kerjäläisiä kulki ovelta ovelle pyytämässä leipäpalaa, mutta mistä olisi annettu, kun ei itselläkään ollut? Joskus piti Sohvinkin jatkaa veteen keitettyä puuroa akanoilla ja laittaa leipäjauhoihin pettua. Naurislahden torpassa selvittiin puutteesta huolimatta, vaikka vanha torppari kuolikin sinä kamalana vuonna tammikuussa ja pikku Riikka elokussa. Muut lapset jäivät onneksi henkiin, vaikka sairastelivatkiin kovasti. Vuoden vanha Riikka sairastui kovaan kuumeeseen ja kuoli tautiin. Ei siinä auttanut mikään, kun ei mitään rohtojakaan ollut. Sohvi pyyhkäisi silmäkulmaansa. Mutta lapsia kuoli ja uusia syntyi, sellaista elämä oli ja siihen piti tottua.

Nyt Sohvi oli kiitollinen, kun pystyi paistamaan perunoista ja porkkanoista tehtyjä laatikoita joulupöytään. Syksyllä teurastettu sika oli suolatynnyrissä ja siitä lohkaistu pala oli uunissa kypsymässä. Joulu tuntui suorastaan ylelliseltä aiempiin verrattuna. Kunhan Antti ja pojat tulisivat kotiin, mentäisiin joulusaunaan ja sen jälkeen syötäisiin jouluruoka. Ruoan jälkeen lapsille olisi vielä yllätys. Kaikki saisivat siirappinekut. Tämä oli hyvä joulu.

Pappani sedän Antti Antinpoika Brandtin Naurislahden torppa sijaitsi Viitasaaren Keihärinkosken Sakarilan kylässä. Tilanomistaja jatkoi kontrahtia Antin kanssa hänen isänsä jälkeen, joten perhe sai jäädä Naurislahteen vanhan torpparin kuoltua. Naurislahden torpan joulu oli moneen muuhun torppaan verrattuna kohtuullisen hyvä. Antilla oli varaa palkata piika ja hänellä oli tarjota töitä myös kahdelle itsellisen perheelle. Myöhemmin Sohvi Haltin perukirjassa kerrotaan, että torpalla oli mm. kaksi hevosta, kuusi lehmää, 14 lammasta ja kaikki maatalouteen tarvittavat työkalut. Mitään ylellisyysesineitä ei ollut. Tuvassa oli kolme pöytää ja kaksi irtotuolia sekä ilmeisesti kiinteät penkit seinävierillä, koska niitä ei erikseen mainita. Muita huonekaluja olivat kaappi, sänky ja kattolamppu. Naurislahden torpasta ei ole kuvia, mutta Finnasta löytyi kuva keskisuomalaisen torpan pihapiiristä. Tällainen se on voinut olla.

Torpan pihapiiri Keski-Suomesta. Stoore Gustaf Albert 1900-1914. Finna.

Naurislahti Viitasaaren Keihärinkoskella, nykyinen kartta.

  Antti Brandtin ja Sohvi Haltin lapset.

  Naurislahden torpan joulun myötä toivottelen hyvää ja rauhallista joulua kaikille!                  

                     

Lähteet: 

Karttapaikka, maanmittaushallitus

SSHY - Viitasaari , Rippikirja, 1866-1875 - Kuva 271 (sukuhistoria.fi)

SSHY - Viitasaari , Lastenkirja, 1866-1875 - Kuva 134 (sukuhistoria.fi)

Viitasaaren tuomiokunnan arkisto (JyMA) - Viitasaaren käräjäkunnan perukirjat 1911-1911, jakso 49: Soffia Halt, Keihärinkoski Naurislahden torppa; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=77716970 / Viitattu 18.12.2021

Joulukuusi – Wikipedia

Hakupalvelu | Arkistot, kirjastot, museot | Finna.fi

Isänmaan puolesta annettu

Jokaisen suomalaisen lähisuvusta löytyy varmasti joku tai useampiakin, jotka antoivat sen suurimman uhrin, henkensä, isänmaan edestä. Nämä tapahtumat ovat kaikille tuttuja ja niitä muistelemme näin itsenäisyyspäivänä, joten en käsittele tässä kirjoituksessa niitä. Tässä blogissa pääosaan pääsevät oman ja puolisoni suvun nuoret miehet, jotka palasivat puupalttoossa rintamalta kotiin.Tiedot olen saanut Kansallisarkistosta tilaamistani sotilaskantakorteista ja digitoiduista sotapäiväkirjoista. Kursorilla kirjoitetut tekstit ovat suoria lainauksia sotapäiväkirjoista.

Ensin vähän tilastoja. Talvisodassa oli kaatuneita tai kadonneita 27 000 ja haavoittuneita 44 000. Jatkosodassa kaatuneita tai kadonneita 63 000 ja haavoittuneita 158 000. Lapin sodassa kaatuneita tai kadonneita oli 1000 ja haavoittuneita 3000. Lukemat vaihtevat hieman eri tilastoissa. (Arno Forsius.)

Veikko Albin Räsänen on mummoni veli. Hän syntyi 28.2.1919 Heinävedellä. Veikko osallistui jatkosodassa Tyrjän taisteluihin kesällä 1941, Laatokan luoteisrannikon sekä Kannaksen taisteluihin elokuussa 1941. Kesällä 1942 hän taisteli Karjalan kannaksella.

