Miten Kyllikki Saaren murha liittyy sukuuni?

17-vuotias Kyllikki Saari lähti 17.5.1953 polkupyörällä kotiin hartaustilaisuudesta Isojoen Kortteenkylältä ystävänsä Maijun kanssa. Tytöt erosivat Kauhajoen tien risteyksessä noin klo 22.30. Kyllikki ei koskaan saapunut kotiin. Kahden päivän kuluttua käynnistettiin suuretsinnät Isojoella. Kyllikkiä etsittiin koko kesä, mutta mitään vihiä hänen katoamisestaan ei löytynyt. Seuraavana syksynä löydettiin ensin Kyllikin polkupyörä syrjäiseltä suolta ja myöhemmin suohauta, josta Kyllikki löytyi. Suohauta oli varsin lähellä Kyllikin katoamispaikkaa ja edelleen on arvoitus, miksi kukaan ei osunut paikalle aiemmin keväällä suuretsinnöissä. Kyllikin kuolemaa verhoaa edelleen monta mysteeriä. Teon motiivia on vain pystytty arvailemaan, eikä tekijää koskaan saatu kiinni. Epäiltyjä löytyi niin kyläläisistä, ohikulkijoista kuin Kyllikin rippipapistakin.

Mutta mistä se yhteys sukuuni tulee? Kyllikki Saaren etsinnät laajenivat syksyllä 1953 Kuortaneen Kaarankajärvelle. Kuortane on pieni kunta noin 150 km Isojoelta koilliseen päin. Paikallinen maanviljelijä Aarne Autio ilmoitti kuulleensa järveltä naisen avunhuutoja, miesten puhetta ja kaksi pistoolinlaukausta Kyllikki Saaren katoamista seuraavan päivän aamuna. Muutkin alueen asukkaan ilmoittivat kuulleensa laukaukset ja nähneensä jotain poikkeavaa kyseisenä aamuna. 

Kuortaneella toimeen tarttui nimismies Åke Valfrid Asariaanpoika Vihanto. Teemu Keskisarja kirjoittaa nimismiehestä uusimmassa, Kyllikki Saarta koskevassa teoksessa. "Nimismies Vihanto arvosti Autiota: Hiljainen poikamies eikä hän puhele paljoa eikä näin ollen myös paljoa valehtele." Kaarankajärven tutkintaa ei voitu ohittaa ja nokkela nimismies Vihanto ryhtyi organiseeraamaan, kirjoittaa Keskisarja. Åke Vihanto järjesti Kaarankajärven naaraukset ja sadat vapaaehtoiset osallistuivat etsintöihin. Ainoa mitä löydettiin, oli pistoolinhylsy. "Miten se liittyi mihinkään, jäi ikuisesti selvittämättä, kuten koko Kaarankajärven mysteeri", toteaa Keskisarja kirjassaan.

Åke Vihanto, ukkini veli, syntyi 1907 Lahdessa räätäli Asarias Winkin (myöh. Vihanto) ja Eva Maria Lindin neljänneksi lapseksi. Perhe muutti 1919 Heinävedelle, Asariaksen syntymäkuntaan. Heinävedellä Asarias teki elämäntyönsä seurakunnan suntiona. Åke kirjoitti ylioppilaaksi 1927 Kuopiosta ja suoritti alemman oikeustutkinnon Helsingin yliopistossa 1937. Åke toimi nimismiehenä ainakin Kuortaneella ja Vaasassa. Hän toimi lääninasessorina Vaasassa ja asui siellä myös viimeiset vuotensa. Åke Vihanto kuoli 1971.

Historioitsija Teemu Keskisarja on perehtynyt perusteellisesti Kyllikki Saaren murhan tutkinta-aineistoon, joten hän pystyy kuvailemaan tapahtumia elävästi ja yksityiskohtaisesti. Lukija elää tilannetta vaihe vaiheelta ja jää odottamaan murhaajan paljastumista. Valitettavasti Keskisarjakaan ei suoraan paljasta murhaajaa, varmaankin siitä syystä, ettei hänestä ole täyttä varmuutta. Ketään ei tuomittu, koska todisteita ei ollut riittävästi. Tutkinta-aineiston perusteella Keskisarja tekee kuitenkin  päätelmiä, joihin on vaikea olla uskomatta, niin loogisia ne ovat. Mutta enpä paljasta kirjasta tämän enempää, se kannattaa ehdottomasti lukea itse. 

