Ainan ihmeellinen matka Kiovaan

”Matkaliput ja henkilöllisyystodistukset”. Aina hätkähti, kun konduktööri ilmaantui vaunuun ja pyysi lippuja nähtäväksi. Tätä hän oli pelännyt koko matkan, mutta oli päässyt Pietariin saakka ennen kun niitä kysytiin nyt ensimmäisen kerran. Hän oli matkustanut kaksi päivää yhtäjaksoisesti Kiovasta ensin Moskovaan ja sieltä Pietariin. Kotiin oli enää muutaman tunnin matka, eikä mikään saanut nyt mennä pieleen. Hän oli väsynyt, nälkäinen ja jännittynyt kotiväen tapaamisesta, joita ei ollut nähnyt neljään vuoteen. Aina etsi laukustaan kaksi kallisarvoista paperia, junalipun Suomeen ja todistuksen, joka kertoi hänen olevan rintamalta palaava sairaanhoitaja. Häntä oli neuvottu pysymään rauhallisena, katsomaan silmiin ja vastaamaan kysymyksiin niin hyvällä venäjällä kuin suinkin osasi. Ja osasihan hän. Hän oli ollut viimeiset neljä vuotta Kiovassa venäjää puhuvassa perheessä kotiapulaisena, joten kyllä hän osasi kieltä oikein hyvin.

Konduktööri otti Ainan paperit ja tutki niitä hetken. ”Kovin olet nuoren näköinen sairaanhoitajaksi” hän totesi. Mutta ennen kuin Aina ehti vastata mitään, junan pilli vihelsi ja juna nytkähti liikkeelle. Konduktööri ojensi paperit takaisin ja riensi eteenpäin. Kädet täristen Aina laittoi paperit takaisin laukkuunsa.

Olen kirjoittanut mummostani Ainasta jo kirjoituksessa ”Rakkaustarina ilman onnellista loppua”, josta voit lukea Ainan ja Uunon tarinan. Minun oli tarkoitus kertoa Ainasta myöhemmässä vaiheessa, mutta nyt tuntuu olevan tähän oikea hetki. Alkuperäinen tarkoitukseni on ollut yrittää etsiä enemmän dokumentteja tarinan tueksi, mutta valitettavasti niitä ei ole kovinkaan paljon saatavissa. Tämä tarina perustuu siihen, mitä mummoni on minulle kertonut ja mitä näistä kertomuksista muistan. Voitte uskoa, miten minua harmittaa, että en ymmärtänyt aikanaan kirjoittaa asioita ylös. Nyt nämä tapahtumat ovat muistini varassa, mutta toivon, että edes nämä jäävät jälkipolville muistoksi rakkaasta Aina-mummosta ja hänen uskomattomista seikkailuistaan.

Aina Juhanantytär Ojala syntyi marraskuussa 1902 Lappeen pitäjässä, Simolan Kälvelän kylässä. Isä oli työmies Juhana Antinpoika Ojala ja äiti Lemin pitäjästä kotoisin oleva Rekina Joonaantytär Ahonen. Elettiin Suomen suuriruhtinaskunnassa ja valtakuntaa hallitsi tsaari Nikolai II.

Ojalan perhe asui pienessä mökissä Ruokosen järven rannalla. Joitakin vuosia sitten ajelimme seudulla ja yritin etsiä mökin paikkaa, mutta eihän sitä enää löytynyt. Minua kuitenkin viehätti järven rantaan menevä hiekkatie ja mielessäni näin pienen tytön juoksentelevan paljasjaloin tietä pitkin. Vähän matkan päässä hiekkatien varressa oli aution näköinen huvila. Mummoni kertomus venäläisestä perheestä, joka vietti kesiään Kälvelässä, nousi mieleeni. Ehkä tämä oli juuri se huvila, jossa mummo oli nuorena tyttönä lapsenpiikana. 1900-luvun alussa on käsittääkseni ollut tavallista, että venäläinen herrasväki vietti kesiään Suomen puolella. Myös Kälvelän kylä sai joka vuosi kesävieraita. Perheen molemmat vanhemmat olivat kiovalaisia lääkäreitä ja Aina pestattiin hoitamaan perheen kahta lasta. 