Ote jalkaväkirykmentti 7. II pataljoonan sotapäiväkirjasta 16.7.1942:, joka oli Veikon viimeinen päivä.

16.7.1942 klo 1.15 vihollinen lähetti propagandaa JR 49:n lohkolla. Klo 6.30 oma pst. tykki häirintätulta tienristiin. Klo 10.30 vihollisen pien.krh. ampui 9 kr. tk. 5:een ja 6. tk:een, sekä klo 11.40 3” suorasuunt.tykki 3 kr. Pöllön maastoon. Klo 10.00 vihollinen avasi kiivaan kk. tulen Ojasen bunkkerien itäpuolelta haavoittaen esteen edessä raivaustöissä olleita vänr. Piiroista selkään sekä korp. Räsästä ja jääk. Luostarista kuolettavasti. Haavoittuneita noutamaan rientäneet vänr. Terho sekä eräs alik. haavoittuivat.

Veikko haavoittui kiväärinluodista ja kuoli Ohtassa, Karjalan kannaksella joukkosidontapaikalla 16.7.1942. Hän oli kuollessaan 23-vuotias. Seuraavana päivänä alkoi Veikon viimeinen kotimatka Varkauteen, Pirttiniemen sankarihautausmaalle.

Veikko Albin Räsänen 1919 - 1942

Valtter Ossian Vihanto on ukkini veli. Valtter syntyi Lahdessa 7.12.1908. Lokakuussa 1939 hän ehti hakea kuulutukset Ainansa kanssa, mutta vihille he eivät koskaan ehtineet.

Valtter osallistui Talvisotaan 33. pioneerirykmentissä. Laatokan Karjalan Konnunkylässä käytiin mottitaistelua lähes kaksi kuukautta ja Valtter oli mukana taistelussa. Valtterin viimeinen päivä oli 29.1.1940. 

33. Pioneerirykmentin sotapäiväkirjassa on kirjuri kirjannut päivän tapahtumia klo 20.00. 

Alikers. Vihanto kaatui osastonsa ollessa piikkilankaesteen teossa Hirven lohkolla Koivuselässä. Vihollisen lentotoiminta kohtalaista.

Valtter kuoli selkään osuudesta sirpaleesta tai luodista. Hän oli kuollessaan 32-vuotias. Hänet on haudattu Heinävedelle Petäjäharjun hautausmaalle.

-          

Kuva sieltä jostakin. Valtter toinen vasemmalta.

Warkauden Lehti 17.10.1939

Kalle Bernhard Löppönen on puolisoni setä. Kalle syntyi Sulkavalla 19.4.1918. Hänet määrättiin vakituiseen palvelukseen syyskuussa 1939. Kalle saapui täydennysmiehenä 25.12.1939 jalkaväkirykmenttiin 14, jossa oli pääasiassa varsinaissuomalaisia miehiä. Kallen taistelupaikkoja ei ole merkitty hänen kantakorttiinsa, mutta hän ei ehkä ehtinyt olemaan muualla kuin Muolaan taistelussa. Talvi oli ankara ja lämpötila laski tammikuussa - 40 asteeseen. Muolaa oli talvisodan eturintamaa ja taistelut olivat ankaria. 

Kalle ehti olla täydennysmiehenä kolme viikkoa. Hän kuoli 14.1.1940 Muolaassa ollessaan 22-vuotias. Kalle on haudattu Puumalan vanhan hautausmaan sankarihautaan. 

Kalle heinätöissä Puumalan Latukan tilalla.

                                                 

Kiitos näille sankareille sekä kaikille maatamme puolustaneille. Teidän ansiostanne saamme jälleen viettää vapaan Suomen itsenäisyyspäivää, mutta uhri oli kallis. 

Lähteet: 

Veikko Räsäsen, Valtter Vihannon ja Kalle Löppösen sotilaskantakortit kansallisarkistosta.

Jalkaväkirykmentti 7. II pataljoonan sotapäiväkirja. Kansallisarkiston digitoitu aineisto

33. Pioneerirykmentin sotapäiväkirja. Kansallisarkiston digitoitu aineisto.

www.sotasampo.fi

Lauri Rämö: Muolaan kirkkomaan taisteluista Talvisodan 1939-1940 aikana,

Arno Forsius, Sankarivainajat vuosina 1939-1945. Sankarivainajat vuosina 1939–1945 (saunalahti.fi)

Valokuvat perhealbumeista.

Pietari Winckin sota

Pietari Winck ilmaantuu 1700-luvun lopulla Sulkavan Eerikkalan kylän rippikirjoihin. Sitä ennen hänestä ei tiedetä juuri mitään. Kirkonkirjoissa on synnyinpaikaksi merkitty Venäjä, syntymävuodeksi 1760 ja uskonnoksi kreikkalaiskatolisuus. Siinä kaikki. Missä Venäjällä hänen syntymäkotinsa on tai miten ja milloin hän on päätynyt Suomeen, ei ole tiedossa. Suvusta otettu mieslinjan DNA-testi vahvistaa, että Pietari on todellakin tullut Suomeen muualta. Suvun isälinjan lähimmät osumat tulevat Venäjältä ja Baltiasta. Suomesta ei läheisiä osumia löydy.

