Orpopojasta isännäksi, Pekka Antinpoika Löppösen tarina

Pekka Antinpoika Löppönen syntyy vanhempiensa iltatähdeksi 17.5.1857. Äiti Anna Stiina Asikainen on jo 48 -vuotias Pekan syntyessä ja isä Antti Heikinpoika Löppönen 50 vuotta. Vanhempia sisaruksia Pekalla on viisi: Heikki s.1830, Maija Loviisa s.1842, Antti Juho s.1845, Alpi s.1849 ja Akustiina s.1852. Perhe asuu Sulkavan Ruokoniemellä, missä isä Antti on torpparina. 

Pieni Pekka jää kokonaan orvoksi 3 vuotiaana, kun äiti Anna Stiina kuolee pistoksiin (styng) 1859. Isä Antti on kuollut vuosi aiemmin koliikkivaivoihin. Todellisia kuolinsyitä voi vain arvailla. Pistokset ovat voineet olla esim. keuhkokuumeeseen tai keuhkopussintulehdukseen liittyviä rintapistoksia. Koliikki on tarkoittanut vatsavaivoja, jotka ovat voineet johtua esim. sappikivistä. Diagnooseja ei osattu tehdä, eikä lääkäreitä välttämättä ollut lähimaillakaan. Papit kirjasivat kuolinsyyn omaisten kertomien oireiden perusteella. 

Orvoksi jääneen Pekan kautta saamme käsityksen 1860-luvun sosiaalihuollosta, sillä satuin löytämään Sulkavan pitäjänkokousten pöytäkirjoista Pekan elatusta koskevan kontrahdin. 

Kontrahdin kunnan kanssa on tehnyt talonpoika Heikki Juhananpoika Hämäläinen Telalahden kylästä. Hän sanoo ottavansa Pekka Antinpoika Löpposen Ruokoniemen kylästä kasvattilapseksi. Hän vahvistaa, että hän kasvattaa isällisellä hyväntahtoisuudella Pekkaa kristillisesti Jumalan sanan tuntemiseen, opettaa hyvään käytökseen sekä ahkeruuteen ja maanviljelyksen harjoittamiseen. Pekka on saava tarpeellisen vaatetuksen sekä ravinnon. Ihan täysin pyyteetöntä ei pojan kasvattaminen kuitenkaan olisi.

Palkaksi Heikki Hämäläinen saa vuosittain 10 hopearuplaa siihen saakka, kunnes Pekka täyttää 10 vuotta ja tästä eteenpäin viisi ruplaa vuosittain siihen saakka, kun hän on 14 vuotias. Sen jälkeen Pekan tulee olla renkinä ilman palkkaa seitsemän vuoden ajan, kunnes saavuttaa yhdenkolmatta (21 v.) iän. Tänä aikana hänen tulisi tehdä sellaista työtä mihin kykenee, saaden kasvattivanhemmiltaan ainoastaan ravinnon ja vaatteet. 

Kasvattilapsen turvaksi oli sovittu, että mikäli Pekka tahtoisi päästä eroon palkattomasta rengin työstä, hän voisi vapautua siitä täytettyään 14 vuotta. Ehtona oli, että joko hän tai joku hänen puolestaan, maksaisi Heikki Hämäläiselle viisi ruplaa jokaisesta vuodesta, jonka Pekan olisi pitänyt olla palveluksessa. 

Jos taas kävisi niin, että Heikki Hämäläinen ei hoitaisi omaa vastuutaan vaan laiminlöisi sovitut velvolloisuudet, olisi Pekka vapaa lähtemään talosta ilman minkäänlaisten lunastusten maksamista.

Kontrahdin todistivat Anders Forsblom ja Adam Reponen. Lopuksi vielä Sulkavan kirkkoherra Clas Molander vahvisti, että kontrahti perustuu 26.6.1859 annettuun köyhäinhoitoasetukseen. 

