Fajanssitehtaan Maria

Synnyin Käkisalmen Suotniemellä suurena katovuotena kesällä 1867. Ihmiset puhuivat siitä paljon, miten halla vei viljan ja moni joutui lähtemään kerjuulle. Meillä täällä Suotniemellä oli helpompaa, sillä kato ei kurittanut Kannasta yhtä paljon kuin muuta Suomea. Lisäksi kylässä oli fajanssitehdas, josta riitti töitä monella kyläläiselle. Myös minun isäni, Aapeli Kaijankoski, oli työmiehenä tehtaalla. Siitä tuleekin nimitys fajanssitehtaan Maria. 

Niin, saat sanoa minua Maijaksi. Kaikki sanovat niin, vaikka pappi onkin kirjoittanut kirkonkirjaan hienomman nimen, Maria. Olen vanhempieni ainoa lapsi. Oli minulla myös veli, Reetrikki, mutta hän kuoli ennen minun syntymääni sydänkouristukseen, vain vuoden ja kahden kuukauden ikäisenä. 

Suotniemen fajanssitehtaasta kannattaa kertoa enemmänkin. Se oli ainutlaatuinen koko Suomessa ja myös ensimmäinen lajiaan. Tehdas perustettiin jo vuonna 1841 eli kolmekymmentä vuotta ennen Arabian tehtaita lähinnä Pietarin vientiä varten. Tehdas lopetti toimintansa 1893, mutta Suotniemen posliinia liikkuu edelleen jonkin verran markkinoilla, joskin varsin hyvään hintaan. 

Suotniemen fajanssitehtaan valmistama tarjoiluvati.
Lähde: Finna, Lappeenrannan museot.

Muutimme Kurkijoen Tervukseen vuoden 1870 alussa, kun olin kolmevuotias. En muista kovinkaan paljon tästä ajasta ennen joulukuuta. Joulukuun kyllä muistan, sillä silloin äitini Liisa Hyvärinen sairastui vesitautiin. Hänen kuolemansa jäi pienen tytön mieleen. Kamari oli pimeä ja siellä haisi omituiselle. Äiti oli turvoksissa ja hänellä oli kovia kipuja. Kukaan ei osannut auttaa vaikka kylän parantajaeukkokin kävi lukemassa loitsuja. Äitini, joka oli vain 31-vuotias, kuoli juuri ennen joulua ja minä jäin kaksin isän kanssa. 

Kurkijoki. Kuvaaja: Pekka Kyytinen 1936.
Lähde: Finna, Museovirasto.

Meillä oli pieni torppa, hieman viljelysmaata ja navetassa lehmä. Näillä pärjäsimme jonkin aikaa, mutta lisää vastoinkäymisiä oli tulossa. Marraskuussa isä puolestaan sairastui vakavasti. Kukaan ei taaskaan osannut sanoa, mikä tauti oli kyseessä. Pappikin kävi katsomassa, mutta ei hänkään tiennyt. Isä kuoli marraskuun lopussa 1871 vain 30-vuotiaana. Kuolinsyyksi kirjoitettiin tuntematon tauti. Nyt minä olin aivan yksin.

Heti kun hieman kasvoin, minut laitettiin piiaksi Tervuksen taloihin. Osa paikoista oli ihan hyviä ja palkka maksettiin ajallaan. Kaikissa paikoissa ei ollut samanlaista. Mutta selvisin, kun yritin olla huomaamaton ja tein kaikki askareet niin hyvin kun taisin.

Mutta sitten kaikki muuttui. Olin 18-vuotias, kun tapasin Kurkijoen maatalousopistossa opiskelevan Aatami Ahosen. Aatami oli mielestäni niin komea ja minuakin sanottiin sieväksi kirkkaan sinisten silmien ja vaaleiden palmikoiden vuoksi. Rakastuimme ja tapailimme aina kun se vaan oli mahdollista. Aatami on kotoisin Lemiltä ja opiskeli Kurkijoella marraskuusta 1881 lokakuuhun 1885 saakka. Maatalousopistosta sai pätevyyden pehtorin ammattiin ja Aatami sai pestin Käkisalmesta Joensuun tilalta.