Pietarin alkuperäisestä, venäläisestä nimestä ei myöskään ole varmuutta, mutta sanon häntä Pietariksi, koska se johdattaa ajatukset Venäjälle. Pietarin sukunimikään on tuskin oikea, koska ruotusotamiehenä hän on saanut sotilasnimen Winck. Usein ruotusotamiehet ottivat käyttöön oman, alkuperäisen sukunimensä palvelusajan päättymisen jälkeen, mutta Pietari meni Winckinä hautaan saakka. Myös hänen jälkeläisensä jäivät kantamaan tätä nimeä. Sata vuotta Pietarin kuoleman jälkeen vuonna 1910, hänen pojanpojanpoikansa, räätäli Asarias Winck, muutti nimen Vihannoksi.

Muutama sana ruotusotalaitoksesta, jotta ymmärrämme paremmin Pietarin elämää. Ruotusotalaitos oli kuningas Kaarle XI:n 1680-luvulla toimeenpanema sotalaitoksen uudistus. Jalkaväen ylläpitämiseksi maakunnat määrättiin ylläpitämään 1000–1200 miestä, siten että alueen talot jaettiin 2–4 talon muodostamiin ruotuihin, jotka pestasivat ja palkkasivat sotilaan. Vauraammat talot, rusthollit, varustivat rakuunan. Rakuunalla oli hevonen liikkumista varten, joskin hän taisteli jalkaväen kanssa. Jos sotilas kuoli, ruodun velvollisuutena oli järjestää uusi mies tilalle. Ruotu huolehti sotilaan varustuksesta, antoi torpan asuttavaksi ja peltoa viljeltäväksi.

Sulkavan ruodut kuuluivat Juvan komppaniaan, joka puolestaan oli osa Savon jalkaväkirykmenttiä. Eerikkalan kylän Antti Tarvaisen ja Juho Kankkusen sekä Halttulan kylä Antti Parkkisen talot muodostivat ruodun 128. Myöhemmin Eerikkalan talojen osuus kuului kornetti Nykoppille. Tämän ruodun sotamieheksi palkattiin isoisäni isoisän isä Pietari Winck. 

Ruotusotamiehen velvollisuutena oli osallistua vuosittaisiin pääkatselmuksiin. Näissä tarkastettiin rykmentin tila, myönnettiin ero ikääntyneille sotilaille ja merkittiin uudet miehet ruotuun. Näitä pääkatselmusrullia on säilynyt varsin paljon ja näiden avulla on ollut mahdollista seurata myös Pietarin elämää. Niissä on mielenkiintoisia yksityiskohtia muun muassa sotilaan pituudesta. Sotamiehen minimipituudeksi säädettiin vuonna 1777, että sen piti olla 5 jalkaa 9 tuumaa eli 170,7 cm. Myöhemmin vaatimusta pudotettiin kaksi tuumaa, koska oli vaikea löytää riittävästi oikeankokoisia miehiä. Katselmusrullan perusteella tiedämme, että Pietarin pituus oli 5 jalkaa 7 tuumaa eli 165,74 cm. Pietari mainintaan ensimmäisen kerran Pirttimäellä tehdyssä pääkatselmuksessa 1789. Hän tulee palkkamieheksi Kalle Kustaa Piteniuksen tilalle. Aloituspäiväksi on merkitty 20.12.1789.

Sotilaiden vuosittaiset harjoitukset muuttuivat todeksi vuoden 1808 alussa. Ehkä Pietarikin oli Sulkavan kirkossa seitsemäs päivä helmikuuta 1808 kuulemassa, kun yleinen liikekannallepano julistettiin Suomen kirkoissa. Venäjän ja Ruotsin välille syntyi sota Suomen herruudesta Venäjän ja Ranskan 1807 solmiman Tilsitin rauhasopimuksen perusteella.

Suomen heikosti varustettu ruotusota-armeija joutui taistelemaan Kustaa IV Aadolfin puolesta varsin ylivoimaista vihollista vastaan. Tarkkaan en tiedä, mihin taisteluihin Juvan komppania osallistui, joten Suomen sodan historiassa riittää vielä opiskeltavaa. Joka tapauksessa ainakin osa komppaniasta päätyi sotimaan Pohjanmaalle ja Ruotsin puolelle. Tästä voimme olla varmoja, koska Pietarin haavoittumisesta on merkinnät sotilasasiakirjoissa sekä siitä, että hän oli 1809 hoidettavana Ruotsissa Täfren sairaalassa. Se, miten hän oli haavoittunut, ei ole tiedossa. Jos haluat lisätietoja Suomen sodassa haavoittuneista ja kuolleista, on dosentti Rauno Pääkkösellä tähän erinomainen kooste. Linkki on sivun alalaidassa. Itse asiassa on ihme, että haavoittunut yleensä selvisi hengissä, koska suurin osa menehtyi haavakuumeeseen tai johonkin kulkutautiin.