Ylimmässä kuvassa Teemu Keskisarjan teos Kyllikki Saari - mysteerin ihmisten historia. Keskellä Åke Vihannon ylioppilaskuva ja alimmassa kuvassa on nimismies Vihanto poliisipäällystön univormussa. 

Rakkaustarina ilman onnellista loppua

Äitini äiti Aina syntyi tsaari Nikolai II:n hallitsijakaudella 7.11.1902 Suomen suuriruhtinaskunnan Lappeen pitäjän Simolan kylään. Ainan isä Juhana oli työmies rautateillä ja äiti Regina, tuttavien kesken Rikinä, Lemin Ahosten sukua. Perheen lapsista Aina, Sulo ja Emil selviävät aikuisiksi niukoissa oloissa. Kolme nuorinta lasta, kaksoset Otto ja Toivo kuolevat vähän toiselle vuodelle ehdittyään ja Toivo Armas menehtyy jo kuukauden ikäisenä,

Perheen toimeentulo on niukkaa. Aina joutui piikomaan jo 7 - vuotiaana. Palveluspaikassa pikkupiikoja kohdeltiin huonosti ja hän karkasi sieltä isompien tyttöjen avustuksella. Palkaksi saadun markan hän oli jättänyt keittiön pöydälle. Eräänä päivänä Aina lähetettiin viemään koululle Sulon unohtamat eväät. Eväinä oli pelkkää suolakalaa ja Ainaa hävetti viedä niitä koululle, kun toisilla lapsilla oli parempa ruokaa mukanaan. Niinpä Aina piilotti kalat kivenkoloon. Asia tuli tietenkin ilmi, kun nälkäinen veli tuli kotiin koulusta. Silloin Aina sai kovan selkäsaunan äidiltään. 

Ainan elämän kahteenkymmeneen ensimmäiseen vuoteen mahtui monta vaihetta. Hän oli myös lastenpiikana Simolassa kesiään viettävässä venäläisessä lääkäriperheessä. Perhe lähti talveksi takaisin Kiovaan talveksi ja Aina lähti heidän mukaansa tarkoituksenaan palata seuraavana kesänä takaisin Suomeen. Matka venyi kuitenkin neljän vuoden mittaiseksi ensimmäisen maailmansodan syttyessä sinä aikana. Takaisin Suomeen hän pääsi väärennetyillä sairaanhoitajan papereilla.

1920-luvun puolivälissä Aina asettautui Ruokolahden Tainionkoskelle ehkä ollakseen töissä Tornatorin tehtailla. Täällä Aina tapasi elämänsä miehen, suuren rakkauden Uuno Matilaisen. Uuno syntyi Sortavalassa 5.1.1907 Enon Nesterinsaaresta kotoisin olevan Antti Antinpoika Matilaisen ja Sortavalan Tuokslahdesta kotoisin olevan Ida Katariina Antintytär Tolkin vanhimmaksi lapseksi,

Antti Matilainen kuoli Sortavalassa 1916 ja Ida muutti lasten kanssa, mitä ilmeisimmin paremman elämän toivossa, Ruokolahden Tainionkoskelle. Tainionkosken 1888 perustettua Tornatorin paperitehdasta laajennettiin 1910- ja 1920- luvuilla ja se houkutteli työntekijöitä ympäri Suomea. Myös Uuno oli töissä Tornatorin tehtailla ja todennäköisesti myös hänen äitinsä ja sisarukset. Ida Tolkki asui nimenomaan Tainionkosken Suon alueella  mikä oli juuri Tornatorin tehdastyöläisten asuinalue.

Aina ja Uuno tapasivat ja rakastuivat Tainionkoskella luultavasti noin 1925. Nuoripari halusi mennä pikaisesti naimisiin, koska Aina tuli raskaaksi. Uuno oli nuorempi kuin Aina, eikä ankarana tunnettu Ida antanut lupaa poikansa avioliitolle ennen kuin tämä olisi täysi-ikäinen.

Poikalapsi syntyi helmikuussa 1926 ja sai nimen isänsä mukaan, Uuno Benjamin. Sukunimi Ojala jäi äidiltä. Pariskunta oli onnellinen lapsestaan, vaikka eivät voineetkin elää tavallista perhe-elämää yhdessä. He odottivat kovasti päivää, jolloin Uuno olisi täysi-ikäinen ja he voisivat mennä naimisiin. Uuno täyttäisi 21 vuotta vasta tammikuussa 1928 ja heidän olisi odotettava sinne saakka.