En tiedä, oliko Aina useampana kesänä lastenhoitajana, mutta ainakin kesällä 1914 hän oli. Aina oli silloin 12 -vuotias. Perhe piti Ainasta ja lapset olivat kiintyneet häneen. Kesän kääntyessä loppupuolelle perheen vanhemmat ehdottivat, että Aina lähtisi heidän mukaansa talveksi Kiovaan. He tulisivat seuraavaksi kesäksi jälleen Suomeen ja Kälvelään. Aina suostui ja sai myös vanhemmiltaan luvan lähteä. Kuinka väärässä he olivatkaan.

Ensimmäinen maailmansota oli syttynyt jo heinäkuussa 1914, mutta ilmeisesti se ei vielä silloin koskettanut Suomea ja Venäjää. Mummon kertoman mukaan sota syttyi hänen ollessaan Kiovassa, mutta ilmeisesti se saavutti Kiovan vasta talven aikana. Sodan aikana ei ollut mahdollista lähteä Suomeen, joten Aina jäi jumiin vieraaseen maahan.

Mummo kyllä kertoi jotain ajastaan Kiovassa, mutta harmillisesti olen unohtanut paljon asioita. Se on ainoastaan jäänyt mieleeni, että perhe piilotti juutalaisia. Juutalaisten vainoaminen ei siis liity pelkästään toiseen maailmansotaan, vaan heitä on vainottu jo paljon aiemmin. Juutalaisia piilotettiin talon kellarissa, jonka suuluukku oli peitetty matolla ja pöytä laitettu sen päälle. Olen iloinen, että mummoni oli perheessä, joka auttoi juutalaisia parhaansa mukaan.

1900-luvun alun Ukrainan juutalaisten kohtalo lienee useimmille tuttu Viulunsoittaja katolla -musikaalista. Se sijoittuu pieneen, ukrainalaiseen Anatevkan kylään. Kylän juutalaisyhteisö hajotetaan ja myös maitomies Tevjen perhe joutuu pakenemaan. Olin varsin hämmästynyt, kun hoksasin, että musikaalin tapahtumat sijoittuvat kuta kuinkin siihen aikaan, kun mummoni oli lähellä sen kuvitteellisia tapahtumapaikkoja.

Ainan elämän neljä vuotta kului Kiovassa ja lopulta sota loppui. Elettiin vuotta 1918 ja Aina oli silloin 16-vuotias. Suomi oli itsenäistynyt, eikä rajojen ylittäminen ollut enää yksinkertaista. Perhe ei enää lähtenyt Suomeen, mutta Aina piti jotenkin saada palautetuksi kotiinsa. En tiedä miten asia teknisesti tehtiin, mutta lääkäriperheen avustuksella Ainalle laadittiin henkilöllisyyspaperit, joissa hänen sanottiin olevan sairaanhoitaja. Näin hän voisi kysyttäessä sanoa olevansa rintamalta palaava hoitaja, joka oli menossa kotiinsa. On vaikea kuvitella, millaisia seikkailuja Aina koki palatessaan yksin kotiin väärennettyjen papereiden turvin. Matka kuitenkin onnistui ja Aina pääsi Suomeen.

Venäjän kieli säilyi mummon mielessä läpi koko hänen elämänsä. Vielä 1980-luvulla hän kävi venäjän kielen keskustelupiirissä Varkauden kansalaisopistolla.

Tämä tarina Ainan ihmeellisestä seikkailusta Kiovaan ensimmäisen maailmansodan myllerryksessä halusi tulla kirjoitetuksi juuri tänään, 26.2.2022, kun ukrainalaiset jälleen kerran joutuvat aseellisesti puolustamaan omaa maataan ja taistelut Kiovassa kiihtyvät.

Simolan asema, josta todenäköisesti Ainan seikkailu Kiovaan
alkoi 1914 ja johon hän saapui 1918.
Kuva: Finna, Etelä-Karjalan museo, tuntematon kuvaaja.

Mummosta ei ole säilynyt nuoruudenkuvia. Tämä on
yksi varhaisimmista, ehkä 1940-luvulta.
Kuvaaja tuntematon.

