Erään torpan tarina

Tästä torpasta on tullut laitettua kuvia jokseenkin monta kertaa, joten lienee tarpeen, että kerron vähän sen historiasta ja sen varhaisimmista asukkaista.

Oikeastaan tämä ei ole ollut koskaan torppa vaan mäkitupa. Torpan ja mäkituvan ero on se, että torpassa oli yleensä enemmän viljelysalaa ja mäkituvassa pieni pelto ja kasvimaa. Molemmat olivat isommasta tilasta viljelykseen annettuja vuokramaita. Tässä mäkituvassa oli myös peltoja, jotka ovat nyt vuosikymmenten kuluessa metsittyneet. Vanhoista rakennelmista on jäljellä tupa, aitta, sauna, kaivo ja kiviaita. Tupaa ja saunaa on vuosien aikana korjattu ja hieman muutettukin, mutta ovat kuitenkin aika pitkälti entisellään. Sauna ei ole enää savusauna eikä tuvassa ole enää suurta uunia. Navetasta on jäljellä kivijalka.

Kesäaamu 25.6.2022. Kuvassa sauna ja tupa.
Kuva: Merja Vihanto

Tämän blogin nimi on Jokaisesta jälki jää ja se itse asiassa viittaa pitkälti niihin ajatuksiin, mitä juuri tässä tuvassa ja sen pihapiirissä ovat mieleeni syntyneet. Olen varma, että tässä tuvassa asuneista on jäänyt jotain sellaista, mitä voi edelleen aistia. Enkä tarkoita nyt aaveita tai kummituksia, vaan ihmisten tunteita, iloja, suruja, rakkautta, toiveita ja pettymyksiä, jotka ovat aistittavissa vielä vuosikymmenten jälkeen.

Tupa on rakennettu 1900-luvun alkupuolella Puumalan Sepänkylän talollisen Robert Pekanpoika Liudun (1839-1919) tilalle, Saimaan rannalle. Kerron ensin hieman Robertin pojasta Kallesta (1868-1931), koska hän liittyy oleellisena henkilönä tähän tupaan. Kalle Robertinpoika vihittiin ruokolahtelaisen Beata Maria Pietarintytär Pelkosen (1871-1919) kanssa Ruokolahden Hauklapissa 27.10.1889. Beata oli 18 -vuotias ja Kalle 21-vuotias. Nuoripari asettautui asumaan Sepänkylään Kallen kotitaloon, Robertin pitäessä edelleen isännyyttä. Näin asuen kului 10 vuotta. Perheenlisäystä varmaankin odotettiin kovasti, mutta sitä ei vain kuulunut. Millaista surua tämä mahtoi tarkoittaa Beatalle aikana, jolloin lapsia yleensä siunaantui perheeseen vähintään parin vuoden välein? Keväällä 1900 Kalle ja Beata muuttivat Ruokolahden Hauklappiin, Beatan kotitaloon. Taloa isännöi Beatan isän kuoleman jälkeen Antti Hulkkonen, jonka kanssa Beatan äiti, Anna Vaittinen, oli avioitunut. Rippikirjoissa Kalle mainitaan talon vävynä. Hauklapissa vierähtää Kallelta ja Beatalta liki 20 vuotta, jonka jälkeen he palaavat Puumalan Sepänkylään. Ja tässä vaiheessa he asettuvat asumaan Sepänkylän Suomuslahden mäkitupaan.

Valitettavasti Kallen ja Beatan yhteinen aika Sepänkylässä jää kovin lyhyeksi. Toukokuussa 1919 Beata kuolee syöpään 47 vuoden 8 kuukauden ja 16 päivän iässä. Tarina kertoo, että Beatan ruumislautaa säilytettiin aitan alla. Arvaatteko montako kertaa olen kurkkinut aitan alle siinä toivossa, että ruumislauta löytyisi, mutta eihän sitä sieltä enää löydy. ”Ruumislauta on aikoinaan käytössä ollut leveä lauta, jolle vainaja asetettiin pesun jälkeen odottamaan arkkuun asettamista. Sitä kutsuttiin myös kalmolaudaksi, kalmalaudaksi, hartialaudaksi ja Karjalassa purinlaudaksi. Mikäli arkku oli kuolinhetkellä valmiiksi tehty, ei ruumislautaa tarvinnut käyttää, vaan vainaja laitettiin pesun jälkeen suoraan arkkuun. Ruumislaudan käyttö liittyy krisilliseen aikaan, jolloin kuoltiin kotona ja omaiset huolehtivat vainajan hautaamisesta.” (Wikipedia.) Beatan hautapaikka ei ole tiedossa.

Mäntypuinen ruumislauta aitan seinää vasten.
Kuva: Finna, Suomen kansallismuseo.

Mäkitupa tarvitsi jälleen emännän. Kallen toinen vaimo, Olga Pekantytär Liutu, löytyi samasta kylästä. Kalle ja Olga vihittiin tammikuussa 1920 ja niin Olgasta tuli tämän mäkituvan emäntä. 1920-luvun lopulla Kallella oli luottamustehtäviä hoidettavana. Sepänkylässä ei ollut vielä koulurakennusta, mutta koulua pidettiin jonkun talon tiloissa, vuokrahuoneistossa. Kalle kuului koulun johtokuntaan ja huolehti koulun opettajan palkkaamisesta 1926. Vuonna 1929 Puumalan kunnanvaltuusto päätti rakennuttaa koulun Sepänkylään.  Valtuusto oli päättänyt, että koulu rakennetaan sementtitiilestä ja sen tuli olla valmiina valmiina elokuussa 1930. Kalle kuului silloin koulun rakennuslautakuntaan.

Itä-Savo 13.3.1926 nro 29.
Kansallisarkisto, digitoidut sanomalehdet.

Kallella ja Beatalla ei ollut jälkeläisiä, mutta Kallella ja Olgalla on. Yhden jälkeläisen kanssa olen kulkenut yhteistä taivalta jo 30 vuotta ja siksi minulla on ollut mahdollisuus tutustua tämän tuvan historiaan.