Aatami lähti Käkisalmeen heti valmistuttuaan lokakuussa 1885. Minun piti odottaa kuukauden verran, että sain muuttoluvan maatalousopiston rehtori Långilta. Minullahan ei ollut huoltajaa, joka olisi luvan antanut. Meidät vihittiin Käkisalmessa marraskuun räntäsateen saattelemana vuonna 1886. Olin silloin 19-vuotias ja Aatami 28-vuotias. 

Ensimmäinen lapsemme Lyydia, syntyi vasta kolmen vuoden kuluttua naimisiin menosta. Hetken jo ehdin ajatella, saammeko lapsia lainkaan. Lyydia oli niin suloinen, kaikkien silmäterä. Viihdyin Käkisalmella, omenakukkien kaupungissa niin hyvin, että en lainkaan ilahtunut Aatamin uutisesta, että taas muuttaisimme. Padasjoen Nyystelään oli perustettu uusi maalousoppilaitos ja Aatami oli saanut sieltä pestin. Niinpä pakkasin tavaramme ja lähdimme puolivuotiaan Lyydian kanssa kohti tuntematonta. Myöhemmin tulin huomaamaan, että tämä ei jäänyt viimeiseksi matkaksi kohti tuntematonta.

Padasjoki kirkon tornista kuvattuna.
Kuvaaja tuntematon. 
Lähde: Finna, Museovirasto.

Ensimmäiset vuodet Aatami työskenteli Werhon maatalouskoulun renkivoutina eli työnjohtajana. Kyllähän minä sinne jotenkin kotiuduin, eikä tietysti muuta vaihtoehtoa ollut. Perheemme täydentyi kesällä 1894 pienellä Ernest Osvald pojalla. Suruni oli mittaamaton, kun vajaan vuoden kuluttua jouduimme hautaamaan pienokaisemme. Jotain sydänvaivaa lapsella oli, niin pappi sen meille selitti.

Vuoden 1896 alussa muutimme jälleen. Tosin nyt Padasjoen sisällä Jokioisiin, Mainiemen sahalle, josta Aatami oli saanut pestin pehtorina. Hetken ehdin taas olla onnellinen, mutta rauhallista aikaa ei taaskaan kestänyt kauan. Maailmani romuttui täydellisesti, kun Aatami sairastui johonkin outoon vatsavaivaan. Pappi sanoi, että se on vatsakatarri. Tuskat olivat sietämättömät. Vein Lyydian aina ulos, ettei hän olisi kuullut isänsä huutamista kivuissaan. Ja onneksi aina joku naapuri huolehti hetken aikaa lapsesta, että saatoin olla Aatamin vierellä. Tuli niin mieleen äitini kuolema. Näissä oli jotain samanlaista. Olin jo oppinut siihen, että kenelläkään ei ollut antaa mitään helpotusta sairaalle eikä mitään parannusta löytynyt. Aatamin oloa yritettiin toki helpottaa monin keinoin, mutta eivät kylmät eivätkä kuumat kääreet auttaneet eikä sen enempää rukouksista kuin loitsuistakaan ollut apua. Eräänä helteisenä elokuun aamuna kaikki oli sitten ohi. Tuskat helpottuivat ja rauha palasi rakkaan mieheni kasvoille. Aatami sai viimeisen leposijansa Padasjoelta. Hän oli kuollessaan 38-vuotias.

Huomasin olevani 30-vuotias leski ja kuusivuotiaan lapsen yksinhuoltaja kaukana kotiseudulta. Halusin lähemmäksi kotia, mutta mihin olisin mennyt? Kirjoitin Aatamin veljelle Joonakselle, joka asui Lappeenrannassa ja työskenteli vanginvartijana Kehruuhuoneella. Joonas ja vaimonsa Iita lupasivat ottaa meidät luokseen ainakin vähäksi aikaa. Kun kaikki asiat saatiin selvitettyä Padasjoella, lähdimme Lyydian kanssa kohti Lappeenrantaa. Näin päädyin piiaksi mieheni veljen perheeseen. Eipä siinä mitään, hyvin meitä siellä pidettiin. Aatamin toinenkin veli, räätäli Antti asui samoilla seuduilla. Meille kaikille oli yhteinen suru, kun Antin ja Marian ottotytär Miina hukkui 8-vuotiaana. Antilla ja Marialla ei ollut muita lapsia, joten heidän surunsa oli lohdutonta.

Lyydian aikuistuttua muutimme Viipuriin vuonna 1908. Tästä ajasta minulla on valitettavan vähän kerrottavaa. Ainoa dokumentoitu tieto on se, että kuuluimme Tuomiokirkon seurakuntaan.