Ystävänpäivätervehdys kamarineito Amalia Augusta Charlotta Grenmanilta

Amalia heilautti hameensa helmaa ja kiirehti askeliaan Håkansbölen kartanoon johtavalla tiellä. Hänellä alkoi jo kiire. Armollinen rouva tarvitsi apua valmistautuessaan päivälliselle ja kamarineidon oli silloin parasta olla paikalla. Kreivitär Munsterhjelm oli käskenyt istuttaa tammipuiden taimet reunustamaan hiekkatietä, jota pitkin Amalia nyt kiirehti kartanoon. Tammien latvat heilahtelivat juuri ja juuri Amalian pään kohdalla. Amalian mielessä häivähti ajatus, miltähän kuja näyttäisi sitten, kun tammet olisivat täysikasvuisia. Vielä enemmän hänen sisällään läikähti tunne, jota hän ei ollut vielä ennen tuntenut. Se oli outoa hyrinää, joka mukavasti pyörähteli vatsassa ja rinnan alla. Tunteen takana oli syksyllä kartanoon tullut uusi pehtoori, Myrskylästä kotoisin oleva nuori herra, Carl Lind. Amalia ei olisi saanut lähteä yksin nuoren herran seuraan ilman esiliinaa, mutta hän oli livahtanut salaa ulos kyökin ovesta. Ovella vastaan tulleelle uteliaalle piialle hän oli selittänyt menevänsä katsomaan, joko valkovuokot kukkisivat.

He olivat tavanneet metsän reunassa, suurten kuusten varjossa, piilossa katseilta. Mutta nyt Amalian piti jo juosta kartanoon.

Moni ehkä toivoo sukututkimuksen alkuvaiheissa, että löytäisi kartanonherroja, aatelisia, pappissukuja tai edes joitakin parempaan säätyyn kuuluneita. Joku on kuulemma joskus lopettanutkin harrastuksen, kun eteen on tullut loisia, äpärälapsia ja viinanpoltosta sakotettuja torppareita. Itselläkin taisi olla salaisena haaveena, että löytäisin salaperäisen, rikkaan sukulaisen, kuten Rauha S. Virtasen Seljan tyttöjen Margarita. Pieni toivonkipinä liittyi suvussa kulkeneeseen suulliseen tietoon, että yksi esi-isämme olisi 1500-luvulla elänyt Savonlinnan käskynhaltija Kustaa Fincke. Näin ei kuitenkaan ole. Yhdestäkään sukuhaarasta ei löydy mitään viitteitä siihen, että jäljet johtaisivat Finckejen suuntaan. Erehdys lienee lähtenyt jo aiemmin kirjoittamastani sulkavalaisesta ruotusotilaasta Pietari Winckistä. Fincke ja Winck ovat jossain vaiheessa menneet joltain tutkijalta sekaisin. Siihen on tyytyminen, ettei herrasväkeä riitä Suomessa jokaiseen sukuun.

Pienen kosketuksen säätyläisten elämään saan kuitenkin ukkini isoisän äidin, Amalia Augusta Charlotta Grenmanin kautta. Amalia oli kamarineitona Håkansbölen (Hakunila) kartanossa 1840-1850 -luvuilla. Tämän lähemmäksi kartanoromantiikkaa tuskin pääsen, ainakaan suoraan takenevissa sukupolvissa. Kamarineito kuulostaa hienolta, mutta todennäköisesti kamarineidon asema ei ole ollut kovinkaan erilainen kuin muidenkaan sisäpiikojen. Ehkä hänellä oli enemmän kreivittären tai hänen tyttäriensä palvelemista, ei niinkään siivousta tai keittiötöitä. Tässä Amalian tarina.

Håkansbölen päärakennus 1800-luvulla.
Oikealla tammien reunustama kuja, jota pitkin Amaliakin
lienee kulkenut monet kerrat.
Kuva: Finna; Vantaan kaupunginmuseo.

Håkansbölen tammikuja on istutettu juuri silloin, kun Amalia on ollut kartanossa kamarineitona. Hän on kävellyt tätä tietä pitkin ja haaveillut kartanon uudesta pehtoorista, Carl Lindistä. Tunteet olivat molemminpuolisia, sillä tilanhoitaja Carl ja kamarineito Amalia vihittiin kesäkuun 6. päivä 1852. Nuori rakkaus ei ollut jaksanut odottaa vihkimistä, sillä ensimmäinen lapsi, Lovisa Charlotta syntyi jo marraskuussa 1852.  Aluksi nuori perhe asettui todennäköisesti asumaan uuteen pehtorin taloon. Pariskunnalle syntyi vielä kaksi lasta Helsingissä, Augusta vuonna 1855 ja Karl Alfred Knut vuonna 1861. Tämän jälkeen perhe muutti Myrskylään, Carlin synnyinseuduille 1862. He asettuivat Myrskylän Stor Paloisiin, missä Carl jatkoi tilanhoitajan töitä. Carl ja Amalia saivat vielä pojan v. 1863, Karl Eberhardin, josta tuli myöhemmin isoisäni isoisä.