Tästä mäkituvasta, jossa olemme saaneet viettää kesiämme, on tullut minulle hyvin rakas. Kalle, Beata ja Olga tuntuvat edelleen kulkevan pihapiirissä. Tuvan ikkunasta katsoessani olen näkevinäni Beatan hameen heilahduksen kaivopolulla. Jonain päivänä näen häivähdyksen herrasmiehestä, joka astelee kiviaidan luota pihaan, käy sisään tupaan, riisuu palttoonsa naulaan ja istahtaa tuvan penkille. Aamukahvia keittäessäni kurkistan keittiön ikkunasta navetalle päin. Oliko tuo Olga, joka kiirehti lypsämään Pisaraa?

Lähteet: 

Finna, Suomen kansallismuseo

Kansallisarkisto, digitoidut sanomalehdet. Itä-Savo 13.3.1926 nro 29.

SSHY: Ruokolahti rippikirja 1880-1889 (MKO199-212) Sivu 55 Hauklappi no 7 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=5133... 

Ruokolahti muuttaneet 1886-1895 (MKO593) Sivu 20 1 1890 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=1176... 

Puumala muuttaneet 1890-1938 (AP I Ba 2) Sivu 1 1, 1890, seurakuntaan muuttaneita ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=4002... 

Puumala rippikirja 1890-1899 (MKO125-138 I Aa:17) Sivu 653 Sepänkylä 2, Suomuslahti ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=1472... 

Puumala rippikirja 1900-1910 (AP_II I Aa:19) Sivu 650 Sepänkylä 2 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=4001... 

Ruokolahti rippikirja 1900-1909 (MKO259-276) Sivu 73 Hauklappi no 7 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=1546... 

Ruokolahti rippikirja 1909-1919 (AP_I I Aa:26) Sivu 77 Hauklappi 7 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=3034... 

Puumala rippikirja 1910-1920 (AP_II I Aa:21) Sivu 727 Sepänkylä 2 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=4002... 

Puumala kuolleet 1901-1928 (AP) Sivu 267 1919 ; SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=4002... 

Wikipedia: Ruumislauta

Puutarhamestarin tytär

Sukututkimus on siitä kiva harrastus, että jatkuvasti tulee vastaan uusia uusia yllätyksiä. Jokunen vuosi sitten suureksi ilokseni löysin isoisäni isoäidin isän puutarhamestari Salomon Inbergin. Olen jo kertonut hänen vaimostaan Anna Reetasta, joka oli suvun ensimmäinen ammatillisen koulutuksen saanut nainen. Anna Reettahan opiskeli karjakoksi Mustialan maatalousoppilaitoksessa 1840 -luvulla. Hänet löydät marraskuun blogikirjoituksesta.

Amanda Josefina syntyi Porvoossa 3.10.1852 puutarhamestari Salomon Inbergin ja vaimonsa Anna Reetta Sirénin toiseksi vanhimmaksi tyttäreksi. Amandan syntymän aikoihin perhe asui Porvoon kaupungin korttelissa kolme. Yritin etsiä Porvoon ruutukaavasta kuvia, missä korttelit näkyisivät. Kovin hyvää kuvaa en löytänyt, mutta tästä saa jonkinlaisen käsityksen kaupunkikuvasta. Mobliilaitteella voit suurentaa kuvaa.

Maanmittari Claes Wilhelm Gyldenin piirtämä Porvoon kaupungin kartta 1843.
Kortteli 3 on ihan ruutukaavan yläosassa, keskimmäinen ruutu.
Lähde: Maanmittaushallitus.

Puutarhamestari Salomin Inbergille ja Anna Reetalle syntyi kolme tytärtä ja yksi poika. Hulda Maria syntyi 1850, Amanda Josefina 1852, Anna Wilhelmiina 1855 ja Edvard Salomon 1857. 1800-luvun kurja lapsikuolleisuus niittää osuutensa karkealla kädellä myös Salomonin ja Anna Reetan lapsista. Anna Wilhelmiina kuolee tulirokkoon vain vuoden ikäisenä 1856. Pieni Edvard puolestaan kuolee hinkuyskään puolen vuoden ikäisenä. 

Lasten kuolemat ovat varmasti olleet todella surullisia asioita, mutta suurin takaisku oli se, että perheen elättäjä, Salomon Inberg kuolee joulukuussa 1857 kuumeeseen. Hän oli vain 37 -vuotias. Kuukausi tästä eteenpäin myös Hulda Maria kuolee kuumeeseen ollessaan 8 -vuotias. Oliko kyseessä joku kulkutauti, mahdollisesti influenssa, joka vei sekä Salomonin että Huldan? Mahdollisesti. Kuolinsyyksi on molemmille kirjattu vain kuume. Näin Amanda Josefina jää kahdestaan äitinsä Anna Reetan kanssa. Aikana, jolloin sosiaaliturva oli vähäistä, ei yksinhuoltajalesken tilanne varmasti ollut kovin hyvä. Pystyikö Anna Reetta hyödyntämään aiempaa ammattiaan, en tiedä. 

Amandan nuoruusvuosista ei ole tarkempaa tietoa, mutta hän oli vielä 32 -vuotiaana naimaton. Eikö kosijoita ollut, oliko Amanda turhan vaativa vai oliko hän päättänyt jäädä pitämään huolta äidistään? Onni kuitenkin käänsi kelkkansa ja myrskyläläinen maalarikisälli Karl Eberhard Lind päätti saada Amandasta itselleen vaimon. Hyvä näin, koska jos tätä ei olisi tapahtunut, ei kukaan olisi nyt kirjoittamassa tätä blogiakaan.