Viipurin Tuomiokirkko, valmistunut 1893. 
Arkkitehti Eduard Dippel. Kuvaaja Pietinen.
Lähde: Finna, Museovirasto.

Eräänä päivänä Lyydia ilmoitti lähtevänsä Ruotsiin. Hän kertoi elämän olevan siellä helpompaa, työtä on paremmin tarjolla ja elämä kaikin puolin mukavampaa. Kyllähän se minua kirpaisi, kun jäin yksin, mutta taas kerran en mahtanut mitään kohtalolle. Jäin odottamaan kirjeitä Ruotsista. Pian sainkin tiedon, että Lyydia on tavannut Emil Rudolf Lindin, jonka kanssa aikoo mennä naimisiin. Ja niin hän menikin. Ensimmäinen lapsi Lars Rune syntyi 1918 ja sen jälkeen tytär Maire Birgitta 1919 Tanskassa. En ymmärrä, missä välissä sinnekin ehtivät. Mutta ei Lyydia ollut minua unohtanut. Elämäni seikkailu alkoi, kun olin jo 57-vuotias.

Lyydia oli matkustanut perheensä kanssa Amerikkaan vuotta aiemmin. Hän kirjoitti minulle, että mikset äiti tulisi tänne heidän luokseen. He asuvat Michiganissa Detroitissa ja koko elämä on täällä suurta ja ihmeelistä. Minullekin löytyisi työtä palvelijana ja sitähän minä kyllä osaisin tehdä. Hetken emmin, mutta päätin lähteä matkaan. 

Lyydian puolison isä Tukholmassa oli yhteyshenkilöni, joka tarvittiin Amerikkan viisumia varten. Tytär Lyydia oli yhteyshenkilöni määränpäässä. Lyydian appi auttoi minua myös lippujen ostamisessa. Niin matkustin ensin Tukholmaan ja sieltä Göteborgiin, missä astuin 16.7.1925 New Yorkiin menevään laivaan S/S Stokholmiin. Matka kesti lähes kaksi viikkoa ja saavuin Ellis Islandille 26.7.1925.

S/S Stockhom, jolla Maija matkusti Amerikkaan.
Kuva: Wikipedia

Asuimme Amerikassa muutamia vuosia ja palasimme takaisin Ruotsiin. Jäin asumaan Lyydian luokse, vaikka kaipuu kotiseudulle kulki mukanani läpi elämän. Kaunis Käkisalmi, sen läpi virtaava Vuoksi ja yhteinen elämä Aatamin kanssa muistuivat mieleeni usein viimeisinä vuosina. Koskaan en enää palannut kotiseudulleni. Tiedätkö, että Käkisalmi on saanut nimensä siitä, että sillä kohtaa kuultiin ensimmäisen kerran käen kukkuvan? Ehkä käki kukkui kotona Käkisalmessa silloinkin, kun kuolin 87 vuoden iässä Ruotsin Sollentunassa 30. kesäkuuta 1955. 

Kirjoittajan lisäys. Kirjoituksen henkilöt ovat kaikki todellisia ja todennettavissa kirkonkirjoista. Halusin kertoa, miten paljon parhaimmillaan esivanhemmista on saatavissa tietoa, kun sitä vaan jaksaa etsiä. Aatami Ahonen on isoisosetäni ja hänestä kirjoitin myös helmikuun blogissa. Kaikki tapahtumapaikat ja tapahtumat, syntymät, kuolemat, muutot, työskentelyt jne. ovat tosia. Sen sijaan Marian tunteet ja ajatukset ovat luonnollisesti kirjoittajan mielikuvituksen tuotetta. Näitä eivät kirkonkirjat pysty välittämään. Lähetetyistä kirjeistä ei ole mitään tietoa, mutta koska muuta viestintätapaa ei juuri ollut oletan, että kirjeitä lähetettiin puolin ja toisin. Viipurin ajasta ei ole juuri mitään tietoa saatavilla, koska sata vuotta nuoremmat kirkonkirjat ova käyttörajoitettuja eikä tämän ajan tietoja ole vielä julkaistu. Sen sijaan elämäminen Ruotsissa ja matkat Amerikkaan ovat todennettavissa olevaa tietoa.