Carlin ja Amalian vihkitieto Helsingin pitäjän seurakunnan
vihittyjen luettelosta 1852 (SSHY:n julkiset sivut).

Håkansbölen kartanon pehtorin talo. Ehkä juuri tässä 
talossa Amalia ja Carl aloittivat yhteisen elämänsä.
Kuva: Finna; Vantaan kaupunginmuseo.

Kovin kauan Carlin ja Amalian onni ei kuitenkaan kestänyt. Carl kuoli vain 39-vuotiaana 11.3.1864 aivotulehdukseen. Amalia jäi leskeksi ja neljän lapsen yksinhuoltajaksi 36-vuotiaana. Lapsista nuorin, Karl Eberhard oli vasta puolen vuoden ikäinen. Amalia ei voinut jäädä asumaan tilanhoitajalle tarkoitettuun asuntoon lastensa kanssa, vaan heidät löytää myöhemmin Myrskylän rippikirjoista itsellisten joukosta.

Muutakin surua mahtui Amalian elämään. Augusta tytär perheineen asui myös Myrskylässä kuten Amaliakin, joten oletettavasti he pitivät jokseenkin tiivistä yhteyttä toisiinsa. Taudit eivät säästäneet tätäkään perhettä, vaan Augustan poika, Frans Vilhelmi, kuoli elokuussa1882 vain 4-vuotiaana vatsakramppeihin. Augusta itse sairastui lavantautiin keväällä 1884 ja kuoli siihen toukokuussa. Pieni Hilma Alina oli silloin vain neljän kuukauden ikäinen. Hilma Alina eli vain kaksi kuukautta äidin kuoleman jälkeen. Kuolinsyyksi on merkitty ensin kurkkumätä, joka on myöhemmin vaihdettu tulirokoksi. 

On vaikea ajatella, mitä Amalian mielessä liikkui, kun hän saattoi hautaan ensin puolisonsa  ja sen jälkeen tyttärensä ja tämän lapset. Toki kuolema oli tähän aikaan paljon enemmän läsnä ihmisten elämässä kuin nyt, mutta varmasti rakkaita on surtu silloinkin.

Amalia ei koskaan enää avioitunut uudestaan. Hän muutti tyttärensä Lovisan luokse Hollolaan, joskin viralliseksi kotipaikaksi jäi edelleen Myrskylä. Amalia kuoli sydänvaivoihin 70-vuotiaana 21.10.1898 Hollolan Lahden kauppalassa, mutta hänet haudattiin Myrskylään, kotiseudun multaan.

Kun alkaa selvittämään jonkun henkilön tarinaa, vastaan tulee monia muitakin, jotka haluavat saada äänensä kuuluviin. Mitä kertoo Amalian tytär Lovisa Charlotta, joka avioitui maalarimestari Matti Heinosen kanssa? Entä mikä tarina on Augustan tyttärellä Hannalla, joka meni naimisiin 21 -vuotiaana itseään 38 vuotta vanhemman rusthollari Kustaa Greijulan kanssa?  Nämä tarinat kuulette myöhemmin.

Håkansbölen kartanon tammikuja. Todennäköisesti
juuri tätä kujaa pitkin Amalia on kulkenut kartanoon ja miettinyt,
miltä puut näyttäisivät täysikasvuisina.
Kuva: Pekka J. Heiskanen, Finna, Vantaan kaupunginmuseo 

Lähteet: 

SSHY (julkiset sivut), Helsingin pitäjän seurakunnan vihityt 1852.

Kansallisarkiston rippikirjat, syntyneiden luettelot, kuolleet ja haudatut: Orimattila, Myrskylä, Helsingin pitäjä ja Hollola/Lahti.