Ehkä Karl oli Porvoossa maalarinopissa tai muuten vain käymässä siellä. Hän oli tosin 11 vuotta Amandaa vanhempi, mutta sillä ei ollut tähän aikaan kovin suurta väliä, jos naimakauppa muuten oli sopiva. Sääty ainakin oli oikea ja jopa parempi kuin Amandan lapsuuden perheessä. Karlin isä oli kotoisin Myrskylästä ja toimi Helsingissä Fagerlundin säteritilan pehtorina. Äiti Amalia Augusta Charlotta Grenman oli syntyisin Orimattilan Terriniemen kartanosta ja myöhemmin kamarineitona Fagerlundin kartanossa. Amaliasta kirjoitinkin ystävänpäiväkirjoituksen ja se löytyy blogista helmikuun kirjoitusten kohdalta, jos haluat käydä lukemassa hänen tarinansa. 

Porvoon Tuomiokirkkoseurakunnasta lähetettiin Myrskylään Amanda Josefinan muuttotodistus helmikuussa 1884. 

Amanda Josefina Inbergin muuttokirja Porvoosta
Myrskylään 1884. Lähde: SSHY Myrskylän kirkonkirjat.

Todistuksen haltija on puutarhamestarin tytär Amanda Josefina Inberg, joka on syntynyt Porvoossa 3.10.1852 ja muuttaa nyt Myrskylään. Amandan todistettiin olevan lukutaitoinen, tuntevan Raamatun historiaa ja ymmärtävän kristinuskon oppeja tyydyttävästi. Hän oli saanut pyhän ehtoollisen ilman esteitä ja oli elämäntavoiltaan nuhteeton. Hänen sanottiin olevan esteetön neito avioliittoon. Lisäksi muuttotodistuksessa oli maininta, että hänet on rokotettu eikä hänessä ole mitään ruumiin vikoja. 

Muuttotodistus oli siis enemmänkin mainetodistus ja heinäkuussa Amanda vihittiin Karlinsa kanssa. Nuoripari muutti Orimattilaan, missä syntyi heidän ensimmäinen lapsensa, Eva Maria.

Perhe vaihtaa asuinpaikkaa ilmeisesti Karlin maalarintöiden mukaan ja asuu välillä Hollolassa, mutta muuttaa takaisin Myrskylään. Siellä syntyy poika Karl Einar, joka kuitenkin kuolee vajaan kahden vuoden ikäisenä keuhkosairauteen. Perhe muuttaa Porvooseen, jossa syntyvät tytär Elin Augusta v. 1889 ja poika Einar Alexander v. 1893. Elinin kohtalo on jo liiankin tuttu ja hän kuolee 3 kk:n ikäisenä. Einar elää aikuiseksi ja kuolee Helsingissä 1948. Hänen elämän vaiheistaan minulla ei ole mitään tietoa.

Einar Lindin hautakivi Helsingin Malmin hautausmaalla.
Kuva: hautakivitietokanta.

Karlin ja Amandan onnea kestää vain 11 vuotta, kun Karl menehtyy Porvoossa 32 -vuoden ikäisensä 15.12.1895. Amanda Josefina jää kahden lapsen, Evan 11 v. ja Einarin 2 v. yksinhuoltajaksi. Miten he selviävät ja mistä saavat apua, ei minulla ole ainakaan tässä vaiheessa vielä tiedossa. Ilmeisesti Amanda tukeutuu myöhemmin tyttäreensä Evaan, joka avioituu isoisoisäni räätäli Asarias Winckin (myöh. Vihanto) kanssa vuonna 1902. Päättelen näin, koska puutarhamestarin tyttären viimeinen leposija on Heinäveden Petäjäharjun hautausmaalla tyttärensä kanssa samassa haudassa. Amanda Josefina eli kunnioitettavaan 86 -vuoden ikään ja kuoli vanhuudenheikkouteen v. 1938.

Puutarhamestarin tyttären tarina on koskettanut minua paljon, eikä siinä vaiheessa vähiten, kun löysin hänen hautakivensä Heinävedeltä. Silloin tämä tarina tuntui todelliselta ja tiesin, että Amanda halusi kertoa tarinansa jälkipolville. Elämä ei ollut helppoa 1800 -luvun lopun kaupungeissa. Kulkutaudit verottivat julmasti osansa niin lapsista kuin aikuisista. Toivon hartaasti, että sekä Anna Reetta kuin Amanda Josefinakin ehtivät kokea monia onnellisia hetkiä lyhyeksi jääneiden avioliittojen aikana. 

Amanda Josefinan viimeinen leposija Heinäveden 
Petäjäharjun hautausmaalla yhdessä tyttärensä 
Eva Marian kanssa. 
Kuva: Merja Vihanto.

Lähteet: 

Maanmittaushallitus: Porvoon kaupunkikartta 1843. Porvoo (Kartta) · JYX-EXPO (jyu.fi)

SSHY: Porvoon ja Myrskylän kirkonkirjat.

Hautakivitietokanta.

Kanttorin palkkavaatimus 1861

Kevät 2022 on ollut Suomessa palkkataistelujen aikaa. Olikin aika hauskaa löytää Heinäveden pitäjänkokousten pöytäkirjoista kuvaus palkkavaatimuksesta, joka on tapahtunut 1860 -luvulla. On näitä siis ollut ennenkin, mutta ilman ay-järjestöjen tukea. Tiettävästi ensimmäisen dokumentoidun palkkavaatimuksen Heinäveden seurakunnassa esitti kanttori Rautiainen vuonna 1861. Rautiaisen asia liittyi uuden kirkonkellon soittamiseen, mutta muutakin murhetta uuteen kirkonkelloon liittyi. Heinäveden seurakunnan kirkonkellon hankinnasta kerroinkin aiemmin kirjoituksessa "Sattumuksia Heinäveden kirkossa". Jos et lukenut vielä tätä kirjoitusta, löydät sen huhtikuun blogiteksteistä.

Heinäveden pitäjänkokouksessa 7.3.4.1861 oli siis uusi kirkonkello jälleen asialistalla. Todettiin, että se tuli kuitenkin asennettua aivan liian alas, joten kellon soittaminen on vaikeaa ja äänikin jää tapuliin. Päätettiin nostaa kello ylemmäksi. Tämän työn sai tehtäväkseen lautamies Paavo Vänttinen ja hänelle luvattiin myös korvaus laskua vastaan. 