Miten Pekan tarina jatkui tästä eteenpäin? Siitä, millainen lapsuusaika hänellä oli Hämäläisen talossa, ei valitettavasti ole mitään tietoa. Vaikea sanoa, millainen kasvattilapsen tilanne oli perheessä, jossa oli kaksi omaa tytärtä. Saiko kolmevuotias tarvitsemaansa rakkautta ja hellyyttä vieraassa talossa? Sitä voi vain toivoa. Joka tapauksessa viimeistään 14-vuotiaana hän joutui aloittamaan palkattoman rengin työt. Luulen, että elämä oli varsin raskasta ja ehkä yhteistyö isännän kanssa ei ollut mutkatonta, koska Pekka lähti talosta pois ennen kuin täytti 21 vuotta. Maksoiko hän itse viiden ruplan sakon viimeisestä vuodesta kontrahdin mukaan vai maksoiko sen joku muu? Ehkä maksu saatiin suoritettua Pekan veljen Alpin avustuksella, sillä Pekka lähtee 1877 rengiksi samaan paikkaan, missä Alpi jo on renkinä. Paikka on Karjulanmäellä, Korholan tilalla, missä isäntänä on Israel Nousiainen.

Pekka kiertää ajan tapaan renkinä useissa eri paikoissa ja vaihtaa tilaa vuosittain. Vuonna 1884 Pekka Antinpoika Löppönen ja Maija Liisa Hämäläinen kuulutetaan avioliittoon. Maija Liisa on 39 vuotias ja Pekka 27 vuotias. Iso ikäero ei ole poikkeuksellinen tuohon aikaan. Maija Liisa jäänyt lampuoti Matti Hämäläisen leskeksi ja kahden lapsen yksinhuoltajaksi edellisenä vuonna. 

Pekan näkökulmasta tilanne ei ole lainkaan huono. Sulkavan henkikirjojen mukaan hän isännöi Matti Hämäläisen Telataipaleen Pajamäen tilaa vuodesta 1885 ainakin vuoteen 1904 saakka. Pariskunnalle syntyy vuonna 1885 tytär Alviina. Vuoden 1904 jälkeen Pekka ja Maija Liisa katoavat henkikirjoista. Kuolintietoja en ole onnistunut varmistamaan kummallekaan, joten tietojen etsintä jatkuu edelleen. 

Pekan tarina oli mielestäni kiinnostava. Osuin pitäjänkokouksen kontrahtisopimukseen ihan sattumalta ja se kertoo paljon tuon ajan sosiaalihuollosta. Tässä tehtiin sopimus, missä myös kasvattivanhemmilla oli velvollisuuksia ja sopimus voitiin purkaa, jos niitä ei noudatettu. Ainakin lapsen perustarpeista huolehdittiin. 1860 -luku oli merkityksellistä aikaa, koska köyhäinhoito siirtyi silloin kirkolta kunnille. Tämäkin kontrahti tehtiin pitäjänkokouksessa, mutta sen vahvisti kirkkoherra. Tämä oli myös ensimmäinen tarina puolisoni suvusta. 

Valokuvat Telataipaleen kanavasta on otettu helteisenä heinäkuisena päivänä 2021. Ajelimme mökiltä Rongonsalmen kautta Lohilahden ja Telataipaleen kautta Sulkavalle ja sieltä takaisin mökille. Päivä oli kertakaikkiaan hieno ja pysähdyimme kanavalla ihailemaan maisemia ja ottamaan kuvia. Ehkä myös Pekka ja Maija Liisa ovat joskus ihailleet samoja maisemia meidän kanssamme. 

Telataipaleen kanava 2021.
Kuva: Merja Vihanto

Telataipaleen kanava 2021.
Kuva: Merja Vihanto

Pekka Löppönen isäntänä Telataipaleen Pajamäellä. 
Mikkelin läänin henkikirjat 1904.

Lähteet:

Sulkavan seurakunnan arkisto - Pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjojen liitteet 1773-1860, jakso 131; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5865201314&aineistoId=1230917123 / Viitattu 25.4.2022

Mikkelin läänin henkikirjat - M:167 Henkikirja 1904-1904, jakso 981, sivu 1015: Sulkava: Telataipale 8-11; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5225195515&aineistoId=1738719912 / Viitattu 30.4.2022