Lähteet: 

Lueteltujen lähteiden lisäksi lähteinä on käytetty Kurkijoen, Käkisalmen, Lappeen ja Padasjoen kirkonkirjojen tietoja sekä Suomen sukuhistoriallisen yhdistyksen että Kansallisarkiston sivuilta. 

Finna: Kurkijoki | Hakutulokset | Finna.fi

Finna: Padasjoki kirkon tornista | Hakutulokset | Finna.fi

Finna: suotniemen fajanssitehdas | Hakutulokset | Finna.fi

Finna: Viipuri tuomiokirkko | Hakutulokset | Finna.fi

Kurkijoki rippikirja 1862-1871 (MKO12-19 I Aa:15)  Sivu 605 Tervus, Rote Soldater ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=8946&pnum=216 / Viitattu 21.03.2023

Kurkijoen seurakunnan arkisto. I VÄESTÖREKISTERIARKISTO. I A Pääkirjat hakemistoineen. I Aa Pää- ja rippikirjat. I Aa:17 Rippikirjat  (1883-1892). Tiedosto 524. Kansallisarkisto. Viitattu 21.3.2023.

Käkisalmen seurakunnan arkisto. I VÄESTÖREKISTERIARKISTO. I E Kuulutettujen ja vihittyjen luettelot. I Eb Vihittyjen luettelot. Vihittyjen luettelot  (1840-1883). Tiedosto 111. Kansallisarkisto. Viitattu 21.3.2023.

Käkisalmen seurakunnan arkisto. I VÄESTÖREKISTERIARKISTO. I A Pääkirjat hakemistoineen. I Aa Pää- ja rippikirjat. I Aa:22 Rippikirjat, Maaseurakunta  (1853-1865). Tiedosto 236. Kansallisarkisto. Viitattu 21.3.2023.

Padasjoki rippikirja 1882-1891 (MKO46-75)  Sivu 245 Nystelä Werho ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=1568&pnum=219 / Viitattu 21.03.2023

Padasjoki kuolleet 1886-1898 (MKO397-398)   ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=11665&pnum=21 / Viitattu 21.03.2023

Maria Ahonen - Ellis Island ja muut New Yorkin matkustajaluettelot, 1820-1957 - MyHeritage

Rudolf Emil Lind - Ruotsin kotitalouksien tarkastuskirjat 1820-1947 - MyHeritage

Wikipedia: Käkisalmi – Wikipedia

Wikipedia: S/S Stockholm (1900) – Wikipedia

"Tuonen lehto, öinen lehto, siell' on hieno hietakehto. Sinnepä lapseni saatan." Suurten nälkävuosien syitä ja kohtaloita.

Otsikossa mainittu laulu on kehtolaulu, jota Seunalan Anna laulaa lapselleen Aleksis Kiven romaanissa Seitsemän veljestä. Seitsemän veljestä ilmestyi vuonna 1870, mutta Kivi kirjoitti romaaniaan koko 1860-luvun ajan, jolle myös suuret nälkävuodet sijoittuvat. Näitä kohtalon vuosia vain sivutaan Seitsemässä veljeksessä, mutta oikeassa elämässä kovin moni äiti joutui juuri näinä vuosina saattelemaan lapsensa tuonen lehtoon.

En osaa sanoa, miksi nämä suuret nälkävuodet juuri nyt alkoivat mietityttämään minua ja halusivat tulla näkyviksi? Olen joskus aiemmin ajatellut, että haluan kirjoittaa näistä kurjista vuosista jotain ja nyt näitä vinkkejä alkoi tulla vastaan monelta suunnalta. Joten tartuin tuumasta toimeen ja lueskelin aiheesta enemmän. Kuuntelin myös, sillä aiheesta on YLE Areenassa erittäin mielenkiintoinen kolmiosainen podcast. Jos haluat syventyä aiheeseen tarkemmin, suosittelen kuuntelemaan.

Suuret nälkävuodet 1866 - 1868 olivat viimeinen laajamittainen nälänhätä Suomessa ja Länsi-Euroopassa. Tämän katastrofin aikana Suomen väestöstä kuoli 8 %:a. Kun koko Suomen väkiluku tuolloin oli noin 1,8 Milj. tarkoitti se noin 150 000 ihmistä. Luku saattoi olla paljon suurempikin, koska ei ollut luotettavaa tapaa arvioida, mikä kuolema oli nimenomaan nälän aiheuttama. 