Uusi kello, tai paremminkin siitä aiheutuva lisätyö, ei ollut myöskään kanttori Rautiaisen mieleen. Seuraavassa kokouksessa 14.4.1861 pitäjänkokous joutuikin käsittelemään kanttori Rautiaisen palkkavaatimusta. 

Kanttori Rautiainen oli ilmoittanut, ettei hän tahdo soittaa uutta, pitäjän hankkimaa kelloa entisellä palkallaan, vaan hänen pitäisi saada tästä lisäpalkkaa. Sen enempää ei kanttorin vaatimusta ainakaan pöytäkirjassa perusteltu. Pitäjänkokouksessa pyrittiin löytämään ratkaisu tähän varsin kiperään tilanteeseen. 

Kuinka kauan asiasta loppujen lopuksi kokouksessa keskusteltiin, ei käy ilmi pöytäkirjasta. Pykäläteksti on lyhyt, joten ehkä suurempia erimielisyyksiä ei ollut. Pitäjänkokous piti ainakin sitä kohtuullisena, ettei kanttorin tarvitse soittaa enempää kuin kahta kelloa. Tästä syystä päätettiin, että suurempi vanha kello saisi jäädä soittamatta. 

Kellojen soitosta maksettaisiin jatkossa Rautiaiselle 1 1/2 kopeekkaa enemmän kuin aiemmin. Lisäksi, jos joku haluaisi soitettavan sielunkelloja, pitäisi siitä maksaa 20 hopeakopeekkaa. Nämä rahat kanttori Rautiainen saisi itselleen lisäpalkaksi kellojen soitosta. 

Kanttori Rautiaisen palkkavaatimus tuli käsiteltyä yhteisellä ymmärryksellä ja lisäpalkkaa oli luvassa uuden kirkonkellon soittamisesta. Tiettävästi muita työtaistelutoimenpiteitä ei tarvittu. 

Pöytäkirjan pitäjänä toimi kirkkoherra C.G. Vargentin ja pöytäkirjan oikeellisuuden todistivat lautamiehet Johan Kotilainen, Paavo Wänttinen, G.A. Hollman ja Johan Wänttinen.

Heinäveden kirkonkylää.
Kuva: Finna, museovirasto.
Kuvaaja T. Nousiainen

Lähde: 

Heinäveden seurakunnan arkisto - II Ca:3 Pitäjänkokousten pöytäkirjat 1845-1864, jakso 208; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6317107860&aineistoId=1203444958 / Viitattu 5.5.2022

Orpopojasta isännäksi, Pekka Antinpoika Löppösen tarina

Pekka Antinpoika Löppönen syntyy vanhempiensa iltatähdeksi 17.5.1857. Äiti Anna Stiina Asikainen on jo 48 -vuotias Pekan syntyessä ja isä Antti Heikinpoika Löppönen 50 vuotta. Vanhempia sisaruksia Pekalla on viisi: Heikki s.1830, Maija Loviisa s.1842, Antti Juho s.1845, Alpi s.1849 ja Akustiina s.1852. Perhe asuu Sulkavan Ruokoniemellä, missä isä Antti on torpparina. 

Pieni Pekka jää kokonaan orvoksi 3 vuotiaana, kun äiti Anna Stiina kuolee pistoksiin (styng) 1859. Isä Antti on kuollut vuosi aiemmin koliikkivaivoihin. Todellisia kuolinsyitä voi vain arvailla. Pistokset ovat voineet olla esim. keuhkokuumeeseen tai keuhkopussintulehdukseen liittyviä rintapistoksia. Koliikki on tarkoittanut vatsavaivoja, jotka ovat voineet johtua esim. sappikivistä. Diagnooseja ei osattu tehdä, eikä lääkäreitä välttämättä ollut lähimaillakaan. Papit kirjasivat kuolinsyyn omaisten kertomien oireiden perusteella. 

Orvoksi jääneen Pekan kautta saamme käsityksen 1860-luvun sosiaalihuollosta, sillä satuin löytämään Sulkavan pitäjänkokousten pöytäkirjoista Pekan elatusta koskevan kontrahdin. 

Kontrahdin kunnan kanssa on tehnyt talonpoika Heikki Juhananpoika Hämäläinen Telalahden kylästä. Hän sanoo ottavansa Pekka Antinpoika Löpposen Ruokoniemen kylästä kasvattilapseksi. Hän vahvistaa, että hän kasvattaa isällisellä hyväntahtoisuudella Pekkaa kristillisesti Jumalan sanan tuntemiseen, opettaa hyvään käytökseen sekä ahkeruuteen ja maanviljelyksen harjoittamiseen. Pekka on saava tarpeellisen vaatetuksen sekä ravinnon. Ihan täysin pyyteetöntä ei pojan kasvattaminen kuitenkaan olisi.

Palkaksi Heikki Hämäläinen saa vuosittain 10 hopearuplaa siihen saakka, kunnes Pekka täyttää 10 vuotta ja tästä eteenpäin viisi ruplaa vuosittain siihen saakka, kun hän on 14 vuotias. Sen jälkeen Pekan tulee olla renkinä ilman palkkaa seitsemän vuoden ajan, kunnes saavuttaa yhdenkolmatta (21 v.) iän. Tänä aikana hänen tulisi tehdä sellaista työtä mihin kykenee, saaden kasvattivanhemmiltaan ainoastaan ravinnon ja vaatteet. 

Kasvattilapsen turvaksi oli sovittu, että mikäli Pekka tahtoisi päästä eroon palkattomasta rengin työstä, hän voisi vapautua siitä täytettyään 14 vuotta. Ehtona oli, että joko hän tai joku hänen puolestaan, maksaisi Heikki Hämäläiselle viisi ruplaa jokaisesta vuodesta, jonka Pekan olisi pitänyt olla palveluksessa. 

