Karjapaimen Sipi Matinpojan laitumilla

Sipi Matinpoika on jo pitkään halunnut tarinansa kerrottavaksi. Hänen tarinansa selvittäminen ei kuitenkaan ole ollut helppoa, sillä Satakunta, missä hän asui, on minulle täysin vierasta aluetta. Sipi perheineen on liikkunut Satakunnassa, Porin, Ulvilan ja Kullaan alueilla ja paikkojen hahmottaminen aluetta täysin tuntemattomalle, on ollut hankalaa. Lisähankaluutta toi se, että olin jossain vaiheessa tehnyt virheellisiä tulkintoja Sipin vanhemmista, joten tämän sotkun selvittäminen vei aikansa. 

Länsi-Suomi on muutenkin haasteellista tutkittavaa itäsuomalaiselle. Sukunimet puuttuvat ja vaihtuvat sopivasti talojen mukaan, missä perhe on asunut. Itä- ja keskisuomalaiset suvut ovat tässä suhteessa helppoja ja onneksi suurin osa tutkittavista suvuistani on tältä alueelta. Kaikilla on oma sukunimi ja naiset ovat kulkeneet synnyinsukunimellään läpi elämän aina vuoden 1929 avioliittolakiin saakka.  

Nyt Sipin tarina on kuitenkin valmis kerrottavaksi. Sigfrid Mattsson eli Sipi Matinpoika syntyi helmikuun pakkasten aikaan 1747 Porin Härpössä (Harjunpää) vanhemmilleen Matti Mikonpojalle ja Anna Jaakontyttärelle. Sipin lapsuudesta ei ole tietoa, mutta hän lähtee lapsuudenkodistaan 24 vuotiaana ja suuntaa Ulvilaan. Seuraavina vuosina 1770 - 1775 hänet löytää everstinna Gretha Lisa Hakellbergin emännöimästä Sunniemen kartanosta renkiväen joukosta. 

Sunniemen kartanon päärakennus. 
Kuva: Finna, museovirasto.

Kartanossa on piikana Ulla Matintytär. Ullan ja Sipin välinen lempi leiskahtaa kovaan roihuun. Nuorten rakkautta ei voi pidätellä, joten kun nuoripari vihitään lokakuun lopussa 1773, on Ulla jo näkyvästi raskaana. Ulla on 18 vuotias, kun tytär Maria syntyy tammikuussa 1774. Sunniemen kartanon tiluksille syntyy vielä Kaapo vuonna 1776.  Kaapon syntymätiedoissa Sipin ammatiksi mainitaan lammaspaimen (fåherde). Tämän jälkeen perhe käy vielä asumassa muutaman vuoden Porin Härppössa luutnantin puustelli Sippolassa, missä syntyy Matti vuonna 1778.

Vuodesta 1780 eteenpäin Sipi Matinpojan perhe löytyy Kullaan rippikirjoista Kosken kylän tiluksilta (Koskis ägor) ja hänen ammattinsa on vallherde, karjapaimen. Kullaan tiluksilla perhe kasvaa vielä Mikolla (1780), Valpurilla (1783), Ullalla (1786), Maijalla (1790) ja Anna Liisalla (1793).

Sipi Matinpoika on ensimmäinen karjapaimen tutkimuksissani, enkä ollut koskaan edes ajatellut, että Suomestakin löytyisi karjapaimenia. Ajatukset karkasivat kovin romanttisiin mittoihin metsän siimeksessä piilossa olevien karjamajojen sisältämien salattujen romanssien vuoksi. Tähän saattoi olla osasyynä Teuvo Tulion elokuva Unelma karjamajalla, jonka muistan joskus katsoneeni. Luulenpa, että karjan paimentaminen 1700-luvun Suomessa oli kuitenkin kaukana romantiikasta.