Varsinaisia nälkävuosia edelsivät useammat huonot satovuodet, joten pitäjien viljamakasiineihin varastoitu vilja oli vähissä. Vuosi 1866 oli jo katastrofaalinen. Talvi oli pitkä ja ankara. Lumipeite pysyi maassa toukokuulle saakka ja kevätkylvöt myöhästyivät. Sateinen kesä pilasi sadon ja syyskuun kolmantena päivänä alkanut halla hävitti viljasadon lähes kokonaan. 

Seuraava vuosi ei ollut yhtään parempi, päinvastoin. Toukokuu oli tavattoman kylmä ja järvet pysyivät jäässä pitkälle kesäkuuhun saakka. Kylvämään päästiin myöhään ja halla tuli jo elokuussa. Karjaa piti teurastaa ja ihmisiä kehoitettiin valmistamaan jäkäläleipää. Jäkälän valmistaminen ihmisravinnoksi sopivaksi oli kuitenkin monimutkaista ja hankalaa, joten käytönnössä siitä ei ollut juurikaan hyötyä. Pettua suomalaiset olivat tottuneet syömään jo aiemmin. Vuoden 1867 kato koski lähes koko Suomea. Ainoastaan Mikkelin läänin ja eteläisimmän Suomen alueet säästyivät pahimmalta tuholta. 

Ihmishenkiä olisi ehkä säästetty, jos nälkäiset ihmiset olisi päästetty kulkemaan alueille, missä tuhot eivät olleet kovin pahoja. Kerjäläislaumojen pelättiin kuitenkin levittävän tauteja, joten ihmisiä ei päästetty liikkumaan vapaasti, kotiseutujensa ulkopuolelle. Sen sijaan heitä suljettiin eräänlaisiin työtaloihin, missä heidän piti tehdä askareita ruoan vastikkeeksi. Käytännössä mitään ruokaa ei juuri ollut tarjolla, korkeintaan pettuleipää ja jäkälävelliä. Työtalojen olot olivat kaikinpuolin surkeat, joten taudit levisivät ja kuolleisuus oli ajoittain lähes 100 %:a. 

Kadosta huolimatta tuhoisaa katastrofia olisi ehkä pienennetty toisenlaisella talouspolitiikalla. Suomi eli autonomian aikaa, eikä ulkomaista lainaa haluttu ottaa. Suomen haluttiin näkyvän ulospäin omavaraisena maana ja laina olisi myös heikentänyt juuri käyttöönotetun Suomen markan arvoa. Lainan turvin viljavarastoja olisi saatu täydennettyä. Joka tapauksessa senaatin taholta oltiin huolissaan ihmisten selviytymisestä. Pietarista ostettiin jauhoja, mutta meri jäätyi niin aikaisin, että laivakuljetukset olivat mahdottomia. 

Senaattorina toimiva J.V. Snellman pelkäsi vastikkeettoman avun laiskistavan ihmisiä, joten Suomessa alettiin toteuttaa niin sanottuja hätäaputöitä. Teitä rakennettiin, soita ojitettiin ja kanavia kaivettiin hätäaputöinä. Näistä töistä kuitenkin maksettiin huonommin kuin normaaleista töistä ja mitäpä rahoilla olisi ostettukaan, kun ei ollut mitä ostaa. Nälän ja tautien uuvuttamat ihmiset kirjaimellisesti kuolivat lapio kädessä työmaille. Varkauden Taipaleen vanha kanava on yksi näistä hätäapukohteista ja tänne virtasikin ihmisiä ympäri Suomea. Mummoni kertoi, että kaivutöissä olleita miehiä putoili kanavaan, kun eivät enää jaksaneet tehdä töitä. Mummon on täytynyt kuulla tämä joltain muulta, sillä hän muutti Varkauteen vasta 1920-luvun lopulla.

Taipaleen vanha kanava 13.3.2023. 
Kuva: Merja Vihanto.

Hätäaputöissä nälkäänkuolleiden kalmisto sijaitsee Varkausmäessä. Alueella on edelleen nähtävissä painaumia ja kumpareita, jotka kertovat hautojen paikoista. Opastekyltti kertoo, että alueelle on haudattu 281 henkilöä 51:ltä paikkakunnalta. Ei yhtään nimeä. Vain 281 erilaista kohtaloa. Aloin selvittämään, onko näistä henkilöistä löydettävissä mitään muuta tietoa. 