Telataipaleen kanava | Saimaa Geopark

Sattumuksia Heinäveden kirkossa

Ajelimme eilen perinteisellä pääsiäisajelulla Valamon luostarissa ja Heinävedellä. Kun lähestyy Heinäveden kirkonkylää Varkaudesta päin, näkyy korkealla mäellä oleva kirkontorni kauaksi. Nyt metsä varjostaa tornia, mutta aiemmin kirkko on varmasti ollut upea näky ja herättänyt kunnioitusta kirkkoväessä. Retken innoittamana aloin katselemaan, mitä tietoja kirkosta löytyisi. Ja löytyihän sieltä. Ensimmäinen, vähän hauskakin tarina löytyi pitäjänkokouksen pöytäkirjasta vuodelta 1861, mutta sanomalehtiuutinen vuodelta 1887 olikin aika hurja. Tässä pieni katsaus molempiin tarinoihin.

Heinäveden seurakunta sai rakentamisluvan uuteen kirkkoon 1831 keisarillisen senaatin hyväksymänä. Monien vaiheiden jälkeen kirkko lopulta valmistui 1841, mutta jo vuoteen 1861 mennessä se oli päässyt pahasti rapistumaan ja sitä korjattiin 3055 ruplan ja 73 hopeakopeekan arvosta.

Kirkon korjaukseen liittyi myös uuden kirkonkellon hankinta, mutta miten se saataisiin nostettua tapuliin? Tätä on pohdittu 31.3.1861 pitäjänkokouksessa. Rakennusmestari Jahnsson oli pyydetty tarkistamaan tilanne ja tämä ilmoitti, ettei kelloa saada paikalleen nykyisten kattotuolien kanssa. Siten päätettiin ottaa muutamia pappilan riihtä varten varattuja hirsiä ja ilmeisesti tapulin korkeutta nostettiin. Lautamies Vänttinen sai luvan palkata rakennusmiehiä 40 kopeekan päiväpalkalla. Pitäjänkokouken pöytäkirjan allekirjoittivat kirkkoväärti Johan Kotilainen, lautamiehet Johan Vänttinen ja David Koikkalainen sekä Petter Ikäheimonen.

Tässä pöytäkirjan tekstiä.

"Sitten kun tämä seurakunta oli hankkinut kirkonkellon Helsingistä, niin kysyttiin, miten tämä saadaan ylös? Allekirjoitettu oli toimittanut rakennusmestari Jahnssonin tänne tätä vasten ja kysyi seurakunnalta, jos hän heidän mielestänsä sopis tähän toimeen. Sitten kun tähän oli suostuttu, niin syynäis Jahnsson tapulin ja ilmoitti, ettei se entisellä korsvärkkien… kanssa tätä uutta kelloa, jonka tähden päätettiin, että lisätä muutamia hirsiä, joita otetaan pappilan riihtä varten kuletettuja hirsiä ja lautamies Vänttinen piti nyt alkamaan tätä työtä tekemän, ottaman timmermanneja, joille maksetaan 40 kopeekkaa päivässä. Rakennusmestari Jahnssonin ja lautamies Vänttisen palkasta päätetään sitten."

Kovin pitkää iloa uudesta kirkosta ja tapulista ei kuitenkaan ollut. Vuonna 1887, heinäkuun 3. päivä alkoi klo 5 iltapäivällä kauhea ukkosen ilma, jolloin sysimustalta taivaalta tiheään salamoi ja raskaasti putosi vettä niinkuin ammeesta kaataen. Seuraava yö oli rauhallinen, mutta taas seuraavana päivänä oli taas ukkonen ja satoi rankasti. Ilma kuitenkin selkeni ja seurakuntalaiset pääsivät jumalanpalvelukseen avaraan, korkealla mäellä sijaitsevaan kirkkoonsa. Aamuvirsi ehdittiin veisata rauhallisissa merkeissä, mutta katkismussaarnan aikana ukkonen jälleen yllätti kirkkoväen. 

"Rupesi kohta sen jälkeen salamoimaan ja ukkonen pauhaamaan kauhealla jylinällä aivan kirkon kohdalla, pamaus kuului heti salaman iskettyä ja silmänräpäyksessä lyö alas kirkontornista nuolia, luultavasti useampia, jotka keskellä ristikäytävää räjähtivät ankaralla pamahduksella yhtyen kirkkaaksi, suureksi tulipalloksi ja kiitivät ulos avonaisesta sakariston akkunasta."

Kirkkoväki oli luonnollisesti kauhistunut ja luuli viimeisen tuomion koittaneen. Salamanuoli oli pyyhkäissyt pappi Mielosen tukkaa ja tämä syöksyi alas saarnastuolista. Väki juoksi ympäri kirkkoa huutaen ja parkuen. Jotkut valittivat jalkaansa, erään otsasta vuosi verta ja useampi makasi tainnoksissa. Talollinen Kettunen heitti henkensä muutaman minuutin päästä. 

Sitten tilanne jo vähän rauhoittui, sillä onneksi väkeä oli vain vähän kirkossa. Hetken kuluttua kuitenkin kuului pihalta huuto "Kirkko palaa, kirkko on tulessa!" Kaikki ehtivät ulos ja katsoivat neuvottomina kirkon paloa. Mitään sammutuskalustoa ei ollut saatavilla. Irtain omaisuus saatiin kuitenkin pelastettua kirkosta uutta, pronssista ja kallisarvoista kynttiläkruunua lukuun ottamatta. 

Vaikka tuli ja kuumuus olivat hirvittäviä, onneksi ilma oli tyyni, joten lähellä oleva tapuli saatiin pelastettua. Kirkon menetys oli kuitenkin suuri ja tuntuva, koska kirkko oli vakuuttamaton, aivan vankka ja uudestaan rakennettu 1840. Jatkossa jumalanpalvelukset pidettäisiin paljaan taivaan alla, kunnes väliaikainen kirkko saataisiin kyhätyksi. 

Lopuksi mainittakoon, että kirkossa vammoja saaneista virkosivat kaikki muut, paitsi äsken mainittu Kettunen.

Arvellaan, että kyseessä oli pallosalama, joka tuli kynttiläkruunun kannatinta pitkin sisälle kirkkoon.

Uusi Suometar 8.7.1887

Heikki Kettusen kuolintieto 3.7.1887. 
Kuolinsyy: ukkosen lyömä

        

Heinäveden uusi kirkko.
Finna; museovirasto, rakennushistorian kuvakokoelma.

Lähteet:

Heinäveden kirkko – Wikipedia

Heinäveden seurakunnan arkisto - II Ca:3 Pitäjänkokousten pöytäkirjat 1845-1864, jakso 206; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6317108136&aineistoId=1203444958 / Viitattu 18.4.2022

Heinäveden seurakunnan arkisto - Kuolleiden ja haudattujen luettelot 1839-1888, jakso 172: 1887; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5824422395&aineistoId=1203243213 / Viitattu 18.4.2022

Uusi Suometar 8.8.1887, nro 154. 

Räätäli Asarias Winckin tarina

Asarias Winck syntyi Heinävedellä, Hasumäen kylässä heinäkuun 4. päivä 1872 suurten nälkävuosien jälkeiseen aikaan. Hänen isänsä, Kustaa Aatu Paavalinpoika Winck oli lähtöisen Sulkavalta ja oli jo aiemmin tarinansa kertoneen ruotusotilas Pietari Winckin pojanpoika. Asariaksen äiti, Miina Laurintytär Ikäheimonen, oli kotoisin Heinäveden Koivumäestä.

Asarias pääsi ripille 18-vuotiaana 29.4.1890. Myöhäinen ripillepääsy ei ollut mitenkään harvinaista. Pojat lähtivät rengiksi usein varsin nuorena ja rippikouluun mentiin silloin, kun se oli mahdollista. Asariaksen rippikoulutovereista suurin osa näyttää olleen samaa ikäluokkaa hänen kanssaan, osa jopa vanhempia.