Uumajan katselmuksessa lokakuussa 1809 koottiin tietoja mm. sotilailta puuttuvista varusteista. Sotilaan varusteita olivat mm. kiväärit, pistimet, olkahihnat, päähineet, takit, liivit, housut, reppu ja (juoma)pullo. Pietari oli ilmeisesti kadottanut sodan tiimellyksessä pullonsa, koska tästä on erillinen maininta luettelossa ”miehistä, joilta puuttuu varusteita”.  

Jotenkin liikuttavaa on se, että kyseisessä katselmuksessa on todettu Pietarin ja muutaman muun miehen toivovan eroa armeijasta ja pääsyä kotiin Suomeen. Miksipä hän ei ikävöisi kotiin, jossa odottaa Kaisa ja kuusi lasta. Aika pian Pietarin toive toteutuukin ja ilmeisesti hän on kotona jo alkuvuodesta 1810, koska saman vuoden marraskuussa perheeseen syntyy Antti Jussi.

Sodan seurauksena Suomi liitettiin Venäjään ja samalla myös ruotusotalaitos lakkautettiin. Yleensä sotamies joutui luovuttamaan torppansa seuraajalleen, mutta koska sotaväkeä ei enää tarvittu, Pietari sai jäädä perheineen asumaan Eerikkalan torppaan. Henkikirjan 1815 mukaan hänellä oli yksi lehmä ja neljä kapanalaa (n. 6,2 aaria) maata viljeltävänä. Pietari sai myös pientä eläkettä, jota maksettiin Suomen sodan veteraaneille.

Pietari kuoli 10.1.1825. Kuolinsyynä on hetsig feber eli ankara kuumetauti. Pietarin tarina on varmaankin varsin tavallinen sotamiehen tarina. Jälleen kerran kuitenkin hämmästelin sitä, miten paljon tietoja tavallisen ruotusotamiehen elämästä on dokumentoitu historiakirjoihin. Pietari ei todellakaan tiennyt, että hänen pojanpojanpojanpojanpojantytär on kiinnostunut hänen elämästään niin paljon, että haluaa myös tulevien sukupolvien tuntevan hänet. Olkoon tämä yksi kunnianosoitus Suomen sotilaille näin itsenäisyyspäivän lähestyessä.

Savon jalkaväkirykmentin ruotusotilaan uniformu

Omia kuvia ruotusotamiehen torpasta Juvalta. Samankaltainen
lienee ollut Pietarinkin torppa.

            

Juvan sotilaan torpan pihassa lenteli upea keisarinviitta.
Ilmeisesti Pietari kävi tervehtimässä minua.

Lähteet:

Holopaisen selvitykset Savon rykmentistä Väinö Holopaisen kotisivut (rajapuro.net)

Luoto, Talvitie, Visuri (2017). Suomen Sota 1808-1809.

Mikkelin läänin henkikirjat - Henkikirja 1815-1815 (M:7), jakso 629, sivu 631: Sulkava: Erikala 3, Hasula 1-2; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=544180 / Viitattu 13.11.2021

Pääkkönen (2008) Suomen sodassa kaatuneet, haavoittuneet ja vammautuneet (1808.fi)

Riksarkivet, Andra finska fältbataljonen. 1809 Besiktnings- och kassationsmönsterrulla. Gammalt signum: KCA 11199. 1809 Mönstringsrulla. Chef: Reinhold Ladau, major. Gammalt signum: KCA 11147. 1809-1810 Namnrulla.

Riksarkivet: Rullor 1724-, Ämnesordnade handlingar, SE/KrA/0450/F I/1 (1809-1810)

Savon ja Savonlinnan läänin jalkaväkirykmentti Luetteloita 1809-1809 (WA576) ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=1970... / Viitattu 13.11.2021

Vuorimies (2011). Ruotusotilaiden tutkiminen

Anna Reetta Erkintytär, suvun ensimmäinen ammatillisen koulutuksen saanut nainen

Vuosi 1819 oli rauhallinen ja oli eletty jo 10 vuotta Suomen suuriruhtinaskunnassa. Tavallisen torpparin elämään tuskin vaikutti se, oliko vallassa Ruotsin kuningas vai Venäjän keisari, ellei ollut sotilas ja joutunut puolustamaan maata milloin kenenkin valtaa pitävän käskystä. Eikä torpparilla edes ollut omaa maata mitä puolustaa. Kaikki olivat kartanoiden maita, joita torpparit viljelivät ja joille he suorittivat taksvärkkiä. Torpparikapina nähtäisiin vasta sata vuotta myöhemmin. 

Mäntsälän pitäjän Hermanni Onkimaan kylässä, pienessä Levelän talon Eriksdalin torpassa, syntyi huhtikuussa 1819 tytär Erkki Antinpojalle ja Anna Juhontyttärelle. Tytär kastettiin Anna Reetaksi ja hän sai kummeikseen Levelän talon isännän ja emännän. Toimivatko nimekkäät kummit Anna Reetan puolesta puhujina myöhemmin, mene ja tiedä. Ehkä näin tapahtui. 