Ainan elämä kuitenkin romahti lokakuisena iltana 1926. Hänelle tuotiin viesti Uunon tapaturmaisesta kuolemasta. Uuno oli ollut palaamassa töistä työkavereiden kanssa ja toinen miesporukka oli tullut vastaan Tornatorin sillalla. Miehet joutuivat tappeluun, Uuno sai puukoniskun ja kuoli sillalle.

Aina jäi yksin vajaan vuoden ikäisen lapsen kanssa, eikä yksinhuoltajan osa 1920- luvulla ole ollut helppo. Lapsi muun muassa yritettiin ottaa väkisin huostaan, mutta Aina ei moiseen suostunut. Hän oli antanut huutia ovelle tulleille sosiaalityöntekijöille, eivätkä kuulemma olleet toista kertaa tulleet. Ajan saatossa tarina on kaunistunut niin, että Uunosta tuli vahingossa uhri. Sanomalehtien mukaan miehille tuli riitaa pontikankeitosta ja riita päättyi puukotukseen. Lopullinen totuus jäänee arvoitukseksi. 

Yritin selvittää tätä mummon rakkaustarinaa monta vuotta. Tietojen saamista sotki kovasti se, että mummo oli joskus sanonut minulle virheellisen tiedon Uunon syntymävuodesta. En myöskään osannut etsiä häntä Sortavalan puolelta. Lopulta onnistuin löytämään kansalliskirjaston digitoiduista sanomalehdistä pienen artikkelin miestaposta Tainionkoskella 1926. Siitä tämä arvoitus lähti pikkuhiljaa aukeamaan.

Ylimmässä kuvassa Uuno Matilainen (oik.) veljensä Väinön kanssa. Keskellä Ida Antintytär Tolkki. Seuraavassa kuvassa Emil Ojala, Regina Ojala sylissään Uuno Benjamin ja Aina. Alimmassa kuvassa Etelä-Saimaan artikkeli miestaposta Tainionkoskella 14.10.1926.

Herra antoi, herra otti. Kannanotto rokotevastaisuudelle.

Minusta on tuntunut jo pitkään, että Elviira ja Nehemias haluavat, että kirjoitan myös heistä. Nyt koronarokotusten aikana, loppukesällä 2021, he ovat suorastaan vaatineet tulla kuulluiksi.  Jos he olisivat saaneet valita, he olisivat halunneet saada niin monta rokotusta, kuin olisi ollut tarjolla. Tänä päivänä on varaa kritisoida rokotuksia ja jopa kieltäytyä niistä. Olen ollut aika pöyristynyt viime päivien vahvasta rokotevastaisesta some-kirjoittelusta.

Kerron hieman mitä lapsikuolleisuus ja sairaudet käytännössä tarkoittivat 1800 -luvun puolivälissä, kun ei ollut rokotteita eikä lääkkeitä. Esimerkkejä löytyy paljon, mutta tämä tarina on omasta suvustamme.

Mäntsälän Herman Onkimaan kylän Eriksdalin torpassa asuivat Erkki Antinpoika (s. 1785 k. 1860) ja vaimonsa Anna Juhontytär (s. 1789 k. 1857). Heillä oli kaksi tytärtä, Anna Reetta (s. 1819) ja Karoliina (s. 1822). Anna Reetasta on muutakin kerrottavaa, mutta palaan siihen myöhemmin.

Aloitetaan nuoremmasta sisaresta Karoliinasta, joka avioitui v. 1846 Kustaa Juhonpojan kanssa. Perhe vaihtoi kotipaikkaa usein ja asui mm. Pukkilassa, Mäntsälässä ja Orimattilassa. Ensimmäinen lapsi Sofia, syntyi 1847. Kuolintietoa en ole löytänyt, mutta koska hän ei ole mukana perheen seuraavassa muutossa Mäntsälään, on Sofia kuollut ennen vuotta 1851. Hän ei ehtinyt täyttää viittä vuotta. Seuraava lapsi Elviira syntyi 1848 ja Nehemias 1851. Molemmat kuolivat peräkkäisinä lokakuun lopun päivinä 1851 hinkuyskään. Elviira oli 3 vuoden vanha ja Nehemias 6 kk:n ikäinen. Hinkuyskärokotukset aloitettiin Suomessa neuvoloissa 1952, joten jos Elviira ja Nehemias olisivat syntyneet sata vuotta myöhemmin, he ehkä olisivat saaneet rokotteen ensimmäisten joukossa ja välttyneet taudilta. 