Nälkäänkuolleiden hautamuistomerkin opaste 13.3.2023.
Varsinaiselle muistomerkille ei päässyt lumen takia.
Kuva: Merja Vihanto

Kansallisarkiston digitoidussa aineistossa Leppävirran seurakunnan kirkonkirjoissa vuoden 1868 kuolleiden luettelossa on erikseen mainittuna ulkopaikkakuntalaiset. Oletan, että nämä ovat ainakin osittain Taipaleen kanavan hätäaputöissä olleita ihmisiä ja heidän perheitään. Varkaushan oli 1860-luvulla osa Leppävirran pitäjää. Toki joukossa voi olla muitakin.

Leppävirran kirkonkirjojen kuolleiden luetteloissa on 1850-1860 -luvuilla keskimäärin 10 sivua, mikä lienee ollut tavanomainen kuolleiden määrä pitäjässä. Vuonna 1868 sivuja on 24 eli enemmän kuin kaksinkertainen määrä. Yhdenkään kuolinsyy ei kuitenkaan ole nälkä tai aliravitsemus. Kaikki ovat kuolleet niin sanottuihin nälkäkriisitauteihin, jotka iskevät nälän ja sairauksien heikentämiin ihmisiin. On toki muistettava, että tähän aikaan ei todellisia diagnooseja osattu tehdä, vaan kuolinsyy perustui oirekuvauksiin. Vuoden 1868 kuolinsyissä ehdottomasti useimmin esiintyy nervfeber eli hermokuume. Suomen sukututkimusseuran ylläpitämän Hiski-tietokannan mukaan Leppävirralla kirjattiin vuonna1868 kesäkuusta alkaen yhteensä 430 kuollutta (alkuvuosi puuttuu Hiskistä). Näistä 206 eli lähes 50 %:n kuolinsyyksi on kirjattu nervfeber. Hermokuume on saanut nimensä hermosto-oireita aiheuttaneista vakavista kuumetaudeista, kuten lavantaudista tai pilkkukuumeesta. Lavantauti on yleisinfektio, joka johtuu huonosta hygieniasta. Pilkkukuumetta levittävät täit sekä  kirput. Muita tauteja, jotka koituivat nälän heikentämien ihmisten kohtaloksi olivat muun muassa punatauti, toisintokuume, vatsan väänteet ja lapsilla hinkuyskä tai tuhkarokko. Hiskin käytössä on syytä tiedostaa, että se ei ole alkuperäislähde. Tässä tapauksessa alkuperäislähde on Leppävirran seurakunnan kuolleiden luettelo vuodelta 1868. Ehkä teen vielä tarkistuslaskennan sieltäkin jossain vaiheessa.

Hätäaputöihin Taipaleen kanavalle tultiin ympäri Suomea. Työläisiä tuli läheltä, kuten Heinävedeltä, Joroisista ja Kuopiosta ja kaukaa, kuten Seinäjoelta, Oulusta, Kälviältä, Toholammilta ja Frantsilasta. Heillä ei ollut tarjolla kunnon taloja asuttavaksi, vaan he asuivat kanavan ympäristössä maakuopissa. Maakuoppa-asumus on osittain maan sisään kaivettu, hyvin vaatimaton asumus. Voi vain kuvitella, miten perheet pystyivät näissä asumaan useamman lapsen kanssa ja miten otollinen tila oli tautien leviämiselle.

Maapirtti. Gösta Grotenfelt 1914.
Finna, museovirasto.

Tässä muutamia nimiä, jotka todennäköisesti lepäävät Varkausmäen kalmistossa. Paikkakunnat kertovat sen, että tänne tultiin kaukaa ja usein koko perheen kanssa. Mikä sitten onkaan ollut perheen kohtalo, kun isä on kuollut työmaalla? Itsellisen lapsi Matti Asnabrygg 6 kk Kälviältä (ei kuolinsyytä); työläinen Sakari Parkolankangas (ei ikää) Toholammilta, kuollut vatsavaihoihin; työläinen Jaakko Sundqvist 33 v. Pedersörestä, kuolinsyy hermokuume; työläisen lapsi Iita Johanna Sundqvist 6 kk Pedersörestä, kuolinsyy hermokuume; renki Antti Luoma 20 v. Seinäjoelta, kuolinsyy toisintokuume; työläinen Heikki Seppälä 39 v. Sievistä, kuolinsyy vesitauti; päiväläinen Antti Räsänen 28 v. Tuusniemeltä, kuolinsyy verensyöksy; päiväläisen lapsi Sakari Esanpoika Ahola 3,5 v. Toholammilta, kuolinsyy punatauti ja karvarinlapsi Olga Aurora Hämäläinen (ei ikää) Kuopiosta, kuolinsyy hermokuume.