Kirkonkirjat eivät kerro paljonkaan Anna Reetan lapsuudesta. Hänet oli rokotettu isorokkoa vastaan ja  hän pääsi ripille1836. Ilmeisesti Erkki ja Anna olivat aikaansa nähden harvinaisen oppineita, sillä heillä oli täydet osaamismerkinnät rippikirjoissa, mikä ei ollut lainkaan tavallista aikana, jolloin kansakouluasetus annettaisiin vasta 50 vuoden kuluttua. Ei ollut myöskään tavallista, että torpan pojat pääsivät Helsinkiin kouluun, kuten perheen pojat, Juho ja Jooseppi pääsivät. Jostain syystä torppari Erkki Antinpojalla oli mahdollisuuksia ja haluja kouluttaa lapsiaan. Itse hän tosin oli perso väkijuomille. Ainakin häntä oli sakotettu Porvoon käräjillä 1830 juopottelusta yleisillä markkinoilla.

Vanhempien koulutusmyönteisyys koitui Anna Reetan onneksi. Yleensä torpan tytöt lähtivät piioiksi rippikoulun jälkeen ja sen jälkeen naimisiin sopivan sulhasen löydyttyä. Mäntsälän rippikirjoista puuttuu muutama vuosi, juuri se aika, jolloin Anna Reetta olisi ikänsä puolesta piikomassa, joten tämä asia jää arvailun varaan. Joka tapauksessa hänen tiensä oli hieman erilainen.

Kansan opettamisen ja sivistämisen tarve oli ilmeinen 1800-luvulla. Silloin perustettiin useisiin Euroopan maihin kouluja, joissa annettiin käytännöllistä opetusta maanviljelyksestä ja karjanhoidosta. Tämän esimerkin innoittamana myös Suomeen haluttiin vastaavanlainen koulu. Koululle löytyikin sopiva paikka Tammelasta, johon perustettiin 1839 Suomen ensimmäinen koulu kartanon voudeille ja karjakoille. Opetusta annettiin maanviljelyksessä, pellavanvalmistuksessa, hienovillaisten lampaiden hoidossa ja siitoksessa sekä karjanhoidossa. (A.V. Lehtonen)

Finlands Allmennä Tidning 16.3.1844 kirjoittaa (vapaasti suomennettuna): Keisarillinen Suomen Taloudenhoitoseura ilmoittaa, että Suomen maatalousinstituutti Mustialassa ottaa vastaan maatalousopiskelijoiksi miehiä, jotka ovat 18–30 vuoden ikäisiä, lampaanhoidon opiskelijoiksi miehiä iältään 18 – 25 vuotta sekä karjakko-oppilaiksi 20 – 30 vuotiaita naisia. Heille tarjotaan ilmainen opetus ja ylöspito, ilmainen terveydenhoito, joskin tarpeelliset vaatteet tulee hankkia itse. Hakijan itsensä tai hänen huoltajansa tekemä kirjallinen hakemus tulee jättää Taloudenhoitoseuralle. Pääsyvaatimuksena koulutukseen oli todisteellinen nuhteettomuus, raittius sekä hyvä tietämys kristinopissa, täydellinen sisälukutaito, hyvä terveydentila eikä ruumiinvammojakaan saanut olla.

Ehkä Anna-Reetta oli kuullut koulusta tai joku kertoi siitä hänelle. Joka tapauksessa hän haki Mustialan koulun kaksivuotisen karjakko-opetukseen ja myös pääsi sinne. Anna Reetta oli silloin 25-vuotias. Koulun käyneistä karjakoista käytettiin nimitystä dejan. Tämä erotti heidät tavallisista navettapiioista. Dejanin asema oli siten parempi kuin navettapiialla ja hän saattoi toimia jonkinlaisena esimiehenä tai työnjohtajana.

Anna-Reetta käy karjanhoitokoulua vuodet 1844 ja 1845. Näin Anna Reetta on todistettavasti ensimmäinen, ammatillisen koulutuksen saanut nainen suvussa. Koulun jälkeen hänen oli aika lähteä osoittamaan pätevyytensä ammatissaan. Työpaikka aukeaa Hausjärvellä Erkylän kartanossa. Täällä Anna Reetta työskentelee dejanina kaksi vuotta, ennen kuin lähtee Pulkkilaan siskonsa Karoliinan avuksi. Karoliinasta ja hänen perheestään olen kertonut aiemmin Elviiraa ja Nehemiasta koskevassa rokotusblogissa.

Ennen Anna Reetan lähtöä Pulkkilaan tapahtuu Erkylässä jotain, mikä muuttaa Anna Reetan elämän.

Erkylän kartano on 1800-luvun puolessa välissä yksi Suomen merkittävimmistä kartanoista. Päärakennuksen ympärille istutettiin 1850-luvulla laaja, englantilainen puisto. Puutarha siellä oli ennenkin, mutta ehkä laajennusta varten tarvittiin lisäapua, joten yksi puutarhatöihin tulevista oli renki Salomon Matinpoika Inberg. Salomon oli toiminut puutarharenkinä ennenkin, joten hänellä oli taito hallussaan. Jatko onkin kuin Suomi Filmistä. Kartanon karjakko Anna Reetta ja puutarharenki Salomon rakastuvat ja ehkä jo tässä vaiheessa päättävät yhteisestä tulevaisuudestaan. Anna Reetta on vuoden verran siskonsa apuna Pulkkilassa, mutta vuonna 1849 pariskunta muuttaa Porvooseen. Tässä vaiheessa Salomon on jo puutarhamestari. Anna Reetan karjakkotyöt loppuvat ja ensimmäinen lapsi Hulda syntyy 1850. Elämä ei ole kaupungissakaan ruusuilla tanssimista ja hinkuyskä ja tulirokko verottavat perheen lapsilukua. Neljästä lapsesta aikuiseksi selviää vain puutarhamestarin tytär Amanda Josefiina, isoisäni isoäiti. 