Ei ollut kovin helppoa löytää aineistoa 1700-luvun karjapaimenista Suomessa. Onnekseni löysin Kirsi Laineen väitöskirjan maataloudesta, isojaosta ja talonpoikien päätöksenteosta Lounais-Suomessa 1750-1850. Tässä teoksessa kerrotaan hieman myös karjapaimenten työnkuvasta. Seuraavat kappaleet ovat mukaellen tästä teoksesta.

Karjanhoito oli välttämätön osa perinteistä maataloutta ja Satakuntalaisessa kyläyhteisössä tärkeässä roolissa olivat yhteiset laitumet ja yhteinen paimennus. Karjaa laidunnettiin niityillä, joiden tuotto oli vaihtelevaa. Lisäksi tilukset sijaitsivat hajallaan ja osa pitkienkin matkojen päässä asutuksesta. 

Lounais-Suomessa karjan mukana kulki usein palkattu paimen. Yleensä koko kylän karja oli laitumella yhtä aikaa. 1600 -luvulta alkaen yhteisiä paimenia oli niin isoissa kuin pienissäkin kylissä ja yleensä koko kylän karja oli laitumella yhtä aikaa. 

Paimennuskausi alkoi Erkin päivästä (18.5), jolloin suljettiin kaikki veräjät ja se jatkui sadonkorjuun jälkeiseen Mikon päivään (29.9) saakka. Kevään ensimmäiset viikot kaikki kylän maat olivat vapaita laidunnukselle, mutta kun kasvu pääsi vauhtiin, suljettiin pellot ja niityt. Tämän jälkeen paimen johdatti karjan metsälaitumille. Metsälaitumien ongelmana olivat pitkät matkat, joita karja joutui kulkemaan ruokansa perässä. Naudat kulkivat laajoillakin alueilla, mutta pienkarja laidunnettiin kylän läheisyydessä. Siksi kylässä saattoi olla palkattuna erillinen lammaspaimen. Metsälaitumilla paimenen ja karjan tukikohtia olivat karjapolkujen varsille raivatut karjanlepopaikat eli levot.

Paimenen tehtävänä oli turvata karjan hyvinvointi ja kylän omaisuus. Hän suojeli karjaa pedoilta, saattoi eläimet turvallisesti takaisin kylään ja huolehti myös siitä, ettei karja tehnyt vahinkoa kylän omaisuudelle. Oli kaikkien etu, että koko kylän karja oli mukana paimennuksessa, sillä taitava paimen oli turva karjalle. Palkan paimen sai kultakin tilalta karjamäärän mukaan.

Mitä paimenet sitten tekivät talvella? Tähän en löytänyt varmaa vastausta, mutta luulen, että he tekivät tavanomaisia renkien töitä. Olihan karjasta huolehdittava myös laidunkauden ulkopuolella.

Alla museoviraston kuvat (lähde Finna) lakuttimesta ja tuohitorvesta. Ehkäpä Sipi Matinpoika hätisteli petoja karjan luota juuri tällaisella lakuttimella ja huhuili laumaansa tuohitorvella. Mäkisen maalaus kyläpaimenesta karjoineen edustaa tätä aiemmin mainittua romanttista paimensuuntausta.

 

Lakutin. Haavasta tehty merkinantolaite, jolla 
hätisteltiin petoeläimiä pois karjan läheltä.
Kuva: Finna, Suomen kansallismuseo.

            

Tuohesta tehty paimentorvi. 
Kuva: Finna, museovirasto.
Kuvaaja Gösta Grotenfelt.

                                                                  

Kyläpaimen karjoineen. 
Kuva: Finna, museovirasto.
Kuvaaja Eino Mäkinen 1930-1939.

Sipi Matinpoika kuolee kuumeeseen 61 vuoden 10 kuukauden ikäisenä tammikuun neljäntenä päivänä 1809. Hänen tyttärensä Ulla Sipintytär (s. 1786) synnyttää vuonna 1821 pojan, Salomonin, josta tulee myöhemmin puutarhamestari Porvoon kaupunkiin. Olen jo aiemmin kertonut puutarhamestarin tyttärestä Amanda Josefiina Inbergistä. 