Finna: Vantaan kaupunginmuseon Finna-palvelussa julkaistuja kuvia voi käyttää vapaasti. Kuvan käyttäjällä on vastuu mm. tekijänoikeuksista ja yksityisyyden suojan kunnioittamisessa. Esimerkiksi henkilökuvien käyttö markkinoinnissa ja/tai mainonnassa on kiellettu ilman kuvassa olevan henkilön suostumista. Kuvan yhteydessä on mainittava Vantaan kaupunginmuseo ja kuvaaja (jos tiedossa).

Sivistys Vantaa: Kartanon historia (sivistysvantaa.fi)

Piiskoomänty

Oletko koskaan pohtinut, mistä tulee sanonta: Rikas maksaa rahastaan, köyhä selkänahastaan? Tuttu sanonta, jolle löytyy ihan looginen selitys. Joskaan ei kovin miellyttävä.

Kun kiertelimme reilu viikko sitten autolla ympäri Kuortaneenjärveä, johdatti kurssikaverini Anne minut katsomaan Salmen kylän piiskoomäntyä. Piiskoomänty on vanha raipparangaistusten toimeenpanopaikka. Vanha käräjätupa, missä pidettiin kihlakunnan käräjiä, on edelleen piiskoomännyn vieressä. Yleensä raippatuomio annettiin välittömästi käräjillä tapahtuneen tuomioluvun jälkeen "Jumalan ja Ruotsin lain mukaan". Miehet saivat 40 ja naiset 30 raipaniskua. 

Piiskoomänty seisoo surullisena tien vieressä ja kertoo omanlaistansa tarinaa Suomen historiasta. Kovin paljon ei tarvitse käyttää mielikuvitustaan, että voi kuulla kaiken sen itkun ja valituksen, mitä tämä mänty on aikojen saatossa nähnyt. Jos luet tätä mobiililaitteella, voit halutessasi suurentaa sinisellä taustalla olevaa raipparangaistuksen yksityiskohtaisempaa kuvausta. Se on sen verran karu, että en kirjoita sitä tähän suoraan.

Kuortaneen piiskoomänty Salmen kylällä,
taustalla käräjätupa. 
Kuva: Merja Vihanto

Piiskoomännyn tarina opastaulussa.
Kuva: Merja Vihanto

Raipparangaistukset olivat julkisia, joten piiskuupuutkin, jotka yleensä olivat mäntyjä, olivat julkisilla paikoilla. Näitä on ollut kaikissa kunnissa. Rautalammen piiskauspetäjä on entisen kunnantalon takapihalla, Ruokolahdella kirkon lähettyvillä. Kuortaneella ja Joutsenossa piiskauspuu löytyy tien varrelta. Pielaveden piiskauspetäjässä on kolmen metrin korkeudella rautarengas, johon rangaistava sidottiin. Suomessa toteutettiin raipparangaistuksia 1600 - 1800 -luvulla. Tiettävästi viimeinen raipparangaistus toteutettiin Lappeenrannassa 1887 karjavarkaudesta. Suomessa raipparangaistus poistettiin käytöstä vuoden 1889 rikoslain tultua voimaan. 

Miten tämä piiskaaminen sitten liittyi Suomessa rikkaisiin ja köyhiin? Rikkaat pystyivät maksamaan saamansa sakkorangaistukset rahalla, mutta köyhillä ei siihen ollut varaa. Sakkorangaistuksen vaihtoehtona toteutettiin sitten raipparangaistus, jolloin köyhä pääsi kirjaimellisesti selkänahastaan. Usein myös hengestään. 

Salmen kylän Piiskoomännyn juurelta lähtivät myös Kuortaneen miehet Vapaussotaan 1918. Tästä merkkinä on kivi, johon on kiinnitetty muistolaatta. Laatassa lukee:  "Tältä paikalta lähtivät Kuortaneen miehet Vapaussotaan 27.1.1918. Verkkaan vapauden oras itää, vuosisadan roudan sulaa pitää, hurmeen lämmöstä kyynelten. Muistomerkin pystyttivät v. 1996 kuortanelaiset."

Vapaussotaan lähteneiden muistomerkki.
Kuva: Merja Vihanto

Lähteet: 

Maaseudun Tulevaisuus 12.12.2020: Tiesitkö näistä entisajan rankaisuhistorian jäänteistä? Aarre: Suomessa monilla paikkakunnilla on niin sanottuja piiskuupetäjiä - Metsä - Maaseudun Tulevaisuus

Kuortaneen kunnan sivut: Piiskoomänty | Kuortane