Jos taas kävisi niin, että Heikki Hämäläinen ei hoitaisi omaa vastuutaan vaan laiminlöisi sovitut velvolloisuudet, olisi Pekka vapaa lähtemään talosta ilman minkäänlaisten lunastusten maksamista.

Kontrahdin todistivat Anders Forsblom ja Adam Reponen. Lopuksi vielä Sulkavan kirkkoherra Clas Molander vahvisti, että kontrahti perustuu 26.6.1859 annettuun köyhäinhoitoasetukseen. 

Miten Pekan tarina jatkui tästä eteenpäin? Siitä, millainen lapsuusaika hänellä oli Hämäläisen talossa, ei valitettavasti ole mitään tietoa. Vaikea sanoa, millainen kasvattilapsen tilanne oli perheessä, jossa oli kaksi omaa tytärtä. Saiko kolmevuotias tarvitsemaansa rakkautta ja hellyyttä vieraassa talossa? Sitä voi vain toivoa. Joka tapauksessa viimeistään 14-vuotiaana hän joutui aloittamaan palkattoman rengin työt. Luulen, että elämä oli varsin raskasta ja ehkä yhteistyö isännän kanssa ei ollut mutkatonta, koska Pekka lähti talosta pois ennen kuin täytti 21 vuotta. Maksoiko hän itse viiden ruplan sakon viimeisestä vuodesta kontrahdin mukaan vai maksoiko sen joku muu? Ehkä maksu saatiin suoritettua Pekan veljen Alpin avustuksella, sillä Pekka lähtee 1877 rengiksi samaan paikkaan, missä Alpi jo on renkinä. Paikka on Karjulanmäellä, Korholan tilalla, missä isäntänä on Israel Nousiainen.

Pekka kiertää ajan tapaan renkinä useissa eri paikoissa ja vaihtaa tilaa vuosittain. Vuonna 1884 Pekka Antinpoika Löppönen ja Maija Liisa Hämäläinen kuulutetaan avioliittoon. Maija Liisa on 39 vuotias ja Pekka 27 vuotias. Iso ikäero ei ole poikkeuksellinen tuohon aikaan. Maija Liisa jäänyt lampuoti Matti Hämäläisen leskeksi ja kahden lapsen yksinhuoltajaksi edellisenä vuonna. 

Pekan näkökulmasta tilanne ei ole lainkaan huono. Sulkavan henkikirjojen mukaan hän isännöi Matti Hämäläisen Telataipaleen Pajamäen tilaa vuodesta 1885 ainakin vuoteen 1904 saakka. Pariskunnalle syntyy vuonna 1885 tytär Alviina. Vuoden 1904 jälkeen Pekka ja Maija Liisa katoavat henkikirjoista. Kuolintietoja en ole onnistunut varmistamaan kummallekaan, joten tietojen etsintä jatkuu edelleen. 

Pekan tarina oli mielestäni kiinnostava. Osuin pitäjänkokouksen kontrahtisopimukseen ihan sattumalta ja se kertoo paljon tuon ajan sosiaalihuollosta. Tässä tehtiin sopimus, missä myös kasvattivanhemmilla oli velvollisuuksia ja sopimus voitiin purkaa, jos niitä ei noudatettu. Ainakin lapsen perustarpeista huolehdittiin. 1860 -luku oli merkityksellistä aikaa, koska köyhäinhoito siirtyi silloin kirkolta kunnille. Tämäkin kontrahti tehtiin pitäjänkokouksessa, mutta sen vahvisti kirkkoherra. Tämä oli myös ensimmäinen tarina puolisoni suvusta. 

Valokuvat Telataipaleen kanavasta on otettu helteisenä heinäkuisena päivänä 2021. Ajelimme mökiltä Rongonsalmen kautta Lohilahden ja Telataipaleen kautta Sulkavalle ja sieltä takaisin mökille. Päivä oli kertakaikkiaan hieno ja pysähdyimme kanavalla ihailemaan maisemia ja ottamaan kuvia. Ehkä myös Pekka ja Maija Liisa ovat joskus ihailleet samoja maisemia meidän kanssamme. 

Telataipaleen kanava 2021.
Kuva: Merja Vihanto

Telataipaleen kanava 2021.
Kuva: Merja Vihanto

Pekka Löppönen isäntänä Telataipaleen Pajamäellä. 
Mikkelin läänin henkikirjat 1904.

Lähteet:

Sulkavan seurakunnan arkisto - Pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjojen liitteet 1773-1860, jakso 131; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5865201314&aineistoId=1230917123 / Viitattu 25.4.2022

Mikkelin läänin henkikirjat - M:167 Henkikirja 1904-1904, jakso 981, sivu 1015: Sulkava: Telataipale 8-11; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5225195515&aineistoId=1738719912 / Viitattu 30.4.2022

Telataipaleen kanava | Saimaa Geopark

Sattumuksia Heinäveden kirkossa

Ajelimme eilen perinteisellä pääsiäisajelulla Valamon luostarissa ja Heinävedellä. Kun lähestyy Heinäveden kirkonkylää Varkaudesta päin, näkyy korkealla mäellä oleva kirkontorni kauaksi. Nyt metsä varjostaa tornia, mutta aiemmin kirkko on varmasti ollut upea näky ja herättänyt kunnioitusta kirkkoväessä. Retken innoittamana aloin katselemaan, mitä tietoja kirkosta löytyisi. Ja löytyihän sieltä. Ensimmäinen, vähän hauskakin tarina löytyi pitäjänkokouksen pöytäkirjasta vuodelta 1861, mutta sanomalehtiuutinen vuodelta 1887 olikin aika hurja. Tässä pieni katsaus molempiin tarinoihin.

Heinäveden seurakunta sai rakentamisluvan uuteen kirkkoon 1831 keisarillisen senaatin hyväksymänä. Monien vaiheiden jälkeen kirkko lopulta valmistui 1841, mutta jo vuoteen 1861 mennessä se oli päässyt pahasti rapistumaan ja sitä korjattiin 3055 ruplan ja 73 hopeakopeekan arvosta.