Kirkkoherran sijaisena toimineella Julius Henrik Lindillä ja armovuoden saarnaaja Aleksander Vallella piti kiirettä tänä vuonna. Hautaan siunaamisia oli kymmeniä samalla kertaa. Esimerkiksi lauantaina 22.3.1868 hautaan siunattiin yhteensä 58 vainajaa ja kesäkuun ensimmäisenä päivänä 56 vainajaa (tässä luvussa mukana sekä leppävirtalaiset oman kunnan asukkaat että ulkopaikkakuntalaiset).

Miksi katovuodet koettelivat niin kovasti Suomea juuri tuolloin? Katovuosia oli ollut aiemminkin ja oli myös tämän jälkeen. Yksi selitys on tilattoman väestön suuri osuus juuri 1800-luvun puolen välin jälkeen. Talolliset, lampuodit ja torpparit selvisivät kadosta paremmin, koska varastoissa oli aina jotain syömäkelpoista. Lisäksi he olivat muutenkin paremmin ravittuja, joten kalorimäärän lasku ei vielä koitunut heidän kohtalokseen. Sen sijaan tilaton väestö eli jo muutenkin kädestä suuhun. Heitä ei enää tarvittu töihin tiloille, koska ei ollut viljaa korjattavaksi eikä lehmiä lypsettäväksi. Kerjuulle tai hätäaputöihin lähteminen oli monelle tilattomalle ainoa vaihtoehto yrittää selviytyä. Tilattomasta väestöstä olen kirjoittanut blogin tammikuussa 2022, joten jos haluat, voit lukea sieltä lisää.

Kerjäläisperhe maantiellä. Robert Ekman 1860.
Finna. Kansallisgalleria, Ateneumin taidemuseo.

"Tuonen viita, rauhan viita! Kaukana on vaino riita, kaukana kavala maailma." Näihin sanoihin päättyy Seunalan Annan lapselleen laulama nimetön laulu. Laulussa lapsen on parempi olla Tuonen herran vainioilla kuin keskellä kavalaa maailmaa. Tämä oli varmasti kirjaimellisesti totta monessa perheessä suurten nälkävuosien aikana, kun nälkäiselle lapselle ei ollut muuta annettavaa kuin jäkälävelliä, eikä aina sitäkään.

Suurten nälkävuosien historia jäi kaivelemaan mieltäni edelleen varsinkin, kun luin/kuuntelin tutkija Miikka Voutilaista. Nälänhätä ei ole luonnonkatastrofi, joka tulee yllättäen kansan päälle kuin ukkospilvi. Sitä edeltävät monet tapahtumat ja viime kädessä poliittiset päätökset vaikuttavat sen syntyyn. Ehkä palaan aiheeseen vielä myöhemmin uudelleen.

Lähteet:

Arno Forsius: Kuolinsyyt 1749-1877 väkilukutauluissa Kuolinsyyt vuosien 1749–1877 väkilukutauluissa (archive.ph)

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Finna: maakuoppa-asumus | Hakutulokset | Finna.fi

Hiski: Haku - Leppävirta - haudatut (genealogia.fi)

Kansallisarkisto: Leppävirran seurakunnan arkisto - I F:5 Kuolleiden ja haudattujen luettelot 1856-1878, kuva 204 (digihakemisto.net)

Terveyskirjasto: Lavantauti - Terveyskirjasto

Terveyskirjasto: Pilkkukuumeet eli riketsioosit - Terveyskirjasto

SSHY: Leppävirran kuolleiden luettelot 1868 SSHY - Kuvatietokanta - Leppävirta (sukuhistoria.fi)

Suuret nälkävuodet: Suuret nälkävuodet – Wikipedia

Yle Areena: Kalle Haatanen: Nälänhätien historia | Kalle Haatanen | Yle Areena – podcastit

Yle Areena: Suomen nälkävuodet | Yle Areena – podcastit (tutkijat Antti Häkkinen ja Miikka Voutilainen)