Sipi Matinpoika on Amandan isoäidin isä ja siten minun isoisäni isoäidin isoäidin isä, joten Sipin tarina on merkityksellinen minulle.

Lähteet:

Finna, kuvat: Ulvilan kartanot, Lakutin, Tuohitorvi ja Kyläpaimen karjoineen.

Kirsi Laine (2020): Maatalous, isojako ja talonpoikien päätöksenteko Lounais-Suomessa 1750-1850. Kirsi_Laine_vaitoskirja.pdf (utupub.fi)

Wikipedia: Lakutin – Wikipedia

Wikipedia: Unelma karjamajalla – Wikipedia

Suomen sukuhistoriallinen yhdistys ja kansallisarkisto: Porin, Kullaan ja Ulvilan kirkonkirjat vuosina 1750-1810

Isälinjaa etsimässä

Ihminen tarvitsee siivet ja juuret. On etuoikeus tietää, mistä tulee, kun sitä, mihin menee, ei voi varmuudella tietää. Kirjallisiin lähteisiin perustuvalla sukututkimuksella saadaan Suomessa selvitettyä sukujuuret parhaimmillaan noin 1600 -luvulle. Talollisten, käsityöläisten ja porvareiden kanssa voidaan päästä 1500 -luvulle ja aatelisten osalta jopa keskiajalle. Toki yksittäisistä suvuista voi olla olemassa sellaisia lähteitä, että sukujuonnot on mahdollista selvittää hyvinkin kauas. Tavallinen tallaaja joutuu tyytymään usein lähihistoriaan, mutta se ei tee asiaa yhtään väheksyttävämmäksi.

DNA-avusteisen sukututkimuksen avulla on mahdollista selvittää niin sanotut isä- ja äitilinjojen kulkusuunnat Euroopassa tuhansien ja kymmenien tuhansien vuosien ajalta. Nämä kertovat ihmisjoukkojen pääasialliset kulkureitit, mutta varmastikin on ollut myös yksittäisiä kulkijoita, jotka eivät ole kulkeneet valtaväyliä pitkin. Henkilötietoja ei luonnollisestikaan pysty DNA:lla selvittämään näin kaukaisilta ajoilta. Äitilinjastani kerroin kirjoituksessa Veldan tyttäret, näin isänpäivänä on isälinjan vuoro.

Naisen DNA:sta ei pysty tutkimaan isälinjaa, kun meiltä puuttuu se Y-kromosomi, joten omasta DNA:stani ei olisi tässä mitään hyötyä. Onneksi serkkuni suostui näytteenantajaksi. Suurin toivein odotin tuloksia. Suomen miesten haploryhmistä suurin on ns. N-haploryhmä eli Niilon pojat. Niilon pojat ovat lähteneet aikanaan Afrikasta kohti Siperiaa ja tulleet idästä Suomeen. Kulkureittinsä takia heitä sanotaan mammutinmetsästäjiksi. Suomalaisista miehistä noin 60 % on Niilon poikia. 

Iivarin (I-haplo) pojat tulevat lännestä ja heitä on noin 30 % suomalaisista miehistä. Tämän mutaation alkuperä on noin 25-30000 vuoden takana Balkanilla. Alle 10 %:a Suomen miehistä on ns. Raulin poikia (R-haplo). Nämä juuret johtavat tiettävästi Iberian niemimaalle.

Kirjallisen sukututkimuksen perusteella vanhin tunnettu esi-isäni on ruotusotilas Pietari Winck Sulkavalta. Hänestä löytyy aiempi kirjoitus Pietari Winckin sota, jos haluat tutustua häneen tarkemmin. Sulkavan kirkonkirjat kertovat Pietarin varhaisimmista vaiheista sen, että hän oli kreikkalaiskatolinen ja syntynyt 1760 Venäjällä. Koska hän oli ruotusotilas, niin sukunimi Winck oli erittäin suurella todennäköisyydellä sotilasnimi, eikä hänen oma sukunimensä. Sikäli, jos hänellä ylipäänsä oli omaa sukunimeä. Odotin siis kovasti, että DNA:n avulla pystyisin avamaan Pietarin salaisuutta johokin suuntaan. Mistä ja milloin hän tuli Suomeen ja mitä varten? Tuliko Pietari yksin Suomeen vai perheensä kanssa? Keitä hänen vanhempansa olivat ja mistä hän oli kotoisin? 