Kirkon korjaukseen liittyi myös uuden kirkonkellon hankinta, mutta miten se saataisiin nostettua tapuliin? Tätä on pohdittu 31.3.1861 pitäjänkokouksessa. Rakennusmestari Jahnsson oli pyydetty tarkistamaan tilanne ja tämä ilmoitti, ettei kelloa saada paikalleen nykyisten kattotuolien kanssa. Siten päätettiin ottaa muutamia pappilan riihtä varten varattuja hirsiä ja ilmeisesti tapulin korkeutta nostettiin. Lautamies Vänttinen sai luvan palkata rakennusmiehiä 40 kopeekan päiväpalkalla. Pitäjänkokouken pöytäkirjan allekirjoittivat kirkkoväärti Johan Kotilainen, lautamiehet Johan Vänttinen ja David Koikkalainen sekä Petter Ikäheimonen.

Tässä pöytäkirjan tekstiä.

"Sitten kun tämä seurakunta oli hankkinut kirkonkellon Helsingistä, niin kysyttiin, miten tämä saadaan ylös? Allekirjoitettu oli toimittanut rakennusmestari Jahnssonin tänne tätä vasten ja kysyi seurakunnalta, jos hän heidän mielestänsä sopis tähän toimeen. Sitten kun tähän oli suostuttu, niin syynäis Jahnsson tapulin ja ilmoitti, ettei se entisellä korsvärkkien… kanssa tätä uutta kelloa, jonka tähden päätettiin, että lisätä muutamia hirsiä, joita otetaan pappilan riihtä varten kuletettuja hirsiä ja lautamies Vänttinen piti nyt alkamaan tätä työtä tekemän, ottaman timmermanneja, joille maksetaan 40 kopeekkaa päivässä. Rakennusmestari Jahnssonin ja lautamies Vänttisen palkasta päätetään sitten."

Kovin pitkää iloa uudesta kirkosta ja tapulista ei kuitenkaan ollut. Vuonna 1887, heinäkuun 3. päivä alkoi klo 5 iltapäivällä kauhea ukkosen ilma, jolloin sysimustalta taivaalta tiheään salamoi ja raskaasti putosi vettä niinkuin ammeesta kaataen. Seuraava yö oli rauhallinen, mutta taas seuraavana päivänä oli taas ukkonen ja satoi rankasti. Ilma kuitenkin selkeni ja seurakuntalaiset pääsivät jumalanpalvelukseen avaraan, korkealla mäellä sijaitsevaan kirkkoonsa. Aamuvirsi ehdittiin veisata rauhallisissa merkeissä, mutta katkismussaarnan aikana ukkonen jälleen yllätti kirkkoväen. 

"Rupesi kohta sen jälkeen salamoimaan ja ukkonen pauhaamaan kauhealla jylinällä aivan kirkon kohdalla, pamaus kuului heti salaman iskettyä ja silmänräpäyksessä lyö alas kirkontornista nuolia, luultavasti useampia, jotka keskellä ristikäytävää räjähtivät ankaralla pamahduksella yhtyen kirkkaaksi, suureksi tulipalloksi ja kiitivät ulos avonaisesta sakariston akkunasta."

Kirkkoväki oli luonnollisesti kauhistunut ja luuli viimeisen tuomion koittaneen. Salamanuoli oli pyyhkäissyt pappi Mielosen tukkaa ja tämä syöksyi alas saarnastuolista. Väki juoksi ympäri kirkkoa huutaen ja parkuen. Jotkut valittivat jalkaansa, erään otsasta vuosi verta ja useampi makasi tainnoksissa. Talollinen Kettunen heitti henkensä muutaman minuutin päästä. 

Sitten tilanne jo vähän rauhoittui, sillä onneksi väkeä oli vain vähän kirkossa. Hetken kuluttua kuitenkin kuului pihalta huuto "Kirkko palaa, kirkko on tulessa!" Kaikki ehtivät ulos ja katsoivat neuvottomina kirkon paloa. Mitään sammutuskalustoa ei ollut saatavilla. Irtain omaisuus saatiin kuitenkin pelastettua kirkosta uutta, pronssista ja kallisarvoista kynttiläkruunua lukuun ottamatta. 

Vaikka tuli ja kuumuus olivat hirvittäviä, onneksi ilma oli tyyni, joten lähellä oleva tapuli saatiin pelastettua. Kirkon menetys oli kuitenkin suuri ja tuntuva, koska kirkko oli vakuuttamaton, aivan vankka ja uudestaan rakennettu 1840. Jatkossa jumalanpalvelukset pidettäisiin paljaan taivaan alla, kunnes väliaikainen kirkko saataisiin kyhätyksi. 

Lopuksi mainittakoon, että kirkossa vammoja saaneista virkosivat kaikki muut, paitsi äsken mainittu Kettunen.

Arvellaan, että kyseessä oli pallosalama, joka tuli kynttiläkruunun kannatinta pitkin sisälle kirkkoon.

Uusi Suometar 8.7.1887

Heikki Kettusen kuolintieto 3.7.1887. 
Kuolinsyy: ukkosen lyömä

        

Heinäveden uusi kirkko.
Finna; museovirasto, rakennushistorian kuvakokoelma.

Lähteet:

Heinäveden kirkko – Wikipedia

Heinäveden seurakunnan arkisto - II Ca:3 Pitäjänkokousten pöytäkirjat 1845-1864, jakso 206; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6317108136&aineistoId=1203444958 / Viitattu 18.4.2022

Heinäveden seurakunnan arkisto - Kuolleiden ja haudattujen luettelot 1839-1888, jakso 172: 1887; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5824422395&aineistoId=1203243213 / Viitattu 18.4.2022

Uusi Suometar 8.8.1887, nro 154. 

Räätäli Asarias Winckin tarina

Asarias Winck syntyi Heinävedellä, Hasumäen kylässä heinäkuun 4. päivä 1872 suurten nälkävuosien jälkeiseen aikaan. Hänen isänsä, Kustaa Aatu Paavalinpoika Winck oli lähtöisen Sulkavalta ja oli jo aiemmin tarinansa kertoneen ruotusotilas Pietari Winckin pojanpoika. Asariaksen äiti, Miina Laurintytär Ikäheimonen, oli kotoisin Heinäveden Koivumäestä.