Tämä voi tuntua meistä ikävältä, mutta lapsille annettiin usein aiemmin kuolleen lapsen nimi. Perheeseen syntyi seuraava Elviira 1853, mutta hänkin kuoli jo 3 kk:n ikäisenä tuntemattomaan sairauteen. Tuntematon sairaus on voinut olla melkein mitä tahansa, koska läheskään kaikkia sairauksia ei osattu tunnistaa. Karoliina kuoli lapsivuoteeseen kolme viikkoa tyttären syntymän jälkeen. Tässä vaiheessa Kustaa oli menettänyt vaimonsa ja kaikki neljä lastaan seitsemän vuoden sisällä.

Kustaa Juhonpoika avioitui uudelleen Orimattilasta kotoisin olevan Anna Katariina Juhontytär Nuuttilan kanssa. Nyt perheen lasten tilanne kääntyi hieman parempaan suuntaan. Tyttäret Hilta s. 1855 ja Ida s. 1865, elivät kumpikin 33 -vuotiaiksi ja Niklas s. 1857 peräti 43 -vuotiaaksi. Heidänkään kohtalonsa ei ollut kovin ruusuinen, sillä kaikki potivat keuhkotautia ja kuolivat lopulta siihen. Vuonna 1859 syntyi Kustaa, joka ehti elää lähes viiden vuoden vanhaksi ennen kuin kuoli kuumeeseen. Seuraava Kustaa, joka syntyi vuonna 1861, eli vain kaksi viikkoa. 

Vasta perheen kolmas Elviira sekä Alma ja Miina elivät yli 70 -vuotiaiksi, avioituvat ja saavat lapsia.

Näin yhdessä perheessä saateltiin 12:sta lapsesta kuusi hautaan ennen viittä ikävuottaan, kolme menehtyi 30 – 40 vuoden iässä keuhkotautiin ja vain kolme selvisi vanhuuteen. Lisäksi Kustaa menetti ensimmäisen vaimonsa lapsivuoteeseen. Kustaa itse kuoli keuhkotautiin 65 vuoden iässä v. 1888. Maailma ei todellakaan ollut kovin kaunis ja romanttinen.

Karoliinan sisaren Anna Reetan tilanne ei ollut paljonkaan lohdullisempi, vaikka perhe asui Porvoon kaupungissa, eikä lapsia siunaantunut yhtä paljon. Anna Reetan ja puutarhamestari Salomon Inbergin ensimmäinen lapsi Hulda s. 1850, kuoli 7 vuoden vanhana tulirokkoon ja sama tauti vei Annan s. 1855 vuoden vanhana. Perheen ainoa poika Edvard s. 1857 menehtyi 6 kk:n iässä hinkuyskään.

Inbergin perheen lapsista ainoastaan Amanda Josefina selvisi aikuisuuteen. Ja hyvä niin, sillä jos ei olisi selvinnyt, en minäkään tätä kirjoittaisi, sillä Amanda on ukkini äidin äiti.

Olen usein miettinyt, ovatko vanhemmat tunteneet silloin samanlaista surua lasten kuolemasta, kuin mitä nyt tunnettaisiin? Ehkä, ehkä ei. Lasten elämä oli kohtalon kädessä, eikä sairauksia vastaan voinut muuta kuin toivoa parasta ja rukoilla. Herra antoi, herra otti ja tähän oli tyytyminen. 

Tänä päivänä Suomen lapsikuolleisuus pienempiä maailmassa. Vielä vuonna 1936 menehtyi alle viisivuotiaina lähes 100 lasta tuhatta syntynyttä kohti, mutta vuonna 2008 enää 3,5 lasta tuhannesta (Suomen tilastokeskus). Tästä saamme kiittää parantunutta hygieniaa, ravitsemusta, yleistä huolenpitoa, lääkkeitä ja ennen kaikkea rokotuksia.

SSHY: Orimattilan kirkonkirjojen kuolleiden luettelo 1851.