Olen niin ylpeä Anna Reetasta ja iloinen, että hänen tarinansa tuli kerrotuksi. Anna Reetta ja hänen kaltaisensa rohkeat naiset ovat tasoittaneet tietä naisten koulutukselle aikana, jolloin se ei suinkaan ollut itsestään selvyys.Valitettavasti en ole vielä onnistunut löytämään tietoa Anna Reetan myöhemmistä vaiheista ja esimerkiksi kuolinaika ja -syy ei ole vielä tiedossa. Jossain vaiheessa ne löytyvät ja täydennän tätä kirjoitusta sen jälkeen.

Lopuksi kerron tarinan, miten Hermanni Onkimaan kylä on saanut nimensä. Kaksi veljestä lähti kalaan Isojärvelle. Hermanni jäi onkimaan Mäntsälän puolelle ja veli meni naapuripitäjän Askolan puolelle. Veli onki puuhaaralla, joten Askolan puolella on kylä Puhar-Onkimaa ja Mäntsälän puolelle jäi Hermanni Onkimaa. (wikipedia)

Lähteet:

V. R. Lehtonen. Alemman maanviljelysopetuksen alkuvaiheista Suomessa.

Finlands Allmennä Tidning 16.3.1844.

Tammelan seurakunnan arkisto - Rippikirja 1840-1846, jakso 261, sivu 250: Mustiala Elementar Läraren Välborne; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=8848591 / Viitattu 9.11.2021

Hausjärven seurakunnan arkisto - Rippikirja  1847-1853, jakso 100, sivu 97: Erkylä; Apola, Pigor; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=8726070 / Viitattu 9.11.2021

Levelän tila, jonka isäntäväki oli Anna Reetan kummeja. Näillä mailla oli Eriksdalin torppa. Lähde: Finna: Levelä, valokuvaajat. Mäntsälän museotoimi.

 

Erkylän kartano, kuva wikipediasta.

Anna Reetta kotonaan Eriksdalin torpassa. Kuva kansallisarkiston digihakemisto.

Tulilahden mysteeri

Ystävykset, sairaanhoitajaoppilas Eine Nyyssönen ja toimistotyöntekijä Riitta Pakkanen, lähtevät kotoaan Jyväskylästä 18.7.1959. Tytöt ovat päättäneet viettää loppukesälomansa pyöräillen ympäri Itä-Suomea. Eine on 21-vuotias ja Riitta 23-vuotias. Tytöt eivät koskaan palanneet retkeltään kotiin. Mitä oikein tapahtui? 

Tytöt pyöräilevät päivittäin varsin pitkiä matkoja. Ensimmäinen yöpymispaikka on Pieksämäellä ja siitä matka jatkuu Rantasalmelle ja Punkaharjun kautta Savonlinnaan. Savonlinnasta tytöt siirtyvät laivalla Joensuuhun ja sieltä taas pyöräillen Kolille. En käy matkaosuuksia tämän tarkemmin läpi, niistä löytyy yllin kyllin tietoa netistä. Keskityn Einen ja Riitan viimeisen illan tapahtumiin sekä siihen, kuka mielestäni ei voinut tehdä murhaa. 

Tytöt ovat lähettäneet jokaisesta yöpymispaikastaan kortin kotiin. Viimeinen kortti kotiväelle on postitettu Kolilta 25.7.1959. Siinä tytöt arvelevat tulevansa kotiin heinäkuun viimeisinä päivinä, koska Riitan pitäisi olla töissä 3.8.1959. Heidän suunnitelmansa oli jatkaa Heinävedeltä Varkauteen ja siitä takaisin kotiin Jyväskylään. Heidän matkansa kuitenkin päättyi Heinävedelle, Tulilahden leirintäalueelle. 

Kolilta tytöt pyöräilevät Polvijärvelle, missä yöpyvät viimeisen yönsä. Illalla he ehtivät käymään tansseissa Polvijärven lavalla. He lähtevät kohti Heinävettä aamulla 27.7.1959. Polvijärveltä on Heinävedelle matkaa nykyisiä autoteitä pitkin lähes 100 km. Matka on mielestäni käsittämättömän pitkä, ottaen huomioon, että tiet olivat pääosin päällystämättömiä, eivätkä pyörät todellakaan olleet sähköavusteisia vaihdepyöriä. 

Tytöt saapuvat Heinävedelle illalla ja suorittavat joitain ostoksia sekä apteekissa että Osuuskaupan baarissa. On jo myöhä, eikä apteekki ole enää auki. Tytöt soittavat apteekin yökelloa ja saavat ostoksensa toimitetuksi. Tästä matka jatkuu kohti Tulilahtea. Leirintäalue on muutaman kilometrin päässä Heinäveden kirkolta Varkauteen päin, Kermajärven rannalla. 