Asarias pääsi ripille 18-vuotiaana 29.4.1890. Myöhäinen ripillepääsy ei ollut mitenkään harvinaista. Pojat lähtivät rengiksi usein varsin nuorena ja rippikouluun mentiin silloin, kun se oli mahdollista. Asariaksen rippikoulutovereista suurin osa näyttää olleen samaa ikäluokkaa hänen kanssaan, osa jopa vanhempia.

Vuonna 1893 Asarias on Rantasalmen Rantasalossa räätälinä ja hänellä on siellä opissa Antti Serafianpoika Vihavainen. Rantasalmen kirjoissa hänet on merkitty Pietarissa oleskevaksi vuosina 1893-1897. Tarkempaa syytä Pietarissa oloon ei mainita, mutta ei ollut harvinaista, että kyseisenä aikana mentiin Suomesta harjoittamaan ammattia tai hakemaan lisäoppia Pietariin. Vuosien 1890-1899 Rantasalmen rippikirjoissa on peräti 28 sivua Pietarissa olevia henkilöitä. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että Asarias on lähtiessään 7.10.1893 lainannut papilta kirjan "Sielunhoitoa warten Keisarikunnassa" ja palauttanut sen takaisin 13.2.1897, 

Palattuaan Suomeen Asarias saa muuttokirjan 19.1.1897 ja muuttaa Hollolaan. Hän on Hollolassa vuoden verran, palaa takaisin Heinävedelle 1898 ja sieltä vielä kerran Hollolaan Lahden kauppalaan. Hän asui kauppias Nordgrenin talossa n:o 32. 

Elokuun 10. päivänä 1902 Asarias vihitään maalari Karl Eberhard Lindin tyttären, Eva Marian kanssa. Lindin perhe on asunut aiemmin Hollolassa, mutta muuttaneet myöhemmin Porvooseen. Lienevätkö nuoret kuitenkin ehtineet tavata Hollolassa, siitä minulla ei ole tarkempaa tietoa. Joka tapauksessa muuttaneiden luettelon mukaan neito Eva Maria Lind on muuttanut Porvoosta Hollolaan 4.7.1902.

Asarias perustaa oman räätälinliikkeen Lahteen ja liike näyttää alkuun menestyvän hyvin. Paikallislehdessä on runsaasti ilmoituksia ja mainoksia. Perhe kasvaa Elsi Marialla v. 1903, Yrjö Rudolfilla v. 1904, Ellen Mariella v. 1905, Åke Valfridilla v. 1907, Valtter Ossianilla v. 1908 ja Bror Torstenilla v. 1910. 

Lahden Lehti 28.3.1903

Lahden Lehti 8.8.1903

Lahden Lehti 22.10.1904

Vuonna 1905 liikkeen kannattavuus laskee ja se haetaan konkurssiin. Velkojain kokouksista julkaistaan tietoja Suomalaisessa Virallisessa Lehdessä. Perhe muuttaa Kangasalaan 1910 ja samana vuonna Asarias ilmoittaa muuttavansa sukunimensä Vihannoksi. Perhe täydentyy Kangasalassa vielä Volmar Hakonilla v. 1913. Takaisin Heinävedelle perhe muuttaa elokuussa 1919. 

Kuvassa Asarias, Volmar ja Asariaksen äiti Miina Ikäheimonen.
Kuva otettu 1920-luvun alkupuolella Heinävedellä.

Ehkä Asarias teki vielä räätälintöitä Heinävedelläkin, mutta hän etsi myös muita töitä ja hänet valittiinkin 1923 Heinäveden seurakunnan suntioksi. Tätä työtä hän teki vuoteen 1942 saakka, kunnes jäi eläkkeelle.

Savon Sanomat 26.4.1923

Heinäveden historia kertoo seuraavaa. "Suntioksi otettiin vuonna 1923 räätälimestari Asarias Vihanto, joka sai toimen hoitaakseen 1800 markan vuosipalkalla. Kun hän vuonna 1942 anoi seurakunnalta eläkettä vedoten kohta olleensa 20 vuotta seurakunnan palveluksessa, siihen ei suostuttu, mutta sen sijaan suostuttiin maksamaan hänelle kertakaikkisena korvauksena 300 markkaa hänen 70 -vuotispäivänään. " Tilastokeskuksen rahanarvonmuuntimen mukaan vuonna 1923 ansaittu 300 markkaa on vuoden 2021 rahassa 107,52 euroa. 

Ehkä viimeisimpiä kuvia Asariaksesta hevosensa kanssa.
Ajankohta 1940-luvun alkupuolelta.

Asarias Kustaanpoika kuoli 6.9.1943 ja hänet on haudattu Heinäveden Petäjäharjun hautausmaalle.

Asariaksen ja hänen lastensa Valtterin, Elsin ja Volmarin
haudat Heinävedellä.

Lähteet:

Martikainen H. 1989. Heinäveden historia II

Lehtileikkeet Kansallisarkiston digitaalinen aineisto Haku - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Suomen sukuhistoriallinen yhdistys: Heinäveden, Rantasalmen ja Hollolan kirkonkirjat.

Miten pitkälle olet päässyt?

Nyt on sukututkimusneuvojakoulutus taputeltu ja todistus plakkarissa, joten ajattelin kirjoittaa vähän sukututkimusharrastuksen sisällöstä. Oikeastaan minun piti kirjoittaa seuraavaksi lammaspaimen Sipi Matinpojasta, mutta Sipin vanhemmat osoittautuivat sen verran mutkikkaaksi selvitettäväksi, että asia vaatii lisätutkimista. Joten saatte odotella Sipin tarinaa vielä hetken.