Valitettavasti näin ei käynyt. Isälinjani haploryhmä I-A16863 osoittautui erittäin harvinaiseksi, eikä vertailutietoja löydy Suomesta. Tai sitten tämän haploryhmän miehet eivät ole tehneet DNA-testejä. Lähimpiä osumia on ainoastaan neljä, eivätkä nämäkään ole kovin läheisiä. Kaksi osumista on Venäjältä, yksi Ukrainasta ja yhden kotimaa on tuntematon. Kaikkien näiden henkilöiden kanssa meillä on varmuudella yhteinen esi-isä jossain historiassa, todennäköisesti tuhansien vuosien takana. Kaikkein läheisin osuma on Vitali T. Irkutskista. Olen viestitellyt hänen kanssaan muutamia kertoja, mutta yhteinen esi-vanhempi on aivan liian kaukana löydettäväksi. Eipä näillä tiedoilla siis kovinkaan paljon päässyt etenemään.

Alla olevassa kartassa on isälinjani kulkusuunta Afrikan alkukodista Suomeen. Matka on kestänyt kymmeniä tuhansia vuosia.

Isälinjani kulkusuunnat.
Kuva: FtDNA migration map.

Se, mitä pystyn selvittämään isälinjastani selviää siis kirkonkirjojen kautta ja ainoastaan sotilas Pietari Winckiin asti. Tässä tiedossa oleva isälinjani kokonaisuudessaan.

isä: Reijo Vihanto, s. 1941 Varkaus

isänisä: Volmar Asariaanpoika Vihanto, s. 1913 Kangasala, k. 2004 Varkaus, haudattu Heinäveden Petäjäharjun hautausmaalle

isänisänisä: räätäli Asarias Kustaanpoika Winck (myöh. Vihanto), s. 1872 Heinävesi, k. 1943 Heinävesi

isänisänisänisä: Kustaa Aatu Paulinpoika Winck, s. 1831 Sulkava, kuolintieto selvittämättä.

isänisänisänisänisä: Pauli Pietarinpoika Winck, s. 1793 Sulkava, k. 1853 Sulkava

isänisänisänisänisänisä: ruotusotilas Pietari Winck, s. 1760 Venäjä, k. 1825 Sulkava

Tämän pitemmälle pystyn tuskin koskaan selvittämään isälinjaani. DNA toi sen varmuuden, että Pietari on tullut Suomeen Venäjältä noin 1780-1790 lukujen välillä. Millainen hänen tarinansa on ollut sitä ennen, se jäänee ikuiseksi arvoitukseksi. Ehkä tulevaisuudessa, jos useammat saman haploryhmän miehet teettävät DNA-tutkimuksia, on mahdollista löytää yhteisiä esi-isiä ja pystyn ratkaisemaan arvoitusta hieman enemmän. Sitä odotellessa jatkan kirkonkirjojen tutkimista. 

Isälinjani kolmessa polvessa:
isäni korjailemassa polkupyörää 1950-luvulla,
ukkini nuorena poikana n. 1920 -luvulla ja
ukin isä hevosensa kanssa n. 1940-luvun alussa.
Valokuvaajat tuntemattomia.

Asarias ja Volmar Vihannon hauta Heinäveden Petäjäharjun
hautausmaalla. Kuva: Merja Vihanto

Lähteet:

Ahti Kurri Suomen väestön haploryhmät (klaanit) | dna-sukututkimus (kurrinsuku.net)

Family Tree DNA:n tutkimustulokset.

Sulkavan rippikirjat 1786-1828

Valokuvat sukualbumeista.