Sievien tyttöjen ilmaantuminen Heinäveden raitille huomataan. Sekatyömies Keijo, 18 v. ja metsäharjoittelija Heikki, 21 v., ovat menossa Kerman kanavalle. Palatessaan kanavalta he lähtevät tyttöjen perään ja huomaavat näiden kääntyvän kohti leirintäaluetta. Pojat päättävät lainata Keijon isän moottorivenettä ja suuntaavat vesitse leirintäalueelle. Pojat auttavat tyttöjä nuotion sytyttämisessä ja tytöt kertovat heille pyörämatkastaan, mutta oikeita nimiään he eivät suostu kertomaan. Pojat tekevät myrskyn kaatamasta koivusta tuokkoset ja kaivertavat nimensä tuokkosten pohjaan. Eivät kuitenkaan oikeita nimiään, eiväthän tytötkään kertoneet omiaan. 

Pientä draamaakin on ilmassa, koska ainakin Keijolla olisi halu lähennellä Eineä romanttisin aikein. Tähän Eine ei kuitenkaan suostu. Lopulta nuoret viettävät hauskaa iltaa yhdessä, nauravat, kujeilevat ja hassuttelevat. Tämän todistaa läheisellä näköalapaikalla oleva pariskunta. He näkevät myös tuntemattoman, yksin liikkuvan miehen lähellä leiripaikkaa. Myös kirkonkylältä on silminnäkijähavainto oudosta mopomiehestä, joka kertoman mukaan olisi seurannut tyttöjä leirintäalueelle päin. 

Pojat poistuvat paikalta ja tytöt käyvät telttaan nukkumaan puolen yön maissa. Aamu ei enää sarasta heille. Murhaaja viiltää puukolla teltan auki, puristaa Eineä kurkusta, lyö häntä reiteen ja puukolla ylävartaloon niin, että pisto osuu keuhkoihin. Riittaa murhaaja iskee päähän ja puukottaa useita kertoja rintakehään. Eine kuolee verenvuotoon ja Riitta pään murskavammoihin. Murhaaja hautaa tytöt, upottaa polkupyörät järveen ja piilottaa tyttöjen tavarat metsään. 

Kun tytöt eivät tule kotiin sovittuna aikana, vanhemmat luonnollisesti huolestuvat. Einen äiti tekee tytöistä katoamisilmoituksen 4. elokuuta. Tyttöjen etsinnät käynnistyvät ja lopulta heidät löydetään suohaudasta 21. elokuuta. Polkupyörät tarttuvat naaraan 4. syyskuuta. Näistä etsinnöistäkään en kerro tässä sen enempää, asiasta löytyy runsaasti tietoa muutenkin. Tapahtumien tiivistäminen yhteen blogikirjoitukseen niin, että kaikki oleellinen tulee kerrottua, on vaikeaa, sillä niin paljon tapahtumasta on saatavissa materiaalia. Oleellisin tieto, kuka on murhaaja, on kuitenkin edelleen selvittämättä. 

Poliisilla on näytön paikka. Muutama vuosi aiemmin murhatun Kyllikki Saaren murhaaja jäi selvittämättä. Paine on kova siihen, että nyt syyllisen pitäisi löytyä. Lukuisten kuulustelujen jälkeen vahvimmat epäilyt kohdistuvat salaperäiseen mopomieheen. Läpimurto näyttää tapahtuvan, kun poliisi pidättää munsalalaisen Runar Holmströmin 6.11.1959. Holmström on pikkurikollinen, joka on aiemmin istunut vankilassa varkauksista ja pikkurötöksistä. Hänen hallustaan löytyy todisteita, joiden arvellaan liittyvän Tulilahden surmiin. Runar on ajellut heinäkuussa mopollaan Heinävedellä ja kertoo myös käyneensä surmayönä leirintäalueella. 

Oikeudenkäynti pidetään Heinävedellä. Runar Holmström on viimeinen Suomessa oikeudenkäyntiin jalkaraudoissa tuotu vanki. Runar ei ehdi koskaan saada tuomiota. Hän hirttää itsensä sellissään, Vaasan lääninvankilassa 8. toukokuuta 1961, jättäen jälkeensä kirjeen, missä vakuuttaa syyttömyyttään. Kukaan muukaan ei saa koskaan tuomiota Einen ja Riitan murhista. 

Minulla on ollut kiinnostus tätä salaperäistä tapahtumaa kohtaan jo pitkään. Ensin ajattelin, että Eine ja Riitta haluavat tarinansa kerrotuksi. Nyt olen kuitenkin päätynyt siihen, että se onkin Runar, joka haluaa äänensä kuuluviin. Sehän sopii minulle, sillä olen sitä mieltä, että Runar Holmström ei voi mitenkään olla murhaaja. Hän oli kyllä pikkurikollinen ja saattoi olla tirkistelijä ja siksi seurasi tyttöjä, mutta siitä ollaan vielä kaukana murhaamisesta. Ensinnäkin Runarilla ei ollut mitään motiivia tyttöjen tappamiseen. Kenenkään kulkijan päähän ei pälkähdä, että käynpä tuosta ohi kulkiessani tappamassa nuo tytöt. Tai ehkä näin voi tapahtua, jos on sarjamurhaaja. Mutta nyt ei olla yhdysvaltalaisessa rikossarjassa, vaan suomalaisessa maalaiskylässä. Joku motiivi on oltava ja Runarilla sitä ei ollut.