Kun kertoo jollekin harrastavansa sukututkimusta, niin ensimmäinen kysymys yleensä on, miten pitkälle olet päässyt. Tässä kohtaa sukututkija huokaa syvään, vaikka ymmärtääkin kysymyksen. Huokaus johtuu siitä, että tähän kysymykseen ei ole yksinkertaista vastausta. Usein kysynkin: ”Niin, missä mielessä pitkälle?”

Jokaisella meillä on kaksi vanhempaa ja neljä isovanhempaa. Tähän asti laskutoimitus on helppo. Mutta mennäänpä eteenpäin. Kolmannessa sukupolvessa esivanhempia on jo 8 ja neljännessä 16. Sen jälkeen 32 ja sitten 64 ja seitsemännessä sukupolvessa jo 128. Laskutoimitusta voi jatkaa loputtomiin. Jos jatketaan sitä 18:een sukupolveen, niin esivanhempia on jo yli 260 000. Silloin ollaan 1500-luvulla. Suomen väkiluku oli noin 250 000–300 000 henkilöä.

Hups, miten tämä nyt sitten on mahdollista? Olivatko kaikki 1500-luvulla eläneet suomalaiset esivanhempiani? Ihan näin yksinkertainen asia ei ole. Kaikilla 1500 -luvulla eläneillä ei edes ole jälkeläisiä, koska sairaudet, nälkä ja sodat tappoivat ihmisiä ennen kuin he ehtivät lisääntymään. Tässä kohtaa sukututkimuksessa törmätään käsitteeseen esipolvikato. Tämä tulee vastaan jokaisella tutkijalla, ennemmin tai myöhemmin. Nuo äskeisen kertolaskun tuloksena syntyneet luvut eivät tarkoitakaan sitä, että KAIKKI olisivat eri henkilöitä. Ei, vaan usein jo siellä viidennessä tai viimeistään kuudennessa sukupolvessa törmätään siihen, että samoja esivanhempia onkin useammassa sukuhaarassa. Tämä selittyy puolestaan sillä, Suomessa on ollut varsin paljon sukulaisten välisiä avioliittoja. Tuskin kovin läheisiä sukulaisia, mutta kuitenkin. Välttämättä kaikki eivät edes tienneet olevansa sukulaisia. Joten, kun riittävän kauas tutkitaan sukuja, löytyy meille suomalaisille lähes poikkeuksetta jostain yhteinen esivanhempi. Ainakin meille itäsuomalaista alkuperää oleville.

Joka tapauksessa vastaus kysymykseen, miten pitkälle olet päässyt, on oikeastaan relevantti vain silloin, jos tutkitaan ainoastaan yhtä sukuhaaraa. Harva kuitenkaan tekee näin. Joskus yhden sukuhaaran kohdalla tulee vastaan ylitsepääsemätön este. Esimerkiksi kirkonkirjat ovat voineet tuhoutua tärkeiltä osin tai lähes kokonaan, kuten Lemillä. Tästä syystä en pysty, ainakaan tällä hetkellä, saamaan mitään tietoa mummoni isoäidin, Eeva Ahosen syntymästä ja hänen perheestään. Tutkimus suoran äitilinjan osalta on pysähtynyt tällä kohtaa vuoteen 1832, joka on mainittu Eevan syntymävuodeksi. Suoran isälinjani tutkiminen päättyy vuoteen 1760, joka mainitaan ruotusotilas Pietari Winckin syntymävuodeksi Sulkavan rippikirjoissa. Syntymäpaikaksi on ilmoitettu Venäjä, joten ainakaan tällä hetkellä taitoni eivät riitä selvittämään tarkemmin hänen alkuperäänsä. Vastaavia esimerkkejä löytyy muistakin sukuhaaroista. Tällainen este ei kuitenkaan estä sukututkimuksen tekemistä. Näissä tapauksissa hypätään serkkujen, pikkuserkkujen tai puolisoiden sukuhaaroihin, joten tutkittavaa kyllä riittää.

Jos siis olisin tehnyt tutkimusta ainoastaan suorista äiti- ja isälinjoista, tuloksia olisi todella vähän. Sukua kuitenkin tutkitaan enemminkin horisontaalisesti kuin vertikaalisesti, jolloin laajuus on ehkä parempi sana kuvaamaan tutkimusta kuin pituus. Sukututkimusohjelma Sukujutut, joka on pääasiallinen työkaluni, kertoo, että minulla on siellä vain noin 4000 profiilia. Se on vielä varsin vähän. Tiedän, että joillakin on kymmeniä tuhansia profiileja, jopa satoja tuhansia. Ohjelmaan niitä kyllä mahtuu. Joten työsarkaa riittää loputtomiin.

Minun tapani tehdä tutkimusta on pysähtyä kuuntelemaan ihmisten tarinoita ja tämä on aika hidas tapa edetä. Aikaa tähän harrastukseen on liian vähän, kun siitä ajasta kilpailee moni muukin tekijä. Tämän vuoksi sukututkimus usein mielletäänkin eläkeläisten harrastukseksi ja ymmärrän oikein hyvin miksi.

Halusin tällä blogikirjoituksella kertoa, että yksinkertaiselta tuntuvaan kysymykseen, ”Miten pitkälle olet päässyt?”, ei ole yksinkertaista vastausta, vaikka ymmärrän kyllä oikein hyvin, miksi näin kysytään. Omiin tutkimuksiini sopisi paremmin kysymys: ”Millaisia tarinoita olet löytänyt?”  Pelkän äiti- tai isälinjan seuraaminen ei siis ole se minun ”juttuni”, vaan sukututkimuksen tarinallisuus, ihmisten elämä arjen keskellä ja heidän kohtalonsa. Kaikki tuhannet esivanhemmat ovat yhtä arvokkaita ja jokaisen tarina on kiinnostava.

Kuvissa erilaisia tapoja esittää esivanhempien tietoja. Kuvat saa skaalattua mobiilissa suuremmiksi.

Ukkini isän, Asarias Winckin esipolvet ja lapset.

Ruotusotilas Pietari Winckin puolisot ja lapset.