Vuonna 1893 Asarias on Rantasalmen Rantasalossa räätälinä ja hänellä on siellä opissa Antti Serafianpoika Vihavainen. Rantasalmen kirjoissa hänet on merkitty Pietarissa oleskevaksi vuosina 1893-1897. Tarkempaa syytä Pietarissa oloon ei mainita, mutta ei ollut harvinaista, että kyseisenä aikana mentiin Suomesta harjoittamaan ammattia tai hakemaan lisäoppia Pietariin. Vuosien 1890-1899 Rantasalmen rippikirjoissa on peräti 28 sivua Pietarissa olevia henkilöitä. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että Asarias on lähtiessään 7.10.1893 lainannut papilta kirjan "Sielunhoitoa warten Keisarikunnassa" ja palauttanut sen takaisin 13.2.1897, 

Palattuaan Suomeen Asarias saa muuttokirjan 19.1.1897 ja muuttaa Hollolaan. Hän on Hollolassa vuoden verran, palaa takaisin Heinävedelle 1898 ja sieltä vielä kerran Hollolaan Lahden kauppalaan. Hän asui kauppias Nordgrenin talossa n:o 32. 

Elokuun 10. päivänä 1902 Asarias vihitään maalari Karl Eberhard Lindin tyttären, Eva Marian kanssa. Lindin perhe on asunut aiemmin Hollolassa, mutta muuttaneet myöhemmin Porvooseen. Lienevätkö nuoret kuitenkin ehtineet tavata Hollolassa, siitä minulla ei ole tarkempaa tietoa. Joka tapauksessa muuttaneiden luettelon mukaan neito Eva Maria Lind on muuttanut Porvoosta Hollolaan 4.7.1902.

Asarias perustaa oman räätälinliikkeen Lahteen ja liike näyttää alkuun menestyvän hyvin. Paikallislehdessä on runsaasti ilmoituksia ja mainoksia. Perhe kasvaa Elsi Marialla v. 1903, Yrjö Rudolfilla v. 1904, Ellen Mariella v. 1905, Åke Valfridilla v. 1907, Valtter Ossianilla v. 1908 ja Bror Torstenilla v. 1910. 

Lahden Lehti 28.3.1903

Lahden Lehti 8.8.1903

Lahden Lehti 22.10.1904

Vuonna 1905 liikkeen kannattavuus laskee ja se haetaan konkurssiin. Velkojain kokouksista julkaistaan tietoja Suomalaisessa Virallisessa Lehdessä. Perhe muuttaa Kangasalaan 1910 ja samana vuonna Asarias ilmoittaa muuttavansa sukunimensä Vihannoksi. Perhe täydentyy Kangasalassa vielä Volmar Hakonilla v. 1913. Takaisin Heinävedelle perhe muuttaa elokuussa 1919. 

Kuvassa Asarias, Volmar ja Asariaksen äiti Miina Ikäheimonen.
Kuva otettu 1920-luvun alkupuolella Heinävedellä.

Ehkä Asarias teki vielä räätälintöitä Heinävedelläkin, mutta hän etsi myös muita töitä ja hänet valittiinkin 1923 Heinäveden seurakunnan suntioksi. Tätä työtä hän teki vuoteen 1942 saakka, kunnes jäi eläkkeelle.

Savon Sanomat 26.4.1923

Heinäveden historia kertoo seuraavaa. "Suntioksi otettiin vuonna 1923 räätälimestari Asarias Vihanto, joka sai toimen hoitaakseen 1800 markan vuosipalkalla. Kun hän vuonna 1942 anoi seurakunnalta eläkettä vedoten kohta olleensa 20 vuotta seurakunnan palveluksessa, siihen ei suostuttu, mutta sen sijaan suostuttiin maksamaan hänelle kertakaikkisena korvauksena 300 markkaa hänen 70 -vuotispäivänään. " Tilastokeskuksen rahanarvonmuuntimen mukaan vuonna 1923 ansaittu 300 markkaa on vuoden 2021 rahassa 107,52 euroa. 

Ehkä viimeisimpiä kuvia Asariaksesta hevosensa kanssa.
Ajankohta 1940-luvun alkupuolelta.

Asarias Kustaanpoika kuoli 6.9.1943 ja hänet on haudattu Heinäveden Petäjäharjun hautausmaalle.

Asariaksen ja hänen lastensa Valtterin, Elsin ja Volmarin
haudat Heinävedellä.

Lähteet:

Martikainen H. 1989. Heinäveden historia II

Lehtileikkeet Kansallisarkiston digitaalinen aineisto Haku - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Suomen sukuhistoriallinen yhdistys: Heinäveden, Rantasalmen ja Hollolan kirkonkirjat.