Tutkitaanpa sitten hieman murhien jälkien peittämistä. Heinäkuun lopussa Heinäveden korkeuksilla aurinko laskee klo 22 ja nousee noin klo 4.20. Tytöt menivät nukkumaan puolen yön maissa, joten seuraaviin tapahtumiin oli aikaa vajaa neljä ja puoli tuntia, jos murhaaja aikoi peittää jälkensä pimeän, tai edes hämärän turvin. Tehtävä ei tulisi olemaan helppo. Murhaajan piti ihan ensimmäiseksi tietää, mistä löytyisi sellainen paikka, johon hauta olisi helppo kaivaa. Sellainen kyllä oli lähistöllä, mutta olisiko paikkakuntaa tuntematon henkilö sen tiennyt? Murhaajan oli myös lähdettävä etsimään lapio kaivamista varten. Leirintäalue on asumatonta, metsäistä aluetta. Ainoa lähistöllä oleva maalaistalo oli noin 0,5 km päässä hautapaikasta. Mikäli tappaja oli Runar, hänellä oli uskomaton onni lähtiessään kävelemään umpimähkään metsään, että osui talon pihalle, jossa oli parahiksi lapio häntä varten. Talon vahtikoirakaan ei haukkunut, vaikka kuulemma aina haukkui tuntemattomia. Oliko tässä jo liikaa sattumia? Ei, eivät ne tähän lopu. 

Tämän jälkeen tappaja palasi Tulilahden pohjukkaan, minkä suopohjaiseen maahan hän kaivoi haudan, johon kaksi aikuista naista mahtuu. Sen jälkeen hän palasi noin 250 metrin päässä olevalle leiripaikalle, josta hän kantoi ensin Riitan hautaan ja palasi takaisin hakemaan Einen. Rannassa on nyt polku, mutta tuolloin luonnollisestikaan ei ollut. Tyttöjä ei voinut raahata kivikkoisessa ja juurakkoisessa maassa, koska tästä olisi jäänyt jälkiä. Heidät oli kannettava. Runar oli 164 cm pitkä, hintelä mies. Molemmat tytöt olivat hänen kanssaan saman mittaisia ja noin 60 kg painavia. Aikamoinen suoritus. Kauankohan tässä meni aikaa? Joko aamu sarastaa? Mutta vielä on paljon tekemättä ja jälkiä hävitettävänä.

Seuraavaksi piti päästä eroon polkupyöristä. Ne tappaja hävitti järveen. Ilmeisesti leirialueen rannassa oli soutuvalmis vene, jolla pyörät vietiin järvelle ja upotettiin Tulilahden syvimpään kohtaan. Oliko Runarilla taas onnea ja hän onnistui sattumalta aamuhämärissä, kyllä, aamun oli jo pakko sarastaa tässä vaiheessa, löytämään lahden syvimmän kohdan? Vai oliko pyörien upottaja sittenkin joku, joka tunsi alueen? 

Kaiken tämän jälkeen tyttöjen leiritavarat, lapio ja poikien tekemät tuokkoset piilotettiin eri paikkoihin. Osa leirialueelle ja osa metsään. Joitakin vaatteita oli tuotu alueelle vielä reilun vuoden jälkeen tapahtumista ja Runar istui silloin vankilassa. Oliko Runar Holmtsrömillä vain huonoa onnea, kun osui paikalle tyttöjen murhailtana? Päteekö tässä tapauksessa lopulta Occamin partaveitsi ja Runarin kohdalla on aivan liikaa sattumia ja selityksiä? Uskon näin olevan. Hänestä saatiin sopiva epäilty taustansa takia. Ehkä oikea murhaaja on jollakin tiedossa ja ehkä näillä ratkaisuilla haluttiin suojella jotain. Tai ehkä poliisilla ei vain ollut aavistustakaan, kuka kaiken takana oli. Itse uskon, että on joku, joka tietää jotakin ja on elänyt elämänsä tämä asia tunnollaan. Jokainen lukija saa tehdä asiasta omat johtopäätöksensä.

Tulilahden kaksoismurhan mysteeri tulee saamaan lähitulevaisuudessa lisähuomiota. Historioitsija Teemu Keskisarja on keräämässä paikallistietoa Heinävedeltä ja odotettavissa on tiedonjanoa kutkuttava kirja Tulilahden tapahtumista (Warkauden Lehti 13.10.2021). 

Lähteistä: Tämä ei ole tieteellinen tutkimus, enkä ole tutkinut kansallisarkiston tai keskusrikospoliisin alkuperäisiä lähteitä. Toissijaisina lähteinä näitä löytyy kymmenistä netissä saatavilla olevista artikkeleista. Tietoa on koottu näistä erilaisista netin artikkeleista ja kirjoituksista. Kuvat 17.10.2021 omia. 

Tulilahden suohauta 17.10.2021

 

Eine ja Riitta

Tulilahti 1959 ja 17.10.2021. Ylempään kuvaan on nuolella merkitty pyörien löytymiskohta.

Suohauta löytymishetkellä 1959 ja 17.10.2021.

Tulilahti (kartta netistä, ei omia merkintöjä)