Kaksfooninkiset

Savolaiselle sukututkijalle Pohjanmaa on aina ollut täysin tuntematonta seutua. Elämän aikana on jokunen ajoreitti vienyt sen halki, mutta mihinkään en ole varsinaisesti pysähtynyt. Yhdessäkään tutkitussa sukulinjassa ei ole pohjanmaalaista väriä. Se tosin voi johtua siitä, että sukua ei vielä ole tutkittu riittävästi. Tällä hetkellä lähimmät osumat osuvat Satakuntaan ja Kuortaneella 1950-luvulla nimismiehenä olleeseen ukin veljeen. Hänestä kerroinkin Kyllikki Saarta koskevassa kirjoituksessa.

Jostain kumman syystä pohjanmaalainen rakennuskulttuuri on kiinnostanut minua aina, vaikka lähin kosketuspinta siihen ovat olleet Antti Tuurin elokuvat. Kun nyt minulla oli mahdollisuus päästä kahdeksi viikoksi kurssille Pohjanmaalle, päätin nauttia myös sen rakennuksista sen verran, kun pikkuhiljaa valostuva tammikuu ja kuntoutuskurssin aikataulut antavat myöten.

Tässä suhteessa minua tietämättäni onnisti. Kurssi on Kuortaneella, mikä on vanhojen kaksfooninkisten pohjalaistalojen aarreaitta. Tämän lisäksi majoituksemme on Ruonan kylässä, missä näitä kaksfooninkisia on poikkeuksellisen paljon. Kurssin ainoana vapaapäivänä, sunnuntaina, sain oppaaksi kurssikaverini Annen, jonka paikallistuntemus avasi minulle seutua huomattavasti paremmin kuin Googlen karttasovellus. Kiersimme Kuortanejärven, jonka länsiranta on kuuluisa perinteisistä pohjalaistaloistaan. 

Millainen talo se kaksfooninkinen sitten on? Kuortaneen pohjalaistalot on rakennettu pääasiassa 1700-1800 -luvuilla sekä 1900-luvun alkupuoliskolla. Suomalainen kansantieteilijä Toivo Vuorela (1949) on määritellyt ne näin: "Kaksikerroksiseksi eli kaksifooninkiseksi asuinrakennus muuttuu vasta sitten, kun sen yläkertaa on korotettu niin paljon, että sinne sopii koko laajuudelta ehjät huonetilat." Kaksfooninkisen mittasuhteista Vuorela kertoo, että ne ovat tasapainoiset ja hallitut, ja rakennus on tavallisesti suunniteltu ylöspäin leveneväksi eli liuhaksi.

  

Kaksfooninkisen ylöspäin levenevä liuha. Kuva: Merja Vihanto

Komea, perinteisesti maalattu kaksfooninkinen. Kuva: Merja Vihanto.

Vanha kaksfooninkinen uudessa kuosissa. Kuva: Merja Vihanto

Jari. J. Tuomiston blogista löytyy lisää mielenkiintoista luettavaa kaksfooninkisista taloista ja niiden sisustuksesta, jos asiaan haluaa tutustua vielä tarkemmin. Kaksifooninkisen talon tilat ja kalusteet v.1700 – 1900 – Asuminen ennen osa 5 – "Mennyt ei ollutkaan mustavalkoinen" (wordpress.com) . 

Kouluajoilta on jäänyt mieleen, että Pohjanmaa on vaurasta ja yritteliästä seutua. Tämä on helppo uskoa, ainakin kun näitä taloja katselee. Savossa tämänkokoiset talot olisivat kartanoita. Mihin tämä alueen vauraus sitten perustuu? Vähän piti googlettaa ja muistutella mieleen Pohjanmaan ominaispiirteitä. Vauraus perustui tervakauppaan ja tervaa onkin poltettu täällä jo 1700-luvulta lähtien. Kuortane on ollut yksi tervanpolton mahtipitäjistä. Terva toi vaurautta ja sen avulla on kuulemma tienattu Kuortaneen komeat kaksfooninkiset talot. Kääntöpuolena tervanjanossa kaadettiin valtavat määrät metsää. Onpa kuulemma kerran meinannut Kuortaneenjärvikin palaa, kun rannalla poltettu tervahauta on räjähtänyt. (Anna mustan viedä | Kuortane)

Tervaa vietiin Suomesta siirtomaavaltojen tarpeisiin, erityisesti Englantiin ja Hollantiin. Tuotanto keskittyi luonnollisesti Pohjanmaan rannikolle, josta tervatynnyrit oli helppo viedä jokia pitkin merelle. Laajamittainen tervakauppa Suomesta tyrehtyi 1900-luvun alussa, kun höyrylaivat korvasivat puulaivat meriliikenteessä. 

Sattuipa tähän Ruonan kylään talojen lisäksi toinenkin mielenkiintoinen seikka. Ruonan kylä on ollut keskeinen paikka Suomen sodan taisteluissa elo-syyskuun vaihteessa 1808. Täällä on siihen liittyviä muistomerkkejä ja jopa Suomen sodan opastuskeskus. Keskuksen opastukseen on varattava erikseen aika, joten siihen tutustuminen jäänee seuraavaan kertaan. Vaikka Suomen sotilaat puolustautuivat ansiokkaasti näissä taisteluissa, niin silti nämä ratkesivat venäläisten voitoksi. Sodan verinen lopputaistelu käytiin 14.9.1808 noin 230 km päässä Oravaisissa. Tämän jälkeen, v. 1809, Ruotsin itäiset osat eli Suomi, liitettiin osaksi Venäjän suuriruhtinaskuntaaa.

Kirjoitin aiemmin esi-isästäni, sulkavalaisesta ruotusotilas Pietari Winckistä, joka oli mukana Suomen sodan Pohjanmaan taisteluissa. Minulla ei ole tarkkaa tietoa missä hän taisteli, mutta ei ole mahdotonta, etteikö hän olisi ollut mukana Ruonan taisteluissa. Jos joskus mietinkin sitä, mikä minut toi Kuortaneelle, niin en ihmettele enää. Elämässä ei ole turhia sattumia, vaan tämäkin taistelupaikka piti tulla nähdyksi ja tietysti kaksfooninkiset.

Täältä riittää muutakin mielenkiintoista kerrottavaa, joten toinenkin kirjoitus on vielä tulossa.

Ruonan vanha kivisilta, joka poltettiin 1808 taisteluissa. 
Kuva: Merja Vihanto

Lähteet:

Kuortaneen kunnan sivut: Anna mustan viedä | Kuortane

Vuorela T. (1949) Etelä-Pohjanmaan kansanrakennukset. Kansallisbiografia.

Tervanpoltto ja tervakauppa: Tervanpoltto ja tervakauppa – Portti (narc.fi)

Loiset, läksiäimet ja kylänloppulaiset

Jos olisit elänyt 150 vuotta sitten, olisitko ehkä ollut loinen, läksiäin tai kenties kylänloppulainen? Todennäköisesti ainakin joku esivanhemmistasi oli jotain näistä. Omiani löytyy kaikista kategorioista ja vielä monesta muustakin, joista hiukan myöhemmin lisää. Ihan ensiksi lohdutan, että loinen ei tarkoittanut samaa, kuin miten me nyt sanan ymmärrämme, joten voit huokaista helpotuksesta. 

1800-luvun Suomi oli hyvin hierarkinen sääty-yhteiskunta. Säädyt olivat aatelisto, porvaristo, papit ja talonpojat. Säätyihin kuului noin 30 % Suomen väestöstä. Suurin osa 70 % oli siis säätyjen ulkopuolisia ihmisiä. Säätykierto eli siirtyminen säädystä toiseen oli harvinaista, sillä ”suutari pysyköön lestissään”. Säätyjen ”puhtautta” varjeltiin avioliitoilla, jotka olivat mahdollisia vain oman säädyn sisällä. Toki tästä joskus poikettiin, mutta kovin tavallista se ei ollut. Lähinnä kyseeseen tuli naisen siirtyminen avioliiton myötä korkeampaan säätyyn.

Keitä sitten oli tämä väestön valtaosa eli tilaton väestö? Tästä joukosta suuren osan muodostivat lampuodit, torpparit ja mäkitupalaiset. Heillä oli oma katto pään päällä, mutta maata he eivät omistaneet. Lampuoti oli vuokrannut kokonaisen tilan viljelyä varten, joten heidän määränsä tästä tilattomien joukosta ei ollut kovin suuri. Koko tilan vuokraaminen edellytti jonkinlaista omaisuutta, jota varsin harvoilla oli. Mäkitupalaisella saattoi olla pieni palsta, ehkä perunamaa, viljeltävänä ja mökki, missä perheineen asui.

Suurimman ryhmän tilattomasta väestöstä muodostivat torpparit. Yhdellä tilalla saattoi olla useita torppia, suurimmilla jopa kymmeniä. Torppa peltoineen oli annettu torpparille viljeltäväksi työn teon vastineeksi. Torpan väki teki talolle taksvärkkiä, jolla vuokra maksettiin. Vuokraehdot saattoivat olla koviakin. Torpan kontrahdissa sovittiin, kuinka monta mies- ja naistyöpäivää piti tehdä talolle. Vaikeimmat ajat olivat peltotöiden aikaan, jolloin torpan väki teki päivällä talon peltotyöt ja yöllä omansa. Jokainen tuntenee Väinö Linnan Jussi Koskelan ja tietää, mistä on kyse.

Näiden vuokraviljelijöiden lisäksi oli vielä koko joukko ihmisiä, jotka eivät kuuluneet tähänkään ryhmään. Maatalousvaltainen, koneellistamaton yhteiskunta tarvitsi paljon työvoimaa ja sitä saatiin väestöstä, jolla ei ollut vakituista asuinpaikkaa. Tämä joukko teki töitä torppareiden ja talollisten apuna. Työt olivat usein määräaikaisia ja kausiluonteisia, joten myös asuinpaikka saattoi vaihtua usein.

Suomen sanan ’itsellinen’ ruotsalainen muoto on ’inhyses’. Tällä tarkoitetaan kaikkia niitä ihmisiä, jotka nykykäsityksen mukaan asuivat toisten ”nurkissa” ja ansaitsivat elantonsa auttamalla talon tai torpan väkeä. Itsellisen perhe saattoi asua tuvan nurkassa, porstuassa, saunassa, aitassa tai missä tahansa, mistä vain paikka perheelle löytyi. Miehet tekivät metsä- ja peltotöitä ja saattoivat myös tehdä torpparin puolesta taksvärkkiä taloon. Naiset puolestaan auttoivat koti- ja navetta-askareissa. Tätä väestön osaa ei pidä sekoittaa ruotuvaivaisiin ja ruotuköyhiin, jotka kunta sijoitti taloihin halvinta hintaa vastaan.

Tälle itsellisten osalle on sitten muotoutunut hyvin erilaisia nimityksiä eri puolilla Suomea. Itä-Suomessa puhuttiin loisista ja täytyy sanoa, että kun tämä sana tuli ensimmäisen kerran rippikirjassa vastaan, niin kyllähän se säpsäytti. Kun huomasin, että tämä on aivan tavanomainen nimitys, eikä vastaa tämän päivän sanan sisältöä, niin sitten helpotti. Etelä-Karjassa tämä väestö oli läksiäisiä tai läksiäimiä ja Keski-Suomessa kestejä, joilla saattoi olla vielä nimitys asuinpaikan suhteen, jolloin he olivat tupa- tai pirttikestejä tai saunakestejä. Muita nimityksiä itselliselle väestölle olivat mm. koturi, köppäläinen, löysä, löysäläinen, populi tai nurkkaväki.

Jos tilanne oli niin hyvä, että itsellisen perheelle oli osoitettu talosta oma huone, heitä sanottiin huonemiehiksi, huoneväeksi tai huonekuntalaisiksi.

Jotenkin surullinen nimitys on ’kylänloppulainen’. Heitä on tullut vastaan lähinnä Keski-Suomessa, mutta myös täältä Savosta heitä löytyy. Kylänloppulaiset on kirjaimellisesti kirjattu rippikirjoissa kylän loppuun, kun ei muuta paikkaa ole ollut.

Sukututkijalle itsellisten tutkiminen on joskus haasteellista, sillä he saattoivat myös vaihtaa asuinpaikkaa usein.  Joskus jonkun perheen seuraaminen on todella vaikeaa, jos he ovat vaihtaneet asuinpaikkaa vuosittain. 1800-luvun väestörakenne ja säädyt näkyvät hyvin myös omissa tutkimuksissani. Suurin osa esivanhemmista kuuluu juuri tähän itsellisten porukkaan, jonka nimitykset vaihtelevat eri puolilla Suomea. Tähän voidaan liittää myös piiat ja rengit. Torppareita löytyy jonkun verran, mutta talollisia vain vähäisessä määrin. Käsityöläisiä ja ammatinharjoittajia on joitakin, yksi pappissuku on löytynyt, mutta aatelisia ei yhtään. 

Sukututkimusta ei siis kannata aloittaa siinä toivossa, että löytäisi suvustaan aatelisia tai kartanonherroja. Toki joku voi löytää niitäkin, mutta vain harvat. Tilattoman väestön tutkiminen on vähintäänkin yhtä mielenkiintoista ja ainakin sieltä varmuudella löytyy jokaiselle tutkittavaa.

Jarmo Paikkala on kirjoittanut tästä asiasta erinomaisen artikkelin, jota olen käyttänyt tässä pääasiallisena lähteenä.

Vesannon Horontaipaleen kylän itsellisiä. 1869-1878. 

        Kuva SSHY:n julkisista kuvista.

          

Vihitty 26.5.1890, kylänloppulainen Eljas Pekanpoika Hytönen ja
kylänloppulainen Saara Maria Junka. 

Lähteet:

Jarmo Paikkala. Sukutieto 2001. Loiset.

Maija Rajala: Maaseudun työväestön asunto-olot 1800- ja 1900- lukujen taitteessa – todellisuus ja ihanteet GRADU-1400762569.pdf (tuni.fi). 2014.

Hiski. Vesanto, vihityt 1899. Suomen sukututkimusseura.