Nyt on sukututkimusneuvojakoulutus taputeltu ja todistus plakkarissa, joten ajattelin kirjoittaa vähän sukututkimusharrastuksen sisällöstä. Oikeastaan minun piti kirjoittaa seuraavaksi lammaspaimen Sipi Matinpojasta, mutta Sipin vanhemmat osoittautuivat sen verran mutkikkaaksi selvitettäväksi, että asia vaatii lisätutkimista. Joten saatte odotella Sipin tarinaa vielä hetken.
Kun kertoo jollekin harrastavansa sukututkimusta, niin
ensimmäinen kysymys yleensä on, miten pitkälle olet päässyt. Tässä kohtaa
sukututkija huokaa syvään, vaikka ymmärtääkin kysymyksen. Huokaus johtuu siitä,
että tähän kysymykseen ei ole yksinkertaista vastausta. Usein kysynkin: ”Niin,
missä mielessä pitkälle?”
Jokaisella meillä on kaksi vanhempaa ja neljä isovanhempaa.
Tähän asti laskutoimitus on helppo. Mutta mennäänpä eteenpäin. Kolmannessa
sukupolvessa esivanhempia on jo 8 ja neljännessä 16. Sen jälkeen 32 ja sitten
64 ja seitsemännessä sukupolvessa jo 128. Laskutoimitusta voi jatkaa loputtomiin. Jos
jatketaan sitä 18:een sukupolveen, niin esivanhempia on jo yli 260 000.
Silloin ollaan 1500-luvulla. Suomen väkiluku oli noin 250 000–300 000 henkilöä.
Hups, miten tämä nyt sitten on mahdollista? Olivatko kaikki 1500-luvulla
eläneet suomalaiset esivanhempiani? Ihan näin yksinkertainen asia ei ole.
Kaikilla 1500 -luvulla eläneillä ei edes ole jälkeläisiä, koska sairaudet,
nälkä ja sodat tappoivat ihmisiä ennen kuin he ehtivät lisääntymään. Tässä
kohtaa sukututkimuksessa törmätään käsitteeseen esipolvikato. Tämä tulee
vastaan jokaisella tutkijalla, ennemmin tai myöhemmin. Nuo äskeisen kertolaskun
tuloksena syntyneet luvut eivät tarkoitakaan sitä, että KAIKKI olisivat eri
henkilöitä. Ei, vaan usein jo siellä viidennessä tai viimeistään kuudennessa
sukupolvessa törmätään siihen, että samoja esivanhempia onkin useammassa
sukuhaarassa. Tämä selittyy puolestaan sillä, Suomessa on ollut varsin paljon sukulaisten
välisiä avioliittoja. Tuskin kovin läheisiä sukulaisia, mutta kuitenkin. Välttämättä
kaikki eivät edes tienneet olevansa sukulaisia. Joten, kun riittävän kauas
tutkitaan sukuja, löytyy meille suomalaisille lähes poikkeuksetta jostain
yhteinen esivanhempi. Ainakin meille itäsuomalaista alkuperää oleville.
Joka tapauksessa vastaus kysymykseen, miten pitkälle olet
päässyt, on oikeastaan relevantti vain silloin, jos tutkitaan ainoastaan yhtä
sukuhaaraa. Harva kuitenkaan tekee näin. Joskus yhden sukuhaaran kohdalla tulee
vastaan ylitsepääsemätön este. Esimerkiksi kirkonkirjat ovat voineet tuhoutua tärkeiltä osin tai lähes kokonaan, kuten Lemillä. Tästä syystä en pysty, ainakaan tällä hetkellä, saamaan mitään
tietoa mummoni isoäidin, Eeva Ahosen syntymästä ja hänen perheestään. Tutkimus suoran
äitilinjan osalta on pysähtynyt tällä kohtaa vuoteen 1832, joka on mainittu
Eevan syntymävuodeksi. Suoran isälinjani tutkiminen
päättyy vuoteen 1760, joka mainitaan ruotusotilas Pietari Winckin
syntymävuodeksi Sulkavan rippikirjoissa. Syntymäpaikaksi on ilmoitettu Venäjä,
joten ainakaan tällä hetkellä taitoni eivät riitä selvittämään tarkemmin hänen
alkuperäänsä. Vastaavia esimerkkejä löytyy muistakin sukuhaaroista. Tällainen este ei kuitenkaan estä sukututkimuksen tekemistä. Näissä tapauksissa hypätään serkkujen, pikkuserkkujen tai puolisoiden sukuhaaroihin, joten tutkittavaa kyllä riittää.
Jos siis olisin tehnyt tutkimusta ainoastaan suorista äiti-
ja isälinjoista, tuloksia olisi todella vähän. Sukua kuitenkin tutkitaan
enemminkin horisontaalisesti kuin vertikaalisesti, jolloin laajuus on ehkä
parempi sana kuvaamaan tutkimusta kuin pituus. Sukututkimusohjelma Sukujutut,
joka on pääasiallinen työkaluni, kertoo, että minulla on siellä vain noin 4000
profiilia. Se on vielä varsin vähän. Tiedän, että joillakin on kymmeniä
tuhansia profiileja, jopa satoja tuhansia. Ohjelmaan niitä kyllä mahtuu. Joten työsarkaa riittää loputtomiin.
Minun tapani tehdä tutkimusta on pysähtyä kuuntelemaan
ihmisten tarinoita ja tämä on aika hidas tapa edetä. Aikaa tähän
harrastukseen on liian vähän, kun siitä ajasta kilpailee moni muukin tekijä.
Tämän vuoksi sukututkimus usein mielletäänkin eläkeläisten harrastukseksi ja
ymmärrän oikein hyvin miksi.
Halusin tällä blogikirjoituksella kertoa, että yksinkertaiselta tuntuvaan kysymykseen, ”Miten pitkälle olet päässyt?”, ei ole yksinkertaista vastausta, vaikka ymmärrän kyllä oikein hyvin, miksi näin kysytään. Omiin tutkimuksiini sopisi paremmin kysymys: ”Millaisia tarinoita olet löytänyt?” Pelkän äiti- tai isälinjan seuraaminen ei siis ole se minun ”juttuni”, vaan sukututkimuksen tarinallisuus, ihmisten elämä arjen keskellä ja heidän kohtalonsa. Kaikki tuhannet esivanhemmat ovat yhtä arvokkaita ja jokaisen tarina on kiinnostava.
Kuvissa erilaisia tapoja esittää esivanhempien tietoja. Kuvat saa skaalattua mobiilissa suuremmiksi.
 |
| Ukkini isän, Asarias Winckin esipolvet ja lapset. |
 |
| Ruotusotilas Pietari Winckin puolisot ja